Koirat.com

BaeLiana kirjoitti:

Tuo kiusaaminen on muuten oikeasti todella mielenkiintoinen ilmiö. Mä en pidä itseäni minään kiusaajatyyppinä, mutta olen mäkin siihen sortunut joitakin kertoja niin ala-asteella kuin ratsastusleirillä. Tietääkseni en ole mitään suurempia traumoja aiheuttanut, koska kyse ei ole ollut mistään pitkäaikaisesta ja jatkuvasta touhusta. Olen ollut tekemisissä kyseisesten ihmisten kanssa jälkikäteen ja jopa kysellyt noista ajoista, koska on ollut huono omatunto.

Ala-asteella ollaan koko luokka istuttu jälki-istunnossa koko muun luokan kanssa. Hämärästi muistan, että nauroimme yhdelle luokkalaiselle musiikintunnilla (se esitys oli tahattomasti sellainen, että mua varmaan huvittaisi vieläkin). Mukava poika hän oli, mutta silloin tuntui monen mielestä kovin hassulta tyypiltä. Luokallamme oli myös pari hiljaisempaa tyttöä, joita olen härnännyt muutamaan otteeseen. En kuitenkaan muista, että olisin heitä koskaan varsinaisesti syrjinyt.

Ratsastusleirillä oltiin jotain alle 15-vuotiaita ja kaverin kaveri oli meidän mielestä hyvin ärsyttävä tapaus. En mä edes muista, miksi hän niin ärsyttävä oli.

Ala-asteella oli yksi tyttö, jonka kanssa jokainen tuntui haluavan kaveriksi. Aina hänen kanssa joku hengasi. Ja joku oli yksin välitunnit. Mä muistan, että leirikouluun mentäessä oltiin sitten kaikki muut saatu tarpeeksi, ja hän oli se, joka oli yksin. Silloin syrjittiin hyvinkin tietoisesti. Mä muistan silti, että mulla tuo käytös kumpusi hänen omasta käytöksestään. Sekin oli ja meni. Hänen kanssaan vietettiin lukioikäisinä paljonkin aikaa keskenämme.

Huono omatunto mulla on, mutta onneksi mä olen muistaakseni ollut pääasiassa kaikkia kohtaan reilu ja mukava. Mä en usko, että mun vanhemmilla olisi käynyt mielessäkään, että mä kiusaisin jotakuta. Toisaalta, he olisivat sen varmaan uskoneet, jos tällaista olisi tapahtunut ja joku olisi siitä tullut kertomaan.

Näin, modet poistaa jos joku kerkesi ennen minua avaamaan uuden topicin tälle aiheelle.

Itse muistan muuten ihan kamalan ratsastusleirin, jossa olin ensimmäisenä porukasta paikalla. Vein tavarat siihen huoneeseen mihin mut ohjattiin, ja lopulta sinne tuli pari muuta. Olin aika ujo tyttö, mutta juttelin silti muiden kanssa, varsinkin kun nämä olivat minua nuorempia. Kumminkin huone täyttyi näiden tyttöjen kavereista, lopulta he olivat heittäneet tavarani pihalle kun olin ollut syömässä. Kaikki mun kamani olivat ihan sikin sokin siinä pihakäytävällä, voitte olla varmoja että itku oli lähellä 10v tytöllä.. Menin sitten alempaan huoneeseen mukisematta, mutta tiesin että leirikaste oli tulossa. Esitin siis pahoinvoivaa ja pääsin kotiin yhdeksi yöksi, tiesin että kokisin kiusaamista sielläkin, joten halusin skipata koko tapahtuman. En halunnut tulla enää toiste nolatuksi. Se leiri oli muutenkin ihan katastrofaalinen, hirveästi kiusaamista ja syrjintää. Ja ohjaajat ei muuten tehnyt mitään, paitsi yksi, joka oli harjoittelijana. Hän piti kiusaajat kurissa jotenkuten.

Niin tuosta opettajakoulutuksen rakenteesta, meillä luokanopettajapuolellakaan ei tosiaan ole paljonkaan mitään psykologiaan liittyen. Jos olikin, niin ne kurssit olivat luentoja ja itsenäistä tenttiin lukemista. Itse en ainakaan henkilökohtaisesti opi tuollaisista kursseista kovin paljoa. Kaipa ne kurssit ovat jotenkin mun ajatusmaailmaani muokanneet, muttei niistä kyllä ole saanut mitään käytännön vinkkejä "näin estät kiusaamisen tässä tilanteessa" jne.
Eritysipedagogiikka on meillä ollut mahdollista lukea sivuaineena, mutta siinäkin oli lähinnä kirjatenttejä. Sitten on vaan itsestä kiinni, miten paljon opit kirjoja lukemalla. Nythän tuo sivuaine lakkautetaankin Tampereella, ja se on tarkoitus sisällyttää kaikkiin aineisiin. Saas nähdä kuinka hyvin se sitten näkyy niissä muissa aineissa...

