Koirat.com

En tiiä miksi rupesin tätä kirjottamaan, mutta kun tuntuu niin pahalta.
Pakko purkaa jonnekkin, ehkä täällä ymmärretään kun muut ei ymmärrä.
Rakas 11vuotias koiraystäväni nukahti ikuiseen uneen 1.3.11.. Honey oli 11-vuotias, ja perusterve, yhtäkkiä Honey vaan oli poissa.. Klo 6 aamulla vielä tuhisi unissaan normaalisti, ja klo 7 ei enää hengittänyt :(
On niin paha olo, en pysty puhumaan asiasta vaikka mies on yrittänyt :( Itku tulee kun vähänkin mietin, koitan siis kokonaan olla ajattelematta asiaa ja äkkäilen kaikesta muusta ja itken koko ajan.
Tämä ei oo eka koira jonka oon menettäny mutta Honey oli mun ensimmäinen oma koira :)
En tiiä oikeesti miten kestän, tuntuu että oon tulossa hulluks!

Jaksamisia kovasti, koiraystävän menettäminen on aina raskasta

Osanottoni.

Osanottoni ja voimia suruun.

Manu 6/2008
Morris 3/2013

Koira voi olla rakas perheenjäsen ja menetys silloin todella suuri. Surua ei tarvitse hävetä tai osata selittää, sen saa antaa tulla. Osanotot menetyksen johdosta.
Onneksi Honey eli noin pitkän ja terveen elämän, vietti varmasti onnellisia koiran päiviä luonanne.
Kovasti jaksamisia sinulle ja miehellesi.

Osanotot ja voimatoivotukset myös täältä

Kiitos <3 Eiköhän tää tästä ajan kanssa, mutta on niin paha olo kun en Honeyn viimesinä päivinä edes ollu sen lähellä :(

Kyllä siitäkin varmaan jonkin ajan kuluttua pystyt puhumaan, toivottavasti läheiset ymmärtää, ettei heti varmastikaan pääse sanaa suusta. Varsinkaan, kun lähtö oli noin yllättävä.

Paljon jaksamisia suureen suruun. Kyllähän sen tietää, että se on edessä joskus, mutta varmasti suuri shokki noin yhtäkkiä huomata toisen olevan poissa.

Osanotot ja voimia!
Eiköhän siitä aikanaan saa puhutuksikin, kaikilla surun käsittely ja siitä puhuminen menee omaan tahtiin.

Voimia! Olen pahoillani menetyksestäsi :(. Rakkaan ystävän poismeno on varmasti hirveän tuskallista ja ymmärrän hyvin ettet pysty vielä puhumaan siitä. Mutta jonkin ajan kuluttua yritä kuitenkin, älä pado tuskaa sisällesi! Voimia vielä kerran <3

Tässä voimia antava runo, meidän edesmenneeltä koiralta:

"Nyt olet vapaa ja mukana tuulen
voit kulkea rajoilla ajattomuuden.
Olet kimallus tähden, olet pilven lento.
Olet kasteisen aamun pisara hento.
Et ole poissa, vaan luoksemme saavut
mukana jokaisen nousevan aamun."

Lämmin osanottoni! Voimia asian käsittelyyn

"Lähdit niin hiljaa, ettei kukaan kuullut! Sylissään matkalle, Sinut kantoi vain tuuli!"

Paljon voimia suuren surun kanssa elämiseen!

Mulla itselläni on vakavasti sairas koira. Lääkityksen kanssa pystymme sairauden kanssa elämään päivän kerrallaan.Joka ikinen päivä mietin,koska on aika antaa periksi,koska on oikea hetki. Raskasta.
Tilanne,jossa koira nukkuu pois luonnollisesti omassa kodissaan ,kuulostaa korvaani kauniilta ja rauhalliselta tavalta lähteä sateenkaarisillalle.Sen aika tuli täyteen ja se on 11-vuoden iässä saanut elää täyden elämän.

Tiedän,että tää ei tässä ja nyt lohduta sua pa*kaakaan,mutta toivottavasti ajan myötä tää ajatus antaa sulle lohtua. Mulle antais.

Voimia!

Juu olen kyllä onnellinen siitä että rakas lähti niin rauhallisesti ja nopeasti, ilman kärsimyksiä. Omassa kotona jossa asunut pennusta asti.
Mutta niin yllättäen, ihan yhtäkkiä! :(
Noh, eikohän tää tästä ajan kanssa..

