Koirat.com

Olen tässä pohtinut ja mietiskellyt, että kuinka tullaan valmiiksi koiranomistajaksi?

Toiset tuntuu ottavan helpolla pennun, kun on hyvä elämäntilanne ja muuten kaikki kohdallaan, vaikka vielä opiskelu kesken. Itselle taas välillä tuntuu, että täytyisi jo olla töissä ja omakotitalossa ja ties missä, ennen kuin voi koiran ottaa. Ihan kuin siihen pitäisi olla joku pätevyys? Nämä on ihan vain miun omituisia pohdintoja, ei pidä ottaa liian vakavissaan, mutta pyörittelinpä vaan mielessäni, että mitkä on ihmisten kokemukset koiran ottamisesta, milloin tuntui siltä, että nyt on hyvä tehdä päätös? Entä oliko eroja pennun ja aikuisen ottamisen välillä?

Vastuu on tietenkin suuri, ja harkita täytyy kauan, mutta kuinka kauan? Pitääkö kerätä vuosia kaikenmaailman koirakrääsää ja unelmoida ja lukea kaikki mahdolliset oppaat, ennen kuin voi sanoa että on valmis? Vai riittääkö oma varmuus, olo siitä, että koira olisi tervetullut perheeseen nyt? Täytyykö todella tietää elämänsä 10 vuotta eteenpäin?

Olisi mukava kuulla teidän ajatuksia ja kokemuksia, sekä kokemuksia oloista sitten, kun koira on lopulta tullut! Kiitos!

Mun mielestä koiran hankinnasta ei tarvitse tehdä noin suurta numeroa jos vain itse tuntee olevansa valmis kantamaan siitä vastuun ja huolehtimaan siitä. Ei koiranomistaminen kuitenkaan mitään ydinfysiikkaa ole. Maalaisjärjellä selviää jo aika pitkälle, olettaen tietenkin ettei ensikoiraksi ja ilman mitään kokemusta hankita mitään supervaativaa rotua.

Tuo teksti kuulosti mun mielestä ihan siltä, kun lasta oltais harkitsemassa .

Mutta ei sillä, toki koiran hankintaa tulee harkita tarkkaan, onhan se suuri päätös.

Hei, hyvä aihe!
Olen itse miettinyt samaa jo pitkään, sillä haaveissani on aina ollut oma koira. Kun olin nuorempi, en saanut ottaa koiraa, koska vanhempani eivät halunneet meille mitään eläimiä. Nyt olen opiskelija, ja vielä aivan alkumetreillä opiskelujeni kanssa. Lisäksi käyn iltatöissä. Päätin vihdoin tehdä unelmastani totta ja meille onkin todennäköisesti tulossa kesällä pentu. Lopullisen päätöksen tein kun eräs ystäväni sanoi, että koira on vähän niinkuin lapsi: oikea aika sille on aina ja ei koskaan. Täytyy vain itse tehdä päätös parhaan tietonsa avulla, sillä kukapa meistä voisi rehellisesti väittää tietävänsä tarkkaan missä on ja mitä tekee 10 vuoden päästä. Se on kuitenkin tosiasia että elämäntilanteet muuttuvat. Jos siis odottaa aina vain sitä "parempaa" hetkeä, saattaa joutua odottamaan ikuisesti. En silti kannusta ottamaan koiraa enkä mitään muutakaan eläintä hetken mielijohteesta, mutta luulen kyllä että parhaiten sen itse tietää milloin on tarpeeksi varma omata päätöksestään.

Joo itse myös huomasin että johan lapsen hankkiminenkin kuulostaa helpommalta kun nuo omat mietelmät :D On vaan niin suuri huoli siitä ettei osaakaan sitten pitää koirasta huolta.. Olen itse jotenkin kauhean herkkä eläinten kanssa, säälin kauheasti ja säikyn jos sattuu. Mutta onneksi on myös järkeä päässä ja tässä avomies mukana että ei yksin tarvitse huolia :)

Bubunen: niin miullekin on sanottu, että itse sen tietää sitten parhaiten :)

Hassua kun meillä on vielä ollut perheessä koiria aina, että niiden kanssa on tottunut elämään, mutta tämä oma päätös tuntuu sitten niin vaikealta! Mutta lisää kokemuksia vain, kiitos tähänastisista!