Karu totuus on kyllä se, että opettajan työ opitaan vasta työelämässä. Niin kuin aikaisemmin mainitsin siitä tutkimuksesta, jonka mukaan opettajalta vie 2 vuotta, että hän pystyy havannoimaan kunnolla oppilaita opettamisen lisäksi. En yhtään muista kenen tekemä tutkimus tämä oli, mutta yksi proffa siitä mainitsi. Tosi elämä on ihan eri paikka kuin yliopiston luentosalit, kirjat ja Normaalikoulu.

Toi yhteisöllisyys oli hyvä pointti, minkä ooa mainitsi. Kiusaaminen vähentyisi varmasti huomattavasti jos kaikkiin luokkiin saataisiin luotua hyvä yhteishenki.

blanko kirjoitti:

Niin tuosta opettajakoulutuksen rakenteesta, meillä luokanopettajapuolellakaan ei tosiaan ole paljonkaan mitään psykologiaan liittyen. Jos olikin, niin ne kurssit olivat luentoja ja itsenäistä tenttiin lukemista. Itse en ainakaan henkilökohtaisesti opi tuollaisista kursseista kovin paljoa.

Eikä opi kovin moni muukaan.
Mm. minä en. Mulle ei riitä pelkät luennot ja sitten itsenäinen opiskeleminen. Kuntosaliohjaajaksi ei vaadita edes paljoa, mutta mielestäni ne opinnot olivat jo hieman hankalat tuollaisella oppimismetodilla, mites sitten kun pitäisi opiskella aivoja ja ihmiskäyttäytymistä?

blanko kirjoitti:

Toi yhteisöllisyys oli hyvä pointti, minkä ooa mainitsi. Kiusaaminen vähentyisi varmasti huomattavasti jos kaikkiin luokkiin saataisiin luotua hyvä yhteishenki.

Näimpä.
Mutta sitä yhteishenkeä on hankala luoda, jos opettajaa ei kiinnosta muu kun aineen opetus. Onneksi meillä oli yläasteella sellaisiakin opettajia, jotka nimenomaan tutustuivat meihin ja he paneutuivat ryhmähenkeen. Ne olivat mukavia tunteja, lähes aina

blanko kirjoitti:

Karu totuus on kyllä se, että opettajan työ opitaan vasta työelämässä. Niin kuin aikaisemmin mainitsin siitä tutkimuksesta, jonka mukaan opettajalta vie 2 vuotta, että hän pystyy havannoimaan kunnolla oppilaita opettamisen lisäksi. En yhtään muista kenen tekemä tutkimus tämä oli, mutta yksi proffa siitä mainitsi. Tosi elämä on ihan eri paikka kuin yliopiston luentosalit, kirjat ja Normaalikoulu.

Tästä tulikin mieleen, että on sinäänsä tosi jännä, ettei hakiessa saa enää pisteitä alan työkokemuksesta, koska sieltähän saisi jo vähän esimakua siitä koulumaailmasta ja ehkäpä jonkinmoista silmääkin noille tilanteille. Tosin myös kun nyt selailin noita avustajien hakuja, niin jokaiseen vaaditaan vähintään se tää ja toi koulutus, että ei sinnekään ole helppo päästä... :(

Jatketaan vielä OT:tä opettajankoulutuksesta... Suosittelen lämpimästi luokan-/aineenopettajille varhaiskasvatuksen puolelta joitain vapaavalintaisia tai sivuaineopintoja. Mielestäni lto:n koulutus on siitä ihana, että siinä opiskellaan nimenomaan hyviksi kasvattajiksi ja oppimaan oppimisen tukijoiksi. Käytiin läpi kehityspsykologiaa, lapsen yksilöllistä huomioimista jne. ja useimmiten käytännönläheisesti eikä ainoastaan tenttikirjoja lukemalla. Mielestäni ehkä koulutuksen antoisin oli kurssi, jossa käytiin havainnoimassa samaa lasta ensin päiväkodissa ja sitten kotona - pääsi näkemään, miten eri tavalla voi käyttäytyä kotona tai suuressa lapsiryhmässä.

Helsingissä sivuaineita ei noin vain luetakkaan tai saada niihin opinto-oikeuksia. Toki jos haluat esim. matikkaa lukea, niin pääsy on aika varmaa, mutta kaikkeen muuhun täytyy melkeinpä käydä pääsykokeissa esim. psykaan tai sinne erkkapedaan, jos siis haluaa opiskella ne Helsingin yliopiston alaisuudessa.

Erkkapeda on ollut mielettömän valaiseva ja paras mahdollinen sivuaine mulle, ja sen avulla ymmärrän nykyään sen mitä ymmärrän. Olen tosin aina ollut kiinnostunut kasvatuksesta ja kehityksestä, joten muutenkin on tullut luettua ko. kirjallisuutta. Toki oman lapsen ja lähipiirissä olevien lasten seuraaminen on auttanut ymmärtämistä ja teorioiden käytäntöön soveltamista.