Minulta kuoli koira viime sunnuntaina 12 v iässä. Ihan kamala suru ja olo ja ikävä murua.

Osanotto .

Lämmin osanotto

Meiltä lähti yllättäen päälle kuukausi sitten koira, päivälleen 10v 6kk, terve kaikinpuolinkin oli. Hirvittävän pahalle tuntuu vieläkin, eikä sitä älyä. Ajan kanssa itku laantuu kyllä.. Mutta pahinta tässä ainakin minulle on se, että kun en asu enää vanhempieni luona, en ole sisäistämässä koiran poissaoloa joka päivä. Viimeksi sunnuntaina huomasin, kun oltiin lenkillä äitini kanssa (koirat mukana), että jäin odottamaan milloin Hitti juoksee ohi muiden mukana, kun siihen on tottunut..

Me ollaan sitä mieltä, että onneksi ei itse sitä viimeisen matkan päätöstä tarvinnut tehdä, eikä koira kärsinyt. Mutta tämä yllättäen poismeno on kyllä vaikeampaa kaikinpuolin ymmärtää.

Heippa kaikille...

Päätin purkaa ajatuksiani tänne, paha olla tästä on kovin vieläkin..

Rakas koirani, 2v5kk ikäinen bordercollie uros jouduttiin lopettamaan pahan epilepsian takia viime toukokuussa.
Oireet alkoivat koiran täyttäessä vuoden, hän sai omituisia rauhattomuuskohtauksia. Kirjoitin niistäkin oireista tänne keskustelupalstalle.

Kun koira oli kesällä 1½ vuotias, sai hän ensimmäisen kunnon epileptisen kohtauksen. Koiralla oli siis pitkin kevättä saanut monia eturauhastulehduksia joiden arveltiin olevan syy koiran omituisiin rauhattomuuskohtauksiin.

Koira sai kesällä muutaman kohtauksen ja syksyllä päätin kastroida sen, toiveena että kohtaukset loppuisivat jos ne johtuisivat niistä eturauhashommista. Toisin kumminkin kävi. Kohtaukset jatkuivat, ja alkoivat tulla useammin ja kestivät pitempään. Loppusyksystä eläinlääkärin päätöksestä aloitettiin barbivet-epilepsialääkitys. Koiralla alkoi lähes heti lääkkeen sivuvaikutukset, sen piti päästä pissalle vähän väliä ja pissaa tuli hirveitä määriä kerralla. Kaikki tuli läpi. Koira alkoi myös lihota.
Koira oli 7 viikkoa ilman ainuttakaan kohtausta lääkkeen aloittamisesta ja näin kohtausten osalta näytti hyvältä, mutta sitten tultiin takapakkia. Tuntui että kaikki alkoi alusta. No sitten, lääkitystä nostettiin. Sivuvaikutukset tuli taas uudelleen. Kahden tunnin välein juostiin ulkona, yölläkin. Onneksi minä tein pelkkää iltavuoroa ja mies aamua niin koira ei kauaa yksin joutunut olemaan, varsinkin kun pissaamisesta tuli ongelma. Kohtauksiin lääke ei auttanut. Ruvettiin miettimään toista lääkitystä mutta lääkäri tuli siihen päätökseen että katsotaan vielä. No keväällä sitten koirani sai useamman aika pahan kohtauksen. Kohtauksen jälkeen koira oli loppupäivän aivan pihalla. Agressiivinen se ei koskaan ollut, mutta säikähteli kaikkea ja vaan nukkui. Välillä se sai kaksi kohtausta päivässä ja sen jälkeen tosiaan mentiin melkein seinistäkin läpi... Koira lihoi lääkityksen aloittamisesta 14kg yhteensä ja painoi loppuvaiheessa 34kg. Puoli vuotta aikaisemmin vaihdettiin royalcaninin dieettiruokiin ja sekään ei auttanut lihomista. Lopulta koira ei jaksanut enää edes lenkkeillä eikä harrastuksiamme. Koira oli kuin todella vanha koira... Sitten yhtenä toukokuisena aamuna heräsin aamulla kun koirani sai taas kohtauksen, tällä kertaa häneltä oli tullut tarpeet alle. Näin ei ollut aikasemmin käynyt kertaakaan(pientä pissaa lukuunottamatta). Soitin taas lääkärillemme ja hän oli sitä mieltä että nyt olisi aika päästä koira sateenkarisillalle. Se tuli jotenkin ihan puuntakaa, vaikka näin missä kunnossa se oli. Jotenkin ehkä toivoin että lääkärillä olisi ollut joku ässä vielä hihassa... No, seuraavana aamuna sitten veimme hänet lopetettavaksi. On vieläkin ihan hirveä olo, kuolemasta on nyt 4kk. Ainoa "positiivinen" asia oli että minulla oli koiralleni vakuutus joka kattasi kaiken, epilepsiakontrollit ja eutanasian. Jos nyt mitään loppujenlopuksi voi positiiviseksi sanoa tästä asiasta.. Tuntuu että kasvattaja "unohti" koko asian kun kerroin vakuutuksen korvanneen kaiken.