Meillä on ollut koko ikäni koiria. Kun muutin pois kotoa koirat jäivät vanhemmilleni, sillä ne olivat niin tottuneita maalaiselämään. Hyvin pian kerrostaloasuminen alkoi hieman tökkiä tätä maalaisjunttia, ylipäätään kaikki tuntui todella sisällyksettömältä ilman koiraa. Avollakin oli omat harrastuksensa ja mä vain katselin telkkaria neljän seinän sisällä... Muutenkin kaupunkiin muutto maalta oli aika, no, omituista aluksi.
Vuosi sitä pohdittiin ja punnittiin, että uskaltaisiko koiran ottaa. En koskaan ollut asunut kerrostalossa koiran kanssa ja toki se hieman jännitti ja arvelutti. Myös se, että avon kanssa olimme kummatkin opiskelijoita, pisti miettimään rahojen riittävyyttä yms.

Eräänä iltana raja tuli vain vastaan, kertakaikkiaan tuntui että elämästä puuttuu niin suuri osa ettei sitä millään muulla pysty korvaamaan. Taisi siinä itkukin tulla, enkä tarkoita nyt mitään "mutku mä haluuun!"-pillitystä.
Seuraavana päivänä soitin äidilleni ja kysyin hänen mielipidettään. Äiti totesi, että elämässä kannattaa tehdä juuri niin kuin hyvältä tuntuu, sillä koskaan ei tiedä milloin se viimeinen päivä tulee vastaan eikä ehdi elämästä nauttia. Äidin kanssa sovittiin, että jos koiran hankin ja jos joskus tulee yllättäviä eläinlääkärikuluja, niin hän lainaa sitten sen verran. Ei tarvitsisi siitä olla huolissaan.

Seuraavaksi soitin jo edesmenneen koirani kasvattajalle, jonka olen tuntenut pienestä pitäen. Pitkät pätkät juttelimme puhelimessa, hän kertoi olleen ikäisenäni täysin samassa tilanteessa. Hänellä sattui olemaan narttupentu vapaana (jota kävimme ilman taka-ajatuksia katsomassa jo aiemmin sen ollessa 3-viikkoinen) ja muutama viikko puhelun jälkeen haimme pennun kotiin.

En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, ja se jatkuu vieläkin. En enää edes muista aikaa ilman koiraa, koira tuo niin paljon sisältöä elämään vaikka toki siitä on myös suuri vastuu!
En kuitenkaan koe että koira rajoittaisi elämäämme millään tavalla, kyllä me käymme leffassa ja parilla oluella jne, mutta ennen niitä koira on hoidettava. Toki myös avon mielipide ja se, että hän suostuu auttamaan minua tarvittaessa koiranhoidossa, vaikutti päätökseen.

Nyt meille on tulossa toinen koira kesällä, jonka kanssa alan harrastamaan joitakin pk-lajeja.

Rorys: Tosi ihanalta kuulosti tuo sinun juttu! Kiitos vastauksesta :)

Mulla myös monille tuttu tilanne, että vanhemmilla asuessa ei saanut koiraa kun äiti on allerginen. 18-kesäisenä muutettuani vanhempien luota pois kerrostaloyksiöön, ei siinä kauaa aikaa mennyt ennen kuin pentu oli jo talossa. "Taustatyö" ja muu oli tehty jo sinä aikana kun koiraa ei ollut vielä mahdollista ottaa, joten tunsin olevani koiran hankkimiseen niin valmis kuin vaan ensimmäistä koiraa ottaessa voi olla.

Eihän kukaan voi varmaksi ennustaa elämäänsä 10 vuotta eteenpäin. Täytyy vaan miettiä, miten toimii jos elämäntilanne radikaalisti muuttuu tms. Olen myös samaa mieltä, että ei siihen kaikkia koiraopuksia ja ties mitä tarvita ennen kuin voi sanoa olevansa valmis ottamaan koiran. Pääasia on, että perusasiat on hanskassa ja tietää mistä saa tarvittaessa apua.

Ja vaikka kuinka olisi tehnyt päätöksen, että nyt on aika, niin eiköhän siinä pentua odotellessa lähes jokaiselle tule se pakokauhu, että osaako siitä sitten kasvattaakaan kunnon koirakansalaisen.