Mä olen niin onnellinen siitä, että mun opetettava-aine on tekstiilityö. Nautin siitä yhteisöllisyydestä ja rennosta tekemisen meiningistä Motivaatio on ollut helppoa luoda tuollaisen aineen sisällä.

Opetan myös pienryhmiä matikassa ja enkussa ja niiden parissa onkin saanut tehdä enemmän töitä. Mutta nyt kevään tullen oppilaat ovat saaneet nauttia puurtamisen "hedemistä" ja jokaisen oppilaan numerot nousevat! Oppilaina mulla on pienryhmissä tarkkaavaisuushäiriöisiä, maahanmuuttajia (joille kielen osaaminen on iso osa oppimisvaikeutta), dysfaatikkoja ja muutama motivaatiopulasta "kärsivä" teini. Syksyllä väännettiin osan kanssa kättä jopa paikallaan istumisesta, kaivoin niitä pulpettien alta konttaamasta ja metsästin ympäri koulua ja nyt ne on tehnyt kevään hikihatussa hommia, kun tarpeeksi hyvä porkkana löytyi. Ei ole tarroja voittanutta Tarpeeksi, kun on tarroja plakkarissa irtoaa oppilaille herkkuja mun piikkiin. Toimii! (No okei, ehkä se oppilaantuntemus ja oikeista naruista vetäminen auttaa myös..) Ja oikeasti oppilaat ovat kehittyneet ja oppineet, eivätkä tippuneet muun porukan kyydistä. Osa on päässyt jo niinkin pitkälle, että ovat oman luokkansa arvosanojen yläpäässä, kun ennen pienryhmiä saivat kokeista vitosia. Oppilaista on tullut tietyssä mielessä tosi läheisiä ja tärkeitä ja onneksi jatkan syksyllä samojen kavereiden kanssa opintietä

^Kasviksen sivuaine on kyllä ihan vapaata riistaa, sieltä löytyy vähän kaikkea niin kasvatuspsykasta yhteiskuntatieteelliseen koulutustutkimukseen.

Dera kirjoitti:

Tästä tulikin mieleen, että on sinäänsä tosi jännä, ettei hakiessa saa enää pisteitä alan työkokemuksesta, koska sieltähän saisi jo vähän esimakua siitä koulumaailmasta ja ehkäpä jonkinmoista silmääkin noille tilanteille. Tosin myös kun nyt selailin noita avustajien hakuja, niin jokaiseen vaaditaan vähintään se tää ja toi koulutus, että ei sinnekään ole helppo päästä... :(

Ennenhän se oli noin, että työkokemuksesta sai pisteitä. Siinä taas mätti se, että sitten kukaan vastavalmistunut ei päässyt opiskelemaan, vaan pelkästään ne esim. koulunkäyntiavustajana olleet. Ehkä fiksuin olisi mun mielestä se malli, että opiskeltaisiin pari vuotta, sitten mentäisiin vuodeksi työelämään ja palattaisiin vielä vähäksi aikaa koulun penkille. Osaisi katsoa niitä kursseja varmaan ihan eri näkökulmasta kun olisi vähän enemmän kokemusta alla.

Mistä ketjusta on tuo ekan viestin lainaus?

blanko kirjoitti:

Ennenhän se oli noin, että työkokemuksesta sai pisteitä. Siinä taas mätti se, että sitten kukaan vastavalmistunut ei päässyt opiskelemaan, vaan pelkästään ne esim. koulunkäyntiavustajana olleet. Ehkä fiksuin olisi mun mielestä se malli, että opiskeltaisiin pari vuotta, sitten mentäisiin vuodeksi työelämään ja palattaisiin vielä vähäksi aikaa koulun penkille. Osaisi katsoa niitä kursseja varmaan ihan eri näkökulmasta kun olisi vähän enemmän kokemusta alla.

Toi olisi ehkä se fiksuin vaihtoehto näille kahelle "ääripäälle". Tuoreille ylioppilaille ym on tietysti parempi, että mahikset päästä heti yliopistoon on edes jonkunlaiset, mutta siltikään aika harva jaksaa heti ylppärirutistuksen jälkeen ruveta suoraan uusiksi lukemaan pääsykokeisiin. Tai onhan niitäkin... Joku tollanen välimuoto olisi varmaan paras vaihtoehto, että opiskelun "välissä" olisi joitain työjaksoja, jossa sitten ihan konkreettisesti mentäisiin kattomaan mitä päähän on tarttunut ja kuinka hyvin oikeasti osaa hommansa...

Ebeli kirjoitti:

Mistä ketjusta on tuo ekan viestin lainaus?

