MY STORMY SKY - Torstaina, 30.12.2010 klo 12:18
Kävin aamulla hiihtämässä Miksun kanssa. Oli kirpakka pikku pakkanen, lunta satoi isoina hiutaleina hiljakseen ja suksi luisti. Taisimme molemmat nauttia lenkistä. Miksu innostui jopa vetämään minua alamäessä ja haukkui samalla niin kuin joskus pyöräretkillämme. Onneksi se muisti vielä pyöräillessä käyttämäni käskysanat, kuten "odota" ja "spurtti". Ne toimivat ihan yhtä hyvin suksilla. Ainoa murheenkryyni oli saada se pysymään koko ajan ladun vasemmalla puolella. Pari kertaa Miksu ponkaisi syystä tai toisesta suksieni editse toiselle puolelle latua. Moitin sitä ankaralla äänellä, mutta ei se tainnut tajuta, mistä oli kyse. En oikein tiedä, miten tuollainen käsky pitäisi koiralle opettaa. Tilanteista selvittiin onneksi vain säikähdyksellä.
Ajattelin vielä vähän selitellä tuota viimeisimmän blogikirjoitukseni itsesäälin puuskaa.
Sillä niinhän se on, että pahinta koiran omistamisessa ei ole se, kun täytyy siivota oksennuksen jälkiä juuri pesulasta tulleesta matosta (P.S. Kokemusta on), tai kun herää keskellä yötä viemään ripulista kärsivä koira ulos, tai kun pitää kiskoa päälleen kurahousut, saappaat, sadetakki ja ruma kalastajahattu ja painua lenkittämään koiraa kaatosateeseen, tai edes se, että joka kerta kun käymme mummilla ja papalla, Miksu aloittaa kauhean haukku-räksytys-murina-konsertin ja häpäisee minut oman isoisäni edessä, joka ei edes pidä koirista...
Ei, kaikkein kamalinta koiran omistamisessa on pelko siitä, ettei koira lopulta edes rakasta sinua. Että kaikki, mitä olet tehnyt sen vuoksi, on turhaa, koska se kuitenkin rakastaa enemmän jotakuta muuta perheenjäsentä. On kamalan masentavaa edes erehtyä ajattelemaan sitä vaihtoehtoa. Siis minähän olen vasta lapsi, ja perheessäni on kaksi aikuista ihmistä, jotka selvästikin ovat tämän "lauman" johtajia, sekä kaksi pikkuveljeä, jotka eivät koskaan vaadi Miksulta mitään, joten se, että Miksu on kiintynyt johonkuhun muuhun kuin minuun, on ihan mahdollista.
Lisäksi mielessäni kummittelee vielä se, millainen pettymys Miksun valitseminen ja kotiin vieminen oli. Ensinnäkin, koiran hankkiminen oli minun ideani ja juuri minä olin vinkunut omaa koiraa jo kaksi vuotta. Ja sitten päädyimme ottamaan pennun, joka kiipesi pikkuveljeni syliin! Eikä se vielä ollut pahinta, vaan se, ettei äiti antanut minun pitää Miksua sylissään automatkalla, vaan omi sen itselleen ja heijasi sylissään. Ja minä sain vain katsoa Miksun suloisia sheltinkasvoja huovan uumenista. Sain sen omakseni vasta yöllä, kun se herätti minut surullisella pentuitkullaan.
Mutta, loppujen lopuksi, minä kuitenkin olen se, joka harjaa Miksun, leikkaa sen kynnet, vie sen päivän pisimmälle lenkille, ruokkii sen melkein aina (tämä ei siis tarkoita sitä, että jättäisin sen joskus ruokkimatta, vaan sitä, että joku muu ruokkii sen silloin), keksii sille uusia leikkejä ja aivojumppaa vaativia aktivointitehtäviä, käyttää sitä agilityssä, opettaa sille uusia temppuja, palkkaa sen nakilla, juustolla ja pinaattiletulla ja hellii sitä päivittäin. Joten taitaa olla aika siirtyä iloisempiin aiheisiin ja jättää itsesääli tältä päivältä.
Vietimme joulua mummin ja papan luona Etelä-Karjalassa. Miksu oli koko ajan vähän varautunut papan seurassa, eikä ihme. Pappa ei vain osaa käyttäytyä koirien seurassa oikein.
Miksun joululahja oli aika köyhä tänä vuonna. Käärin hiukan lahjanarua kahden Dentasticksin(kirjotetaankohan se noin) ympärille ja se sai syödä ne molemmat. Ensi vuonna kyllä annan sille jonkun ihan "oikean" lahjan.
Joulu tuntui menevän kauhean nopeasti. Siitä jäi kuitenkin kultaisia muistoja. Yksi parhaista tämän vuoden muistoistani on ehdottomasti se, kuinka Miksu painautui jalkojani vasten makaamaan joka kerta kun istahdimme pöydän ääreen. Sen hellyydenkipeys lämmitti minua, mutta myös auttoi itsesääliini. Kaikista pöydän äärestä istuvista se haki turvaa juuri minulta!
Lämpimät uuden vuoden toivotukset kaikille blogini lukijoille ja heidän koirilleen!
