Takaisin




MY STORMY SKY - Maanantaina, 23.05.2011 klo 17:07

Kunpa... (Agilitytreenit)

Kunpa minusta tulisi parempi koirankouluttaja/-omistaja...
(Kunpa pääsisin tänä vuonna kilpailemaan agilityssa...)
Kunpa agitreenit menisivät hyvin...

Kirjoitin Kunpa-listaa. Se on harjoitus, joka auttaa selkeyttämään alitajunnassa piileviä toiveita ja unelmia. Ensin merkitään paperille numerot 1-25, sekä jokaisen numeron jälkeen sana Kunpa. Sitten vain täydennetään lauseet sellaisilla toiveilla, jotka ensin tulevat mieleen. Harjoituksessa ei saa pysähtyä paljon miettimään; toiveiden pitää kummuta alitajunnasta, virrata paperille kuin huomaamatta. Toistan tuota harjoitusta noin kahden kuukauden välein hahmottaakseni, minkä asioiden toivoisin olevan paremmin. Tehtyäni harjoituksen löydän aina joitakin yllättäviä toiveita, jotka tunnistan kyllä, mutta joita en ole aktiivisesti yrittänyt toteuttaa. Yleensä vielä väritän sellaiset kohdat, joihin voin itse vaikuttaa - niitä on yllättävän paljon! Sitten kiinnitän listan seinälleni ja vilkuilen sitä välillä ohi kulkiessani. Kuukauden sisällä alan huomata, että jotkin kohdat ovat jo toteutuneet. Kun tavoitteet ovat esillä, niitä pyrkii edistämään ikään kuin vaistomaisesti - tämä on tutkittu juttu!

Mutta ei minun siitä pitänyt puhua, vaan noista alun pohjustavista Kunpa-lauseista. Tein tuon harjoituksen viime perjantaina ja nuo kolme lausetta ilmestyivät kuin varkain paperille. Aloitetaanpa analysointi.
Tuo ensimmäinen toive on hyvin epämääräinen. Haluaisin niin kovasti olla koirani arvoinen, parempi ystävä, ohjaaja ja laumanjäsen, mutten aina tiedä, miten voisin tähän tavoitteeseen pyrkiä. Yritin äsken vähän konkretisoida tuota toivetta. Yksi kehittämiskohde on oma kärsivällisyyteni - tai itse asiassa kärsimättömyyteni - hermostun nimittäin aivan liian helposti Miksuun, jos se on liikkeitä tehdessään hidas tai muuten haluton. Sellaisessa tilanteessa pitäisi vain pitää pieni tauko, leikkiä vaikka, ja aloittaa sitten ihan yksinkertaisista jutuista iloisella äänellä ja paremmalla palkalla. Mutta käytännössä tämä helppo ohje tuppaa aina unohtumaan. Sitä vain junnaa paikallaan, toistaa samaa liikettä, kunnes kumpikin osapuoli on väsynyt ja turhautunut. Siinä siis yksi keino edetä kohti parempaa suhdetta koirani kanssa.
Toinen toive on suluissa syystä; en ole vielä varma, haluanko juuri sitä, vai onko se vain keino, jolla pääsen kohti jotakin tärkeämpää. Minulla ei oikeastaan ole kovin voimakasta kilpailuviettiä, mutta haluaisin kuitenkin agilityn olevan suurempi osa elämääni. Nythän pääsen harrastamaan sitä vain hyvin pienen osan vuodesta, syksyisin ja keväisin. Periaatteessa harkat ovat joka sunnuntaina, mutta käytännössä PALJON harvemmin. Talvella ei voi treenata, kun on lunta. Kesällä kaikki ovat lomalla ja matkustelevat ulkomaille ja mökeille. Jopa silloin, kun olisi muuten mahdollisuus treenata, ohjaajan ammatti pakottaa hänet joskus peruuttamaan harkat. Haluaisin siis oikeastaan vain harrastaa agilitya säännöllisemmin ja useammin kuin nyt, enkä suinkaan välttämättä kilpailla lajissa.