Uutisia meiltä ja muualta, siellä oli sen verran hyvät keskustelut aiheesta, että oli varmaan fiksumpaa siirtyä oman palstan/topan alaisuuteen... :D

Ja iiiiiiiisot propsit ooalle kunnianarvoisesta työstä ja vaivannäöstä, toivottavasti sinunlaisiasi opettajia on paljon muitakin!

^ Varmasti onkin, halusinkin vaan lukea keskustelun alkulähteet. :)

Ebeli kirjoitti:

^ Varmasti onkin, halusinkin vaan lukea keskustelun alkulähteet. :)

Näin ajattelinkin... ;DD

Itselleni yläaste oli lähes pelkkää helvettiä. Ala-asteella oli ihanaa, pärjäsin ja minulla oli paljon kavereita, mutta 6.luokalla alkavat klikit seurasivat sitten yläasteelle ja jättivät parhaimman kaverini (nykyisen kämppikseni) pois piireistään. Pelkäsin kiusaamista, vaikka oli ala-asteella ollut nuorempien ja pienempien lasten ns. suojelija pituuteni ja voimieni puolesta, olin hyvä urheilussa ja annoin etenkin kiusaaville pojille palautetta rankalla kädellä. Ja silti minut palkittiin kunniapalkinnolla koulun lopussa hyvästä käytöksestä. Sneaky.

Yläasteella sitten kaikki kääntyi toisin päin. En halunnut mennä kiusaajien "coolien tyttöjen" joukkoon, joka sitten kiusasi kaikin keinoin kaveriani, mutta en varsinaisesti mennyt puolustamaankaan, koska pelkäsin, että joutuisin saman kohtelun uhriksi. Lisäksi menin vielä olemaan erilainen (oltiin aika köyhiä, käytin isoveljen vaatteita, sain silmälasit, olin punatukkanen, hieman ylipainoinen, pukeuduin paljolti mustiin, luin kirjoja, piirtelin, kuuntelin musiikkia yksikseni, lauloin kovaan ääneen musiikkitunnilla, söin koulunruokalassa aina, olin aktiivinen tunneilla) - mitä vain mistä kiusaajat olisi voineet tarttua kiusaamisenaiheeksi.

Joskus seiskan puolessa välissä päätin taas olla kaverini kanssa. Oltiin "mangatyttöjä", Dragon Ball Z ja Sailor Moon oli kova juttu. Rupesin ernuilemaan (raitasukkia ja tyllihameita ja mitä ties). 8.luokalla tulin ulos kaapista (ET-tunnilla viittasin, kun kysyttiin kuuluuko seksuaaliseen vähemmistöön) ja siitä se helvetti vasta aukesikin. Ei ollut mitään fyysistä kiusaamista, mutta selän takana puhumista, tavaroiden siirtelyä, piireistä ulos jättämistä, ääneen mollaamista, liikkatunneilla vikana... sitten alkoi mulla lintsailu ja numerot putosi todistuksessa kuin sienet kasvaa sateella. Hyvä että säälipisteillä pääsin matikan, ruotsin, fysiikan ja kemian lävitse.

Siinä oli samalla äidin kanssa ongelmia ja yritin itsemurhaakin. Sosiaaliviraston tapaamiset ja psykoterapia seurasivat monta vuotta, aina 19 -vuotiaaksi saakka. Ammattikoulussakin olen nykyään se suht hiljainen tyyppi, joka kumminkin menee mukaan eikä pelkää olla ryhmän mukana.

Joten ei kovin kultaisia muistoja tuolta ajoin. Nyt toimin päiväkodissa lastenhoitajana ja tällä hetkellä avustajana, ja olen hyvin herkkä kun lapset alkavat kiusaamaan toisiaan. Olen vielä intergoidussa erikoislastenryhmässä, jossa lapsilla on ongelmia jos toisia, niin siellä näistä ikävistä muistoista on ihme kyllä apuakin. Puutun tilanteisiin heti, ennakoin, järjestelen lapsiryhmiä, erotan välillä paita&peppu-kaveruksia, kannustan, menen mukaan leikkeihin ja yksinkertaisesti vetoan lapsen omaan ajatusmaailmaan "miltä sinusta tuntuisi" "mitä mieltä olisit".

Eltoksi (erityislastentarhaopettaja) on ammatinvalintana kunhan ensin lähihoitajaksi valmistun. Pitkä matka yksinäisestä, kirjojalukevasta nörttitytöstä.

Täälläki ilmottautuu yks "koulukiusattu", valitettavasti. Lainausmerkeissä sen takia, etten koskaan kertonu kellekkään eikä asiaa otettu missään pahemmin puheeks, koska en uskaltanu kertoa.