Joka kohtauksen jälkeen ajattelin että en haluaisi nähdä hänen kärsivän enää yhtäkään kohtausta. Onneksi enää hänen ei tarvitse, hänellä on nyt kaikki paremmin kuin hyvin! Paitsi ettei hän ole enää kanssani.

Vai tälläinen aihe.. Koskettaa ehkä liikaakin. Mullahan oli vielä reilu vuosi sitten neljä koiraa, nyt on yksi. Yksi. Siis yksi.. Mulla ei ole ollut yhtä koiraa sitten jostain 2000 -luvun alun jälkeen. Luojan lykky, että miehellä on nuo kaksi otusta, muuten Noni olisi varmaan kuollut suruun ja mennyt muiden mukana.

Nada lähti ensimmäisenä. Rakas pieni ei ehtinyt edes täyttää viittä, pari kuukautta jäi vajaaksi.. Eräänä iltana päätin mennä hetkeksi vielä juoksuttamaan koiria tutulle metsä/hiekkatie/hiekkakuoppapaikalle. Nada jäi johonkin haistelemaan ja jatkoin sen ohi matkaa.. Yhtäkkiä hiljaisuuden katkaisee ihan karmiva huuto, se jatkuu ja jatkuu ja sitten se loppuu. Tulee aivan hiljaista..
Apua.. Missä Nada on!!? Ajattelin, että se on juossut johonkin metsään esim. keppiin tms, enkä löydä sitä ikinä sieltä. Juoksin hiekkatietä edestakaisin ja huusin koiraa, Noni hakee ja hakee, mutta sekään ei tiedä mihin suuntaan Nada on lähtenyt. Juostessani tietä taas takaisinpäin, katsahdan alas.. Siellä. Nada on siellä. Niin pienenä, niin kaukana. Hiekkakuopan pohjalla. Se ei liikahda, se ei sano sanakaan, ei vastaa, kun yritän puhua sille. Elossa se on, mutta ihan hiljaa. Tiedän, että nyt kävi pahasti. Juoksen tietä pitkin alas sen luo, mutta enhän mä voi sitä sieltä liikuttaa. Pyydän itku kurkussa sitä odottamaan ja lähden juoksemaan autolle. Saan sen jotenkin autoon ja soitto pomolle ja työkaverille, että voitteko tulla töihin, nyt on käyny pahasti: "Nada on tippunu ainakin 10 metriä hiekkakuopan pohjalle, jalka on ainakin poissa pelistä ja koira on ihan shokissa". Kaksi viikkoa Nadaa hoidettiin, mutta vammat olivat liian pahat, mm. Nadan hengittäminen vaikeutui koko ajan ja ilmarinta paheni, kun keuhkot oli niin paskana ja, kun puoli koiraa oli paketissa sen kaksi viikkoa, niin lopetettaessa iso osa koiran etuosasta oli ihan paisella ja mätä hiertymistä ja ruhjeista. 1.7.2011 enkelit hakivat Nadan luokseen.

Jaahas, mulla on kyllä nyt jo niin paha olla, että en kirjoita tällä kertaa enempää. Kerron toiste Eemelin ja Mörkön kohtalot. Mutta sen voin sanoa, että kyllä ihminen voi olla rikki.. Niin vitun rikki.

Edit. Tässä vielä kuva mun rakkaista, mun pienet ihanat..

Osanotot Shandylle Ja Sufille... itse olen oman koirani menettänyt vanhuuteen, ja sekin oli todella, todella kamala kokemus, mutta en voisi kuvitellakkaan miten hirveää olisi menettää oikeasti koira ONNETTOMUUDEN takia tai nuorena, esim juuri epilepsian takia. Ihan hirveitä kohtaloita... en voi edes kuvitella sitä tuskaa.