MY STORMY SKY - Sunnuntaina, 29.08.2010 klo 18:11
Sori kun en ole kirjoitellut, mutta se johtuu siitä, ettei ole ollut ihmeempää kerrottavaa. Koulutus edistyy hyvin, Miksun seuraaminen on parantunut huimasti, ja luoksetulokin onnistuu "täydellisesti" silloin tällöin... (Mutta lähinnä silloin, kun Miksu tietää minun ottaneen mukaan nakkia, kinkkua, juustoa tai pinaattilettuja.)
Tänään oli ekat agilitytreenit sitten alkukesän. Ihanaa! Intoani ei voinut lannistaa edes kaatosade, joka jatkui koko aamupäivän ja uhkasi "vesittää" treenitkin. Onneksi se jäi pelkäksi uhkailuksi, ja mukaan raahaamani sadevarusteet osoittautuivat turhiksi.
Rata, jota menimme tänään oli lyhyt ja helpon näköinen, mutta ulkonäkö petti jälleen kerran. Siinä oli muutama kahden esteen sarja, joiden aidat olivat hiukan vinossa toisiinsa nähden, niin että koira helposti juoksi toisen ohi, jos ei keskittynyt ohjaamiseen. Minun tapauksessani ei kuitenkaan ollut kyse ohjaamisesta, vaan nopeudesta. Olin jo unohtanut, kuinka nopea Miksu on agilityradalla. Se suorastaan lensi puomin yli ja kaahasi saman tien ensimmäiselle esteelle ja siitä yhtä kyytiä toisen ohi. Jouduin jättämään hyvästit kaavailemalleni suunnitelmalle, johon kuului pieni, oikeaan suuntaan ohjaava askel koiraa kohti ekan esteen jälkeen sekä nopea valssi ennen toista estettä, ja keskityin vain ja ainoastaan pysymään koirani tahdissa. Jälkikin oli sitten sen mukaista. Ensimmäinen kierros meni ihan pipariksi, toinen kohtalaisesti, kolmas vähän paremmin, lähinnä siksi, että meidän piti jättää pois ääniavut ja ohjata koiraamme vain kehonkielellä, jolloin Miksu keskittyi minuun enemmän.
Mutta sitten vaihdoimme radan käänteiseksi ja menimme vielä kerran sen läpi. Totuuden nimissä sanottakoon, että se oli helpompi rata kuin aikaisempi, mutta silti! Miksu oli niiiin paras! Se oli edelleen nopea, mutta aikaisemmasta oppineena käytin ääntäni vähemmän ja keskityin käsillä ja koko muulla vartalolla ohjaamiseen, jolloin vauhti vähän hidastui ja turhautunut haukkuminenkin väheni. Loppurata oli täydellinen, ja nyt en valehtele. Miksu ymmärsi minua täysin, kun vain viittilöin väsähtäneenä kohti viimeistä sarjaa ja esteiden takana oikealla häämöttävää puomia ja huusin sen perään ohjeita. Sain sen kiinni puomin keskiosissa ja jarrutin vauhtia juuri sopivasti, niin ettei se hypännyt yli kontaktipinnan. Sitten kehuin sitä vuolaasti minkä hengästykseltäni pystyin, rapsutin ja taputin ja kahmin taskusta liiskaantuneita pinaattiletunpalasia, haisevia juustokuutioita ja kinkunriekaleita riemusta steppaavalle agilityraketilleni, joka ei edes huohottanut.
Agilityraketti
Terve!Sori kun en ole kirjoitellut, mutta se johtuu siitä, ettei ole ollut ihmeempää kerrottavaa. Koulutus edistyy hyvin, Miksun seuraaminen on parantunut huimasti, ja luoksetulokin onnistuu "täydellisesti" silloin tällöin... (Mutta lähinnä silloin, kun Miksu tietää minun ottaneen mukaan nakkia, kinkkua, juustoa tai pinaattilettuja.)
Tänään oli ekat agilitytreenit sitten alkukesän. Ihanaa! Intoani ei voinut lannistaa edes kaatosade, joka jatkui koko aamupäivän ja uhkasi "vesittää" treenitkin. Onneksi se jäi pelkäksi uhkailuksi, ja mukaan raahaamani sadevarusteet osoittautuivat turhiksi.
Rata, jota menimme tänään oli lyhyt ja helpon näköinen, mutta ulkonäkö petti jälleen kerran. Siinä oli muutama kahden esteen sarja, joiden aidat olivat hiukan vinossa toisiinsa nähden, niin että koira helposti juoksi toisen ohi, jos ei keskittynyt ohjaamiseen. Minun tapauksessani ei kuitenkaan ollut kyse ohjaamisesta, vaan nopeudesta. Olin jo unohtanut, kuinka nopea Miksu on agilityradalla. Se suorastaan lensi puomin yli ja kaahasi saman tien ensimmäiselle esteelle ja siitä yhtä kyytiä toisen ohi. Jouduin jättämään hyvästit kaavailemalleni suunnitelmalle, johon kuului pieni, oikeaan suuntaan ohjaava askel koiraa kohti ekan esteen jälkeen sekä nopea valssi ennen toista estettä, ja keskityin vain ja ainoastaan pysymään koirani tahdissa. Jälkikin oli sitten sen mukaista. Ensimmäinen kierros meni ihan pipariksi, toinen kohtalaisesti, kolmas vähän paremmin, lähinnä siksi, että meidän piti jättää pois ääniavut ja ohjata koiraamme vain kehonkielellä, jolloin Miksu keskittyi minuun enemmän.
Mutta sitten vaihdoimme radan käänteiseksi ja menimme vielä kerran sen läpi. Totuuden nimissä sanottakoon, että se oli helpompi rata kuin aikaisempi, mutta silti! Miksu oli niiiin paras! Se oli edelleen nopea, mutta aikaisemmasta oppineena käytin ääntäni vähemmän ja keskityin käsillä ja koko muulla vartalolla ohjaamiseen, jolloin vauhti vähän hidastui ja turhautunut haukkuminenkin väheni. Loppurata oli täydellinen, ja nyt en valehtele. Miksu ymmärsi minua täysin, kun vain viittilöin väsähtäneenä kohti viimeistä sarjaa ja esteiden takana oikealla häämöttävää puomia ja huusin sen perään ohjeita. Sain sen kiinni puomin keskiosissa ja jarrutin vauhtia juuri sopivasti, niin ettei se hypännyt yli kontaktipinnan. Sitten kehuin sitä vuolaasti minkä hengästykseltäni pystyin, rapsutin ja taputin ja kahmin taskusta liiskaantuneita pinaattiletunpalasia, haisevia juustokuutioita ja kinkunriekaleita riemusta steppaavalle agilityraketilleni, joka ei edes huohottanut.