Ala-asteella sain kiusausta osakseni, koska olin liian herkkä. Itkin ihan älyttömän helposti ja otin kaikki itteeni, josta sitte kaikki (etenki pojat) sai aihetta haukkumiselle.
Noin yleensäkki jos miettii, ni ala-asteella tyttöjen meno alko jossai vaiheessa (ehkä 4.-6. luokalla) olla ihan älytöntä narttuilua. Asiat sanottii suoraa ja kärkkäästi; kellä on rumat hiukset/paita/reppu, ketkä sai istua samassa pöydässä ruokalassa ja ketkä valittii joukkueisii viimesinä. Muistan miten paljon kaikkea aina vertailtii ja miten jotku "korkeimmat tahot" sai luvan arvostella ja asettaa sääntöjä, minkä mukasia kaikkien pitäis olla. Kisattii jopa siitä, kenen vanhemmat oli nuorimpia tai kellä oli kalleimmat/uusimmat vaatteet.

Yläasteella kiusaaminen painottu lähinnä sen oman turvallisen kaveriporukan äkillisee selän kääntämisee. Valeheltii päin naamaa, puukotettii selkää ja syrjittii ihan huolella. Lisäks rinnakkaisluokkalaiset pojat haukku mun ulkonäköä: milloin olin liian erilainen, ruma, läski tai laiha. Mun aatteet oli myös täysin vääränlaiset, koska olin kasvissyöjä ja kannatin eläinten oikeuksia.
Liikkatunnit oli ihan yhtä helvettiä, koska en osannu olla. Rinnakkaisluokkalaiset piikitteli ja haukku minkä kerkes, ja jopa opettaja nauro mulle muitten oppilaitten kanssa. Sanomattaki selvää, ettei liikkatunneille ollu mukava mennä, mikä taas oli iso kolaus, koska olin aina tykänny liikunnasta. Kiusaamisen myötä aloin vihaamaa sitäki ainetta.

Kiusaaminen vaikuttaa edelleen tuolla jossain mielen syövereissä. Itsetunto vetelee välillä täysin pohjamudissa ja tuntuu etten riitä. Sosiaaliset tilanteet on myös ahistavia, koska en tiiä miten päin olisin, mihin kattoisin tai mitä uskaltaisin sanoa. Lisäks päälle on jääny joku semmonen kropan jäykkyys liiallisen epävarmuuden ja tiedostamisen seurauksena. Toi ilmenee etenki liikunnan yhteydessä: en osaa liikkua sulavasti, vaa musta on jääny älyttömän tönkkö.

Aihe tuli ajankohtaseks taas viime keväänä, ku sain kuulla, että yläasteella olevaa serkun lasta kiusattii niin pahasti, että kroppa alko reistailemaa stressin takia ja tyttö joutu jäämää koulusta pois ja pääty sairaalahoitoo. Yks kiusaajista oli tytön serkku, joka on varsinainen pikkupahis. Miettikää nyt tilannetta, jossa yks kiusaajista on sun oma serkku - mitä hlvettiä oikeesti?
En tiedä millanen tilanne on nyt, mut mitä on tytön fb:tä seuraillu, ni kovin suorasti sielläki ilmotetaa, ettei tytöstä tykätä :/ On niitä "tykkää tästä ni kirjotan seinällesi kuinka kiva/hyvännäkönen olet asteikolla xx", joitten kautta sitte on varaa haukkua ja arvostella toista.

hypophrenia kirjoitti:

Täälläki ilmottautuu yks "koulukiusattu", valitettavasti. Lainausmerkeissä sen takia, etten koskaan kertonu kellekkään eikä asiaa otettu missään pahemmin puheeks, koska en uskaltanu kertoa.

Ala-asteella sain kiusausta osakseni, koska olin liian herkkä. Itkin ihan älyttömän helposti ja otin kaikki itteeni, josta sitte kaikki (etenki pojat) sai aihetta haukkumiselle.
Noin yleensäkki jos miettii, ni ala-asteella tyttöjen meno alko jossai vaiheessa (ehkä 4.-6. luokalla) olla ihan älytöntä narttuilua. Asiat sanottii suoraa ja kärkkäästi; kellä on rumat hiukset/paita/reppu, ketkä sai istua samassa pöydässä ruokalassa ja ketkä valittii joukkueisii viimesinä. Muistan miten paljon kaikkea aina vertailtii ja miten jotku "korkeimmat tahot" sai luvan arvostella ja asettaa sääntöjä, minkä mukasia kaikkien pitäis olla. Kisattii jopa siitä, kenen vanhemmat oli nuorimpia tai kellä oli kalleimmat/uusimmat vaatteet.

Kiusaaminen vaikuttaa edelleen tuolla jossain mielen syövereissä. Itsetunto vetelee välillä täysin pohjamudissa ja tuntuu etten riitä. Sosiaaliset tilanteet on myös ahistavia, koska en tiiä miten päin olisin, mihin kattoisin tai mitä uskaltaisin sanoa.

Voi hypophrenia
Mä silloin tällöin olen koittanut miettiä, mistä mun kiusaukseni alkoi. Koska ekalla luokalla kaikki tykkäsi musta, opettaja kertoi äidilleni jos olin ollut kipeänä, että opiskelusta ei tule mitään kun kaikki kyselee että missä mä olen. Tokalla luokalla jostain syystä kaikki sitten muuttui, ulkonäköä haukuttiin, syrjittiin, yms. Vaihdoin sitten 4 luokan jälkeen koulua, mikä oli helpotus sinänsä, mutta sinänsä pelotti, koska olin vaihtamassa ihan tuntemattomaan paikkaan. Tutustuin nopeasti uusiin ihmisiin, mutta lopulta ne jotka olivat aluksi mun hyviä ystäviä, muuttuivatkin kaikista pahimmiksi. Yksikin tyttö tuli ihan suoraan sanomaan että "ei mitenkään pahalla mut sulla on rumat hiukset" Olin ihan järkyttynyt, ja itseasiassa, en edelleenkään voi sietää kys. ihmistä jos nään sen jossain. Kyseessä oli siis selän takana pahaa puhuva, kaksinaamainen, typerä ihminen. Olen kyllä pitkä vihainen, mutta ihmeellistä että tuollaiset asiat jää kyntämään takaraivoon.

Aloitin fudiksen pelaamisen kolmannella luokalla, mihin sitten tunki myös oma luokkalaiseni.. Lopultahan melkeen koko joukkue kääntyi mua vastaan, mulla ei ollut siellä enää kivaa (koska ei ollut kavereita), tämä luokkalainen sai muita käännettyä mua vastaan yms. Rupesin skippaamaan pelejä koska en halunnut saada haukkuja, ja lopulta lopetin koko pelin. Ja itseasiassa olen yrittänyt paria (..) muutakin joukkuepeliä sen jälkeen, mistä ei ole tullut yhtään mitään. Aluksi saattaa olla ihan hauskaa muija porukalla tehdä, mutta lopulta se menee pelkäksi paskanjauhannaksi. Tai ainakin meni, en tiedä menisikö enää. Tanssin aion silti viellä aloittaa, ja aion siinä pärjätä, oli ne muut kuinka narttuja tahansa

Mutta mä olin myös todella herkkä. Ja olen edelleen.
Enää en kylläkään loukkaannu melkeen mistään, minua on hankala satuttaa, ellei mennä henkilökohtaisuuksiin. Siinä vaiheessa mulla katkeaa viimeinenkin niitti ja voi olla satavarma, että mun puolelta tulee hyvinkin suoraa puhetta.

Yläasteellahan mun luokan ulkopuolelle jätettyihin kenkiin oltiin laitettu saippuavettä (kengät pilalla), mun kuviksessa tehtyjä töitä hävitettiin, yms. Ihan ihme juoruja liikkui, jotka tietenkin suurinosa uskoi. Kiva oli korjailla kun joku tuntematon tuli kysymään koulun käytävällä, että olenko oikeasti tehnyt niin ja niin ja sitä ja tätä. Öh... en. Huoh.

Ja minäkin olen pukeutunut joskus vähän erilaisemmin
Kerran kun mun raidallisia housuja (jotka muuten tulivat muotiin heti mun ostoni jälkeen ) haukuttiin, minä ajattelin napauttaa kiusaajaa, joten menin seuraavana päivänä kouluun ilman housuja. Mulla oli siis pitkä löysä toppi, joka peitti persuksen, mutta ei minkäänmoisia sukkahousuja tms. En muuten ikinä enää sen jälkeen kuullut sanaakaan vaatetuksestani.

Ja minähän kuulin yläasteen viimeisellä luokalla syyn tähän mun kiusaamiseeni Olin 7lk seurustellut vuotta nuoremman pojan kanssa, kokoajan tämä tyttö oli ihastunut siihen poikaan. 7lk lopussa/8lk alussa tämä tyttö rupesi seurustelemaan kys. pojan kanssa. Tyttö tunnusti hirveästi rakkauttaan tälle pojalle, mutta lopultahan he päätyivät eroon. Poika oli tokaissut että hän rakastaa edelleen minua, ja tulee aina rakastamaan tms, olen hänen ensirakkautensa. Siinä olikin sitten piru irti, kun minä, tempperamenttinen ja hauska hoikka urheilullinen blondi "pilasin" heidän suhteensa. Huoh... Voi hyvää päivää.

Ja minähän kerroin kiusaamisestani kyllä.
Äiti useasti sanoi menevänsä rehtorin puheille, mutta minä kielsin. Sen vuoksi, koska tiesin, että kiusaaminen pahenisi vaan.

Meidän tyttö lähtee ekalle nyt syksyllä, ja kaikenmaailman kauhukuvat pyörii jo nyt päässä, vaikka toisaalta turha se on ennalta murehtia.

Tytölle olen sanonut, että jos joku kiusaa, on heti kerrottava äidille ja isille, ja ennenkaikkea - ei antaisi kenenkään kiusata eikä alkaa "uhriksi", vaan antaa takaisin sitten samalla mitalla (varmasti helpommin sanottu, kuin tehty..).