Joulutunnelmia ja itsesääliä
Lumiset terveiset täältä Espoosta!Kävin aamulla hiihtämässä Miksun kanssa. Oli kirpakka pikku pakkanen, lunta satoi isoina hiutaleina hiljakseen ja suksi luisti. Taisimme molemmat nauttia lenkistä. Miksu innostui jopa vetämään minua alamäessä ja haukkui samalla niin kuin joskus pyöräretkillämme. Onneksi se muisti vielä pyöräillessä käyttämäni käskysanat, kuten "odota" ja "spurtti". Ne toimivat ihan yhtä hyvin suksilla. Ainoa murheenkryyni oli saada se pysymään koko ajan ladun vasemmalla puolella. Pari kertaa Miksu ponkaisi syystä tai toisesta suksieni editse toiselle puolelle latua. Moitin sitä ankaralla äänellä, mutta ei se tainnut tajuta, mistä oli kyse. En oikein tiedä, miten tuollainen käsky pitäisi koiralle opettaa. Tilanteista selvittiin onneksi vain säikähdyksellä.
Ajattelin vielä vähän selitellä tuota viimeisimmän blogikirjoitukseni itsesäälin puuskaa.
Sillä niinhän se on, että pahinta koiran omistamisessa ei ole se, kun täytyy siivota oksennuksen jälkiä juuri pesulasta tulleesta matosta (P.S. Kokemusta on), tai kun herää keskellä yötä viemään ripulista kärsivä koira ulos, tai kun pitää kiskoa päälleen kurahousut, saappaat, sadetakki ja ruma kalastajahattu ja painua lenkittämään koiraa kaatosateeseen, tai edes se, että joka kerta kun käymme mummilla ja papalla, Miksu aloittaa kauhean haukku-räksytys-murina-konsertin ja häpäisee minut oman isoisäni edessä, joka ei edes pidä koirista...
Ei, kaikkein kamalinta koiran omistamisessa on pelko siitä, ettei koira lopulta edes rakasta sinua. Että kaikki, mitä olet tehnyt sen vuoksi, on turhaa, koska se kuitenkin rakastaa enemmän jotakuta muuta perheenjäsentä. On kamalan masentavaa edes erehtyä ajattelemaan sitä vaihtoehtoa. Siis minähän olen vasta lapsi, ja perheessäni on kaksi aikuista ihmistä, jotka selvästikin ovat tämän "lauman" johtajia, sekä kaksi pikkuveljeä, jotka eivät koskaan vaadi Miksulta mitään, joten se, että Miksu on kiintynyt johonkuhun muuhun kuin minuun, on ihan mahdollista.
Lisäksi mielessäni kummittelee vielä se, millainen pettymys Miksun valitseminen ja kotiin vieminen oli. Ensinnäkin, koiran hankkiminen oli minun ideani ja juuri minä olin vinkunut omaa koiraa jo kaksi vuotta. Ja sitten päädyimme ottamaan pennun, joka kiipesi pikkuveljeni syliin! Eikä se vielä ollut pahinta, vaan se, ettei äiti antanut minun pitää Miksua sylissään automatkalla, vaan omi sen itselleen ja heijasi sylissään. Ja minä sain vain katsoa Miksun suloisia sheltinkasvoja huovan uumenista. Sain sen omakseni vasta yöllä, kun se herätti minut surullisella pentuitkullaan.
Mutta, loppujen lopuksi, minä kuitenkin olen se, joka harjaa Miksun, leikkaa sen kynnet, vie sen päivän pisimmälle lenkille, ruokkii sen melkein aina (tämä ei siis tarkoita sitä, että jättäisin sen joskus ruokkimatta, vaan sitä, että joku muu ruokkii sen silloin), keksii sille uusia leikkejä ja aivojumppaa vaativia aktivointitehtäviä, käyttää sitä agilityssä, opettaa sille uusia temppuja, palkkaa sen nakilla, juustolla ja pinaattiletulla ja hellii sitä päivittäin. Joten taitaa olla aika siirtyä iloisempiin aiheisiin ja jättää itsesääli tältä päivältä.
Vietimme joulua mummin ja papan luona Etelä-Karjalassa. Miksu oli koko ajan vähän varautunut papan seurassa, eikä ihme. Pappa ei vain osaa käyttäytyä koirien seurassa oikein.
Miksun joululahja oli aika köyhä tänä vuonna. Käärin hiukan lahjanarua kahden Dentasticksin(kirjotetaankohan se noin) ympärille ja se sai syödä ne molemmat. Ensi vuonna kyllä annan sille jonkun ihan "oikean" lahjan.
Joulu tuntui menevän kauhean nopeasti. Siitä jäi kuitenkin kultaisia muistoja. Yksi parhaista tämän vuoden muistoistani on ehdottomasti se, kuinka Miksu painautui jalkojani vasten makaamaan joka kerta kun istahdimme pöydän ääreen. Sen hellyydenkipeys lämmitti minua, mutta myös auttoi itsesääliini. Kaikista pöydän äärestä istuvista se haki turvaa juuri minulta!
Lämpimät uuden vuoden toivotukset kaikille blogini lukijoille ja heidän koirilleen!