Viimeisen blogikirjoitustani pohjustavan toiveen yliviivasin eilen listastani.
Kevään ensimmäiset agitreenit alkoivat kahdelta Kivenlahden kentällä. (Mainostetaan nyt tässä välissä, että Kivenlahden koirakerhossa on suorastaan naurettavan halvat kurssimaksut.) Kannoimme esteet ulos varastosta ja kasasimme radan.
Rata vaikutti aluksi tosi vaikealta. Siinä oli monta sellaista kohtaa, jossa koira saattoi lähteä väärälle esteelle, jos se ei ollut hallinnassa. Erityisesti kontaktiesteet ovat Miksun mieleen, ja pelkäsin etukäteen, että se karkaisi innostuksissaan keinuun tai puomille, kun pitäisi kiertää hankalasti kepeille tai tylsälle perusaidalle. Tiesin, että pitäisi olla todella nopea ehtiäkseen estää sitä. Huolehdin kuitenkin ihan turhaan. Rata meni uskomattoman hyvin pitkän tauon huomioonottaen.
Miksu tuntuu aikuistuneen. Muistan vielä, kuinka se viime vuonna jäi välillä haistelemaan jotakin "ihanaa tuoksua" nurmikolta, ja viis veisasi huudoistani. Muistan myös, kuinka se aikaisemmin näykki käsiäni turhautuneena hitauteeni, tai karkasi luotani, kun ei jaksanut odottaa ohjeitani. Mistään tällaisesta ei näkynyt eilen merkkiäkään. Oli hellyyttävää, kuinka Miksu painautui tukahduttavasta kuumuudesta huolimatta minua vasten, kun katselimme kentän laidalla muiden suorituksia. Rataa suorittaessamme Miksu kiinnitti huomionsa koko ajan minuun, irtosi kivasti, mutta palasi myös sopuisasti vierelleni, kun kutsuin. Se seurasi tarkasti käsimerkkejäni, katsettani ja ruumiinkieltäni. Se oli nopea ja innokas, muttei koheltanut liikaa.
Ei rata ihan ilman virheitä tietenkään mennyt. Kepit meillä ei edelleenkään suju; yritän rauhoittaa Miksun aina ja ohjata sitä selkeästi ja kuitenkin nopeasti, mutta Miksu haluaisi vain skipata koko keppirivistön ja sännätä seuraavalle esteelle. Se ärisee ja haukahtelee selvästi turhautuneena, ja sen pujotteluvauhti on katkonaista ja jähmeää. En oikein tiedä mitä pitäisi tehdä, jotta kepit alkaisivat sujua. Ajattelin kysäistä ensi kerralla ohjaajalta, voisinko käyttää keppien kanssa samaa käskyä, jota käytän, kun haluan Miksun pujottelevan jalkojeni välistä kävellessäni. Se nimittäin onnistuu ihan ongelmitta. Mietin vain, sekoittaako sama käsky vain entisestään Miksua.
Eräs kolmen aidan ratapätkä osoittautui myös meille vaikeaksi. En osaa oikein selittää reitin rakennetta, mutta sen ongelmakohdat olivat ohjaaminen esteen takaa ja tosi nopea valssi koiran edessä. Siinä vähän takkuiltiin, mutta kyllä sekin lopulta onnistui.

Puhuin aikaisemmin tuosta Miksun aikuistumisesta. Minusta tosissaan tuntuu, että Miksu on rauhoittunut paljon, ja samalla kiintynyt minuun enemmän. Se hakee kontaktia hanakasti ja rakastaa makoilla kylkeeni käpertyneenä. En muista, olenko kertonut, mutta Miksun pentuajan ihanin muisto on se, kuinka makasin kesällä nurmikolla, ja se nukahti viereeni monen minuutin ajaksi. Pienen, tuhisevan karvakerän lämpö reittäni vasten on suloisinta, mitä tiedän.
Vartuttuaan Miksu ei ole enää nauttinut vierelläni makoilusta, mikä surettaa minua kovasti. Olen yrittänyt käydä sen viereen makaamaan, kun se nukkuu lattialla, mutta aina se on väistynyt, siirtynyt vaivaantuneena kauemmas.
Mutta nyt jokin on muuttunut. En tiedä, mistä se johtuu, mutta nykyään, kun tulen Miksun viereen, painaudun sen selkää vasten ja silitän sen kyljen pehmeää karvaa, se saattaa jopa kierähtää ympäri laiskasti ja nojata minuun täydellisen rentoutuneena, etujalat sievästi ristissä ja takajalat levällään. Eikä se ole pelkkää rapsutuksen kaipuuta, vaan aitoa onnea siitä, että minä olen siinä sen kanssa, niin lähellä, että hohkaamani lämpö on melkein sietämätöntä.
Joskus harvoin - niin kuin esimerkiksi eilen, kun odotimme kentän laidalla omaa vuoroamme - Miksu hakeutuu itse läheisyyteeni; nojaa minuun tai hakee katsekontaktia. On ihanaa, kun koira huomioi, ja tuntuu lopultakin vastaavan ehdottomiin kiintymyksen- ja hellyydentunteisiini.

Tuli taas kirjoitettua pitkät pätkät. Toivottavasti jaksoitte lukea loppuun saakka.
Kaunista kevättä toivottavat
Iida ja Miksu