Mun pikkuveljeä kiusattiin tosi pahasti ala-asteella, ja se loppui vasta siihen, kun pikkuveli sai tarpeekseen ja veteli näitä kiusaajia turpaan.
En kannata väkivaltaa, mutta valitettavasti se loppuu yleensä vasta sitten, kun kiusattu nousee kunnon vastarintaan.

Senhän takia mua ei kiusattu fyysisesti, henkisesti vain, kun vetelin yhtäkin kiusaajaa turpiin ihan 6-0. Se jätti tahallaan mun sormet saranoiden väliin, hetken kuluttua kiskoin sitä tukasta pitkin lattiaa.

Siskoni vanhempaa poikaa ollaan kiusattu myös. Fyysisesti, kuin henkisestikkin. Sitten se aloitti judon, ja nykyään jos joku käy sen kurkkuun yhtäkkiä kiinni käytävällä, se heittää ne niskalenkillä pois kimpustaan. Sitten tämä kiusaaja juoksee opettajalle kertomaan, kuinka toi pahoinpiteli. Ihan uskomatonta.

^ Ah, niin tuttua. Mä oon ollu ite kanssa aina kärkäs sanomaan asioista ja useasti sanonut tosi pahastikin asioista (Asiallinen tietää mistä puhun). Kun sitten joku on ruvennut kettuilemaan ja keulimaan, niin oon täräyttänyt takaisin ja sanonut jotain ilkeetä, niin heti on menty itkemään tallilla opettajille tai koulussa rehtorille, ties mille. Oon mä paristi ollut turhaan puhuttelussakin, jälkkää tosin en koskaan saanut, mutta yleensä koskaan en oo pahasti sanonut ilman syytä, tosin syy on sitten ollut iso tai pieni, mutta syy anyway aina ollut.

Ainoa kerta jollon oon oikeesti sanonut niiiiin rumia sammakoita kun suusta voi päästää on ollut lukiossa toiselle tytölle, koska se pomputti ja nöyryytti mun toista hyvää kaveria ihan satanolla. Ja kohteli törkeesti myös muita. Koko porukka kääntyi sitä vastaan kertaheitolla ja sitten me istuttiin terkkarin sivukopissa tunnin ajan juttelemassa. Musta ja yhestä K:sta tehtiin pahimmat rikolliset, koska oltiin molemmat niin itsekäitä, että pidettiin meidän röyhkeyttä pienempänä pahana kuin tän kiusaamisen kohteeksi joutuneen monia vuosia kestäneen pomputtelun ja ylimielisen sättimisen tekemiä vahinkoja siinä toisessa kaverissa. Myöhemminhän mä pyysin siltä anteeksi, ihan kunnolla ja vilpittömästi, muistaakseni useammankin kerran. Koskaan se ei ole mulle sen jälkeen normaalisti puhunut, ollut aina tosi alistuva ja pakenevainen. Mä olen aina tiennyt osaavani olla hirveä ja ilkeä, päästää mitä kamalimpia asioita ulos suustani tajuamatta sen kummemmin että se on jotakuta loukannut. Mutta koskaan en oo kiusaamalla kiusannut, paitsi tollon. Oman osani oon sitten saanut ala- ja yläasteella siitä, millaista on olla kiusattuna.

Voisin kertoo omaa tarinaani. Eli ala-asteella nyt ei ollut mitään kovin pahaa, pojat lähinnä haukkui metriperseeksi ja lihavaksi ja niin edespäin. Yläasteella yksi entinen alakoulussa samalla luokalla ollut poika sanoi "varo ettet liho entisiin mittoihisi". Ja siis olin 157/50 silloin, ja pahimmillani 157/57-58.

En ois ikinä uskonu, mutta sitten yläaste meni perus yläastemeiningillä enkä ollut kiusattu, koska mulla oli omat piirini jne. Mutta törmäsin kiusaamiseen uudestaan lukiossa. Ensin se oli sitä, että olin ainoa ketä ei meidän porukasta pyydetty kesällä joihinkin pailuihin ja sitten syksyllähän se paska vasta jatkui. Tuli paskoja katseita - silloin jo - entisiltä kavereilta. En jaksanut suuremmin välittää. Koko homma meni muutenkin ihan huonosti, lintsailin paljon ja sekin "kaveri"porukka mikä mulla oli, niin ajauduttiin tosi paljon erilleen koska ne halus olla mielummin n iiden kanssa jotka feidas mut. Ja minähän en niiden kanssa halunnut olla, joten jättäydyin mielummin kokonaan yksin. Ja sitten tulikin lukion vaihto, ONNEKSI.

Nykyisessä lukiossani mulla on kaikki hyvin, paljon kavereita ja ihana olla. Mukava mennä sinne ja viidhyn tosi hyvin. Kun olin jo siirtynyt toiseen lukioon ja vaihtamassa, niin sitten alkoi ilmestyä facebookkiin(!) jotain kirjoituksia minusta, ei nimellä mutta todella tunnistettavasti (mm mun koosta, miten mun perse hyllyy kun kävelen ja niin edelleen. ja mielestäni olen ihan sopiva - vaikka toki voisin laihuttaa esim 5 kg -, 157/64 nykyään, mutta voin kertoa, että 10v luistelua+ratsastusta niin ei pelkkää läskiä tässä olla). Menin suoraan jauhamaan ensin viestillä yhdelle, niistä että jos on jotain sanottavaa niin suoraan voi sanoa. Eipä kuulemma koskenut minua. Seuraavaksi sitten kun ei loppunu nii yks todella kärkäs kaverini meni sinne ja pisti niille jauhot suuhun. Onneks. Ainoastaan vain sitten kun jouduin menemään esim. entiseen lukioon kirjoittamaan, oli kyllä yhtä helvettiä kanssa koska siellä oli just se yks niistä ketkä mua oli haukkunu. Mutta pidin vaan nokkani siellä pystyssä enkä välittäny ja myöhemmin sain lukee sen blogista että se oli saanu M:n ja minä E:n. Tuntu hyvälle... koska sama aine.

Nyt pyörii onneks hyvin ja kaikki kiusausjutut on historiaa. Varmaan selaavat blogiani, mutta väliäkö tuolla. Senkun nauravat jos kiinnostaa, mutta mulla menee nyt niin hyvin ettei ole mitään aihetta olla hehkuttamatta sielläkin. Onneks mulla on nyt tosi paljon hyviä kavereita, että en varmasti jää yksin. Siinä ennen vaihtoa mulla oli tosi masentunut olo jopa ja kouluun meno oli tuskaa. Ärsytti olla aina yksin, käydä syömässä yksin. Nyt onneks kaikki on niin paljon paremmin.

Herkkyys ja itseensä ottaminenhan eivät oikeuta kenenkään kiusaamiseen, mutta kuinka paljon se altistaa sille tai ruokkii kiusatuksi tulemista?

Mä olen joskus pähkäillyt, onko mua tosissaan joskus yritetty kiusata. Ala-asteajoista kirjoitinkin jo, mutta en mä muista siitä ottaneeni pidemmäksi aikaa mitään itseeni. Muistan tietenkin olleeni piirin ulkopuolelle jätettynä surkeana, mutta ei mua sitli varsinaisesti kiusattu.

Yläasteella kuusi vuotta vanhempi veljeni tuli hyvinkin julkisesti kaapista ulos. Hänen kanssaan samassa seurassa tanssinut tyttö huuteli muutamaan otteeseen käytävällä mun perääni homoveljestä, mutta en mä oikein osannut todeta siihen muuta kuin tietäväni jo asian. Taisi joku poikakin joskus asiasta supista mun lähellä, mutta mä en nähnyt tarpeelliseksi noteerata asiaa.

Yhdellä vuoden vanhemmalla muijalla oli jokin mission yrittää härnätä mua ilmeisesti. Hänellä oli niinkin toimivia taktiikoita kuin toistella mua nähdessään "mun tekee mieli persikkajäätelöä", koska hän oli sattunut kuulemaan mun toteavan niin jollain käsityötunnilla. Kovin ärsyttävällä äänellä sen totesi aina, mutta minkäs hän äänelleen pystyi Tämä ihminen ei kyllä saanut mussa ikinä mitään positiivisia mielikuvia aikaiseksi eikä saa edelleenkään.

Onhan sitä varsinkin lapsena aina silloin tällöin ollut isossa porukassa sellainen olo, ettei ole se halutuin, mutta mä olen aina ymmärtänyt sen, että jokaiseen "kyllästyy" välillä. Mä olen ottanut eri asiana sen, että kaveri hengaa tiiviimmin toisen kanssa välillä, ja kiusaamisen. Mulla on kuitenkin aina ollut kavereita, vaikka peruskouluaikaisista kavereista ei taida olla kuin jannie sellainen, kenen kanssa olen ala-asteelta asti ollut parempana kaverina. Sitten on niitä, joiden kanssa olen ollut jonkinmoinen kaveri jo kouluaikoina, mutta vasta lukion jälkeen jossain vaiheessa ruvennut enemmän viettämään aikaa.

Kun ei ollut koskaan varsinaisesti kiusattu - tai tuntenut oloaan kiusatuksi - niin ei osaa miettiä näitä asioita kunnolla tai oikealta kantilta. Sellainen olo mulla ainakin on. Olenko mä vain ollut tarpeeksi vahva persoona, jotta en ole nähnyt tarpeelliseksi edes puolustaa itseäni? En ole provosoitunut asioista kovin helposti? Vai olenko mä ollut vain onnellisen tyhmä tajutakseni? Mulle joskus yksi tuttu totesi, että hän on mulle kateellinen siitä, kun mä en jaksa välittää muiden mielipiteistä.