Mulla oli tuossa kesällä 2008 juurikin samaiset pohdinnat menossa. Mulla oli takana isoja elämänmuutoksia ja jokin aukko oli täytettävänä. Koiraa olin myös aina halunnut, muttei sitä perheeseen äiti halunnut.
Olen/olin pohdintojeni aikaan opiskelija ja siinä olikin paljon miettimistä kun juurikin tämä vähintään 10 tulevaa vuotta pitäisi muka olla suunniteltuna jne, että muka voisi ottaa koiran...
Kukapa sen tietää miten tässä elämässä käy lähivuosinakaan? Mulle päänvaivaa tuotti ainoastaan tuleva vaihtoonlähtöni, jonka ajaksi halusin sijoittaa koirani muualle. En jaksanut odottaa myöskään niin pitkään, että vaihdon jälkeen ottaisin koiran. Tuttava perhe tuli onneksi mieleeni, joilla oli ollut koira. He lupautuivat olemaan koiran kakkoskoti, jolloin kaikki esteet oli raivattu pois koiran hankinnan tieltä. Siitä se päätös syntyi, kun vaihtovuoden ajanjakso oli turvattu.

Koiraa etsiessäni sain ottaa vastaan aika paljon epäilyjä ja vähättelyä. En muka ymmärtänyt kuinka paljon koira vaatii ja sitä kuulemma ihan oikeasti pitää käyttää ulkona joka päivä
Itse tiesin olevani valmis koiranottoon ja valmis tekemään valintoja koiran huomioonottaen siitä eteenpäin. Totesin myös saman kuin yllämainittiin, että tänään on yhtä hyvä tai huono aika kuin huomennakaan. Olin varma, ettei parempaa tai huonompaa aikaa tule koiranottamiselle ja tuskin olis tullutkaan.

Nyt pari vuotta pohdinnan aloittamisen jälkeen olen onnellinen koiranomistaja, kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin ja en vaihtaisi päätöstäni mihinkään! Opiskelijana toki talouspuoli pelotti ja pelottaa välillä edelleen, mutta töitä olen aina valmis tekemään.

Eiköhän sen itse tiedä milloin on valmis!

Itse olen pienestä asti lukenut lemmikkilehtiä ja koirakirjoja, ja kun viime kesän lopulla aloin etsiä pentua, ajattelin olevani valmis sitten kun pentu tulee - pitihän siihen olla aikaa kuukausia. Lopulta Arttu tuli meille muutamaksi päiväksi hätämajoitukseen muutaman tunnin varoitusajalla, ja jotenkin sen pitäminen tuntui lopulta tosi luontevalta. Alkuun tarvittiin paljon apua, mutta onneksi sitä myös saatiin. Kynsien leikkaaminen, harjaaminen, ruokkiminen ja kaikki mahdollinen oli minulle vierasta, ja monet asiat piti näyttää minulle ihan kädestä pitäen. Toisaalta samoin kai olisi käynyt pennunkin kanssa.

Ei koiran omistaminen mitään rakettitiedettä ole, kuten täällä on aiemminkin sanottu. Tukijoukot on hyvä olla, ja pidän hyvin tärkeänä kasvattajan huolellista valintaa - me ollaan nyt ottamassa pentua kasvattajalta, jota parempaa en ainakaan tässä vaiheessa voisi kuvitella. Tiedän jo, että tullaan saamaan tukea aina kun tarvitaan. Kyllä sitä sitten selviää

Meille tuli pienenä koira, kun minä ja pikkuveli oltiin kinuttu sitä ehkä vuoden verran. Minä olin silloin 9 ja pikkuveli 7 eli siis aika nuoria koiranomistajia... Koira hankittiin kanssa sillä ehdolla, että me hoidetaan pääasiassa lenkitykset. Koiran eliniän sitten tehtiin niin, että vuoropäivinä käytettiin koira aamu- ja päivälenkillä ja jompikumpi vanhemmista käytti iltalenkillä. Viikonloppuisin porukat käytti aamu- ja iltalenkeillä, me päivälenkillä. Olin siis jo pienenä tottunut tuohon vastuuseen, mitä koiran omistaminen tuo tullessaan, joten 19-vuotiaana en kamalan pitkään pyöritellyt noita kysymyksiä päässäni. Lähinnä mietin rahojen riittämistä, mutta kyllä pienen koiran opintotuella ja viikonlopputöillä elättää. Ja aikaa on vaikka miten koiran hoitamiseen.

Meidän perhe hankki koiran kun olin ala-astetta käyvä lapsi. Rotu oli kk. mäyräkoira, koska isälläni oli nuoruudessa ollut mäyräkoira. Minullehan kävi kaikki rodut, kuhan koiran sai. Myöhemmin aloin miettiä toisen oman koiran ottoa. Olin silloin 16-vuotias ja minulle sitten tuli kääpiöpinseri. Kaikesta ennakkopelosta huolimatta olen hoitanut koirani itse. Maksanu ell. kulut, ruuat jne. Eikä tämä ole halvaksi tullut (allergia & herkkämaha). Vanhemmat kyllä lainasivat tai sponsoroivat isommissa kuluissa. Kipeänä ollessani he ovat myös avustaneet ulkoiluttamalla koiraani. Eli 16-vuotiaana tunsin olevani tarpeeksi kypsä ottamaan oman koiran. Koko ikänihän olen ollut koirien kanssa tekemisissä enemmän tai vähemmän. Nyt sitten olen hankkinut toisen koiran, koska päävastuu Zedin tultua meille siirtyi myös Rasmuksesta minulle. Vanhemmat tosin maksoivat hänen ell kulut, mutta ruuan etc hankin itse. Enkä ole katunut päivääkään. En ole mikään rilluttelija ihminen vaan koirien kanssa viihtyvä. Silloin tällöin toki lähden iltaa viettämään, jolloin vanhempani tai ystäväni kyllä hoitavat koirani, että hoitopuolikin on kunnossa.
Ei kai koiran ottamiselle ole mitään tiettyä pistettä tai rajaa. Turhaa miettie sitten kun... jollei tilanne oikeasti sitä vaadi. Eiköhän jokainen tiedä itse koska on kykenevä ottamaan vastuun toisesta elämästä :)

Kun muutin 2008 syksyllä omilleni ja uudelle paikkakunnalle opiskelemaan, tiesin jo haluavani oman koiran seuraksi ja lenkkikaveriksi. Tunnen itseni kuitenkin sen verran hyvin ( ), että halusin odottaa ainakin vuoden ja miettiä koiran oton tarkkaan, ettei innostus sitten lopahda ensimmäiseen ongelmaan. Asuin aluksi myös solussa, eli piti päästä muuttamaan yksiöön ennen koiran tuloa. Myös rahojen riittämistä piti miettiä sekä opiskelujen jälkeen jäljelle jäävää aikaa.
Vuoden verran tosiaan aktiivisesti pohdein asiaa ja lokakuussa 2009 hain pennun kotiin. Koiran ottamiseen liittyy kuitenkin suuri vastuu, enkä halunnut liittyä siihen joukkoon, joka laittaa muutaman kuukauden ikäisen koiranpennun kiertoon vain, koska ei miettinyt asiaa kunnolla ennen sen pennun hankkimista.

Mä oon viettänyt koko elämäni koirien kanssa ja äidin kasvatus touhuja seuraillen, joten ei sitä tullut mitenkään erikoisesti mietittyä että onko valmis koiran ottoon. Koiran ottaminen oli vaan jotenkin automaattista ja ensimmäisen koirani sainkin 14vuoden iässä. Hyvin on koira kulkenut mukana, opiskelut kun aloitin niin koira muutti kanssani toiselle puolelle suomea asuntolaan ja siinä matkalla tarttui sitten toinenkin koira mukaan :). Nyt olen edelleen opiskelija, kohta edessä muutto joko asuntolaan, yksiöön tai mökille ja kolmas koira tulossa.
En koe rahaa ongelmaksi vaikka opiskelija olenkin, hyvin on riittänyt tähänkin asti, paniikki jos iskee el. kulujen kanssa niin aina siihen rahat jostain saa. Raha on kuitenkin vain rahaa ja koira on pitkäaikainen ystävä. Minä olen juuri kans näitä "tapa" koira ihmisiä, eli ilman koiria olisi hyvin vaikea elää, kyllä sitä mieluummin pihistelee omista jutuista ja käyttää rahat koirien ruokkimiseen yms. härpäkkeisiin.

Vastaus kysymykseen: liian aikaisin.

Kiitos kaikille rohkaisevista vastauksista!

Mutta Rez ^ , kerro lisää? :D

Mullakaan ei ollut mahdollisuutta saada koiraa, kun asuin vanhempien luona, joten miltei heti, kun olin "lentänyt pesästä", iski kamala koirakuume ja sitten piti se koira saada :D Olin siis muuttanut poikaystävän kanssa yhteen ja onneksi hänkin sitten suostui koiran ottamiseen ja niin meille muutti Poju kesällä -07 :) Ei meillä siltikään mikään kamala kiire ollut koiran ottamisella, vaan rauhassa mietittiin rotuja ja puntaroitiin vaihtoehtoja. Sitten vaan sattui se sopiva pentu kohdalle ihan sattumalta. Kumpikin opiskeli ja rahaa ei ihan mielettömästi ollut, mutta siltikin selvittiin oikein hyvin, eikä koiran hankkiminen kaduttanut missään vaiheessa. Ja tiedossa oli, että jos tulee tiukkaa rahan suhteen, niin avustusta kyllä saa. Avomies silloin vähän pohti, onko pieni kerrostalokaksio paras mahdollinen koirakoti, mutta hyvin me sinne mahduttiin, kun koira ei mikään suuri ole.
Mä olin lukenut miltei kaikki mahdolliset koirakirjat läpi ja hankkinut kokemuksia koirista hoitokoirien ja tuttujen koirien kautta ja tunsin olevani valmis koiran hankkimiseen, eikä meillä sitten mitään suuria ongelmia ilmennytkään. Juuri tuota käytännön kokemusta pidän tärkeänä ja siitä on itselleni ollut hyötyä, kun ei sitä omaa koiraa ollut lapsuudessa.

Vaikka välillä on rahan kanssa ollut tiukkaa, niin ei siltikään ole ollut ongelmaa maksaa eläinlääkärikuluja tai koirien tarvikkeita ja ruokia. Niihin löytyy kyllä aina rahaa ja mieluummin jättää ostamatta jotain itselleen, sillä koirien hyvinvointi on todella tärkeää.
Koirista on niin paljon iloa ja seuraa elämässä, etten niistä luopuisi mistään hinnasta. Eli niin ensimmäisen kuin toisenkin koiran kohdalla olen ollut varma, että homma tulee toimimaan ja olen valmis toimimaan koiranomistajana :)

AinoKo kirjoitti:

Mutta Rez ^ , kerro lisää? :D

16-kesäisenä sain siis tuon ensimmäisen koiran. Olin tutkinut paljon koirakirjoja ja netistä lukenut kaiken maailman keskustelut ja rotuesittelyt läpi. Luulin tietäväni koirista hyvinkin paljon. No, ekaksi koiraksi tahdoin ehdottomasti lyhytkarvaisen, keskikokoisen, aktiivisen rodun, mutten kuitenkaan mitään hirveetä virtapiikkiä tai varsinaista työkoiraa. Ja niin minulle tuli pinseri. Äärimmäisen riistaviettinen, heikkohermoinen, arka, herkkä, pelokas pentu, joka piippasi 24/7. Reippaudesta ei todellakaan voinut puhua, mutta itsenäisyydestä kyllä - koiraa ei kiinnostanut pätkän vertaa mitä mä puuhaan ja missä, enkä osannut asialle tehdä mitään. En osaa edes laskea, montako kertaa Nova on multa elämänsä aikana karannut! Milloin syynä oli riista, milloin toinen koira..

En silti tiedä olisinko ilman tuota "sunnuntaikappaletta" tullut sellaiseksi kouluttajaksi kuin nyt olen. Ehkä tuota sekopäätä pitää siis kuitenkin kiittää, vaikka elämä sen kanssa on edelleen ajoittain äärimmäisen hermojaraastavaa.

Meillä oli aina ollut koiria, jotka sitten olivat pitkälti olleet mun vastuulla jo jostakin yläasteikäisestä asti - labradorin itse aikoinaan pelastinkin vähän huonoista oloista ja kuntoutin yhteiskuntakelpoiseksi, vaikka sinänsä olikin hyvin helppo koira kaikkineen kun vain suurimmista fyysisistä ongelmista päästiin eroon.

No, muutin sitten omilleni ja alkuun meni kaikki ihan siinä uutuudenviehätyksessä ja koko ajan tuli oltua menossa, ei koiraa edes kaivannut. Ensimmäisen parin kuukauden jälkeen alkoi kuitenkin tuntua että orpohan se on kun ei ole koskaan tälläistä tilannetta ollut, ja varovasti aloin miettimään että entä jos.. ja olemaan yhteyksissä kasvattajiin päin. Olin valmistautunut että kyllähän siihen nyt se vuosi-kaksi menee ennen kuin sellanen yksilö olisi tarjolla millasen haluaisin ja muutenkin asiat järjestyisi.

Syksyllä muutin ja vuoden vaihteessa sitten päätin yhden staffikasvattajan kanssa mennä käymään samoissa mätsäreissä ja tutustua vähän hänen mahdollisiin jalostuskoiriin. Rupateltiin siinä pitkät tovit ja tuli tosiaan puhe siitä että olin ajatellut ottaa koiran tässä vuoden-parin syklillä. "Uros vai narttu", oli seuraava kysymys ja siihen vastasin että narttu. Seuraavaksi olinkin sopimassa tapaamista katsomaan muutamaviikkoisia pentuja, joista yhdelle nartulle olisi haussa lähellä sijaitseva sijoituskoti.

Siinä se sitten oli, puhuin vanhempien kanssa että mitä mieltä ovat ratkaisusta ja suostuivat olemaan tukena, itsellä oli juuri sopiva väli tulossa luovutusaikaan että koulu oli jo loppu ja työt vasta alkamassa - ja niin sitten päädyin siihen että Lara minulle tulee. Olen ikuisesti kiitollinen kasvattaja(/i)lle siitä miten näinkin nuori ihminen otettiin koiranottaja vakavasti huomioon ja oltiin valmiita antamaan mahdollisuus ja olemaan tukena.

Nyt tuo pikkunen tuhisija on ilostuttanut allekirjoittaneen päiviä jo reilun vuoden verran, eikä ole hetkeä että olisin ratkaisuani katunut. Kävin läpi rankan eronkin vuoden vaihteessa ja kieltämättä ilman Laraa olisi monena aamuna jäänyt sängystä nousematta. Opiskelijakavereilta olen saanut kuulla paljon kuittia siitä että miksi pilaan elämäni vastuulla jo tässä vaiheessa, enhän voi edes lähteä jatkojenjatkojenjatkoille ja jättää palaamatta yöksi kotiin - mutta tämä on minun valintani ja oon ollut tästä tyytyväinen. Paljon mahdollistaa toki myös se että kasvattaja ja omat vanhemmat ovat olleet todella positiivisia ja valmiita auttamaan hoitopaikkojen ja muun kanssa ja oma aktiivisuus niiden etsinnässä. Mistään en koe jääneeni paitsi, saaneeni vain uskomattoman paljon

Minä oon aina ajatellut, että niin koirien kuin lastenkin kanssa ei tavallaan voi olla valmiiksi valmis, kun ollaan vielä suunnitteluasteella, se yhteiselo kuitenkin sitten opettaa ja hioo sut koiras kanssa yhteen. Niinkuin minut ja edesmenneen vanhuksen, koirahan saapui 5,5v (entisten omistajien mukaan) kolmanteen kotiinsa ja mä päätin jo koiraa autoon hiilatessani, ettei se lähde minulta enää muualle kuin monttuun. Monta kertaa sai itkeä ja raivota, lähinnä itselleen, että mitähän v*ttua sitä tuli tehtyä, mutta hamaan hautaan saakka mentiin. Ja voin kertoa, se opetti paljon ja vähän enemmänkin. Nykyinen kodinvaihtaja taas, se on karusti sanottuna Teppo 2.0, kaikin puolin paranneltu versio. Samanlainen pää, samanlainen luonne, paljon kovempi mutta kaikin puolin helpompi, tuo kun ei halua tappaa kaikkia vastaantulevia koiria.
Jos pysähtyy harkintavaiheessa kuuntelemaan kaikkien mielipiteitä, ei sitä koiraa koskaan tule hankittua. Maalaisjärjellä