MY STORMY SKY - Sunnuntaina, 06.03.2011 klo 11:38
Se alkoi vuorokausi sitten. Heräsin kakomisen ääniin. Sitä oli ilmeisesti jatkunut jo jonkin aikaa - olen varmaan tottunut Miksun oksentamiseen, sillä en enää herää yhtä herkästi siihen kuin ensimmäisinä vuosina - , sillä seuraavaksi kuulin isin raskaat askeleet, kun hän kantoi Miksua kylpyhuoneeseen, ja sitten vessan ovi painettiin kiinni ja hiljaisuus täytti talon.
Silloin ajattelin, että Miksu oli vain syönyt jotain, mihin sen herkkä vatsa ei ollut tottunut. Mutta seuraavana päivänä sama toistui uudestaan. Kahdesti. Samoin viime yönä. Aamulla emme enää antaneet ruokaa Miksulle. Se oksensi jopa veden, jonka joi. Vatsatautia vai jotain muuta? Onko koirilla edes vatsatautia? En tiedä. Pitänee katsoa jostakin koirakirjasta. Jos oksentelu jatkuu vielä huomenna, vien Miksun eläinlääkäriin.
Miksun kaltaiselle suursyöpölle vatsatauti on varmaan tosi kurja kohtalo. Sairastelu on tietysti muutenkin ikävää, mutta vielä kamalampaa se on, jos ei voi syödä mitään. En tiedä, voinko edes tehdä kovin pitkää lenkkiä sen kanssa, sillä kokemuksesta tiedän, että vatsatauti tekee olon todella huteraksi, jotenkin hauraaksi.
Kun minä olen kipeänä, Miksu tuntuu vaistoavan sen. Jos jään kotiin sairastamaan, se käy välillä huoneessani tarkistamassa, onko kaikki hyvin. Joskus se jopa jää huoneeni lattialle makaamaan, pitää minua silmällä kuin ymmärtäisi, että tarvitsen tukea. Jo pelkästään sen läsnäolo on kuin lääkettä minulle: Tunnen oloni vahvemmaksi ja terveemmäksi kuin jos riutuisin kuumeisena yksin tyhjässä talossa.
Koiran osoittama rakkaus ja uskollisuus on tietyllä tapaa jopa koskettavampaa ja aidompaa kuin kahden ihmisen välinen ystävyys. Koirahan ei osaa valehdella, joten kun se näyttää horjumatonta rakkauttaan, voi olla varma siitä, että se todella välittää. Ja jos käy niin, ettei koiran omistaja ole kovin rakastettavalla tuulella - kyllä, niin kovasti kuin haluaisimmekin antaa itsestämme hyvän kuvan, meillä kaikilla on omat huonot hetkemme ;) - , koira näyttää senkin. Se opettaa meitä arvostamaan niitä pieniä, lähes huomaamattomia hellyydenosoituksia, joita se tarjoaa meille päivittäin. Se on peili, joka näyttää meille kaikki vikamme ja virheemme, mutta myös kauniit puolemme, ne kohdat meissä, joita se rakastaa ja joita ehkä joku muukin tulevaisuudessa oppii rakastamaan.
Nyt on minun vuoroni osoittaa rakkauttani Miksua kohtaan. Sillä ei rakkautta testata päivinä, jolloin kaikki on hyvin, vaan silloin kun maailma tuntuu murskaavan alleen. Nyt on minun vuoroni olla läsnä, lohduttaa, pitää seuraa kun Miksu makaa surkeana pedillään, silmät kiiltäen, suupielet kireässä irvistyksessä ja posket kuopalla (siltä se näyttää, kun sitä oksettaa). Nyt minä olen peili.
Sairastelua
Miksu on kipeä. Lapseni, luotettu, uskottu ystäväni, treenikaverini, veljeni on kipeä, enkä minä voi tehdä muuta kuin saman minkä sekin, kun minä makaan vuoteenomana; olla läsnä.Se alkoi vuorokausi sitten. Heräsin kakomisen ääniin. Sitä oli ilmeisesti jatkunut jo jonkin aikaa - olen varmaan tottunut Miksun oksentamiseen, sillä en enää herää yhtä herkästi siihen kuin ensimmäisinä vuosina - , sillä seuraavaksi kuulin isin raskaat askeleet, kun hän kantoi Miksua kylpyhuoneeseen, ja sitten vessan ovi painettiin kiinni ja hiljaisuus täytti talon.
Silloin ajattelin, että Miksu oli vain syönyt jotain, mihin sen herkkä vatsa ei ollut tottunut. Mutta seuraavana päivänä sama toistui uudestaan. Kahdesti. Samoin viime yönä. Aamulla emme enää antaneet ruokaa Miksulle. Se oksensi jopa veden, jonka joi. Vatsatautia vai jotain muuta? Onko koirilla edes vatsatautia? En tiedä. Pitänee katsoa jostakin koirakirjasta. Jos oksentelu jatkuu vielä huomenna, vien Miksun eläinlääkäriin.
Miksun kaltaiselle suursyöpölle vatsatauti on varmaan tosi kurja kohtalo. Sairastelu on tietysti muutenkin ikävää, mutta vielä kamalampaa se on, jos ei voi syödä mitään. En tiedä, voinko edes tehdä kovin pitkää lenkkiä sen kanssa, sillä kokemuksesta tiedän, että vatsatauti tekee olon todella huteraksi, jotenkin hauraaksi.
Kun minä olen kipeänä, Miksu tuntuu vaistoavan sen. Jos jään kotiin sairastamaan, se käy välillä huoneessani tarkistamassa, onko kaikki hyvin. Joskus se jopa jää huoneeni lattialle makaamaan, pitää minua silmällä kuin ymmärtäisi, että tarvitsen tukea. Jo pelkästään sen läsnäolo on kuin lääkettä minulle: Tunnen oloni vahvemmaksi ja terveemmäksi kuin jos riutuisin kuumeisena yksin tyhjässä talossa.
Koiran osoittama rakkaus ja uskollisuus on tietyllä tapaa jopa koskettavampaa ja aidompaa kuin kahden ihmisen välinen ystävyys. Koirahan ei osaa valehdella, joten kun se näyttää horjumatonta rakkauttaan, voi olla varma siitä, että se todella välittää. Ja jos käy niin, ettei koiran omistaja ole kovin rakastettavalla tuulella - kyllä, niin kovasti kuin haluaisimmekin antaa itsestämme hyvän kuvan, meillä kaikilla on omat huonot hetkemme ;) - , koira näyttää senkin. Se opettaa meitä arvostamaan niitä pieniä, lähes huomaamattomia hellyydenosoituksia, joita se tarjoaa meille päivittäin. Se on peili, joka näyttää meille kaikki vikamme ja virheemme, mutta myös kauniit puolemme, ne kohdat meissä, joita se rakastaa ja joita ehkä joku muukin tulevaisuudessa oppii rakastamaan.
Nyt on minun vuoroni osoittaa rakkauttani Miksua kohtaan. Sillä ei rakkautta testata päivinä, jolloin kaikki on hyvin, vaan silloin kun maailma tuntuu murskaavan alleen. Nyt on minun vuoroni olla läsnä, lohduttaa, pitää seuraa kun Miksu makaa surkeana pedillään, silmät kiiltäen, suupielet kireässä irvistyksessä ja posket kuopalla (siltä se näyttää, kun sitä oksettaa). Nyt minä olen peili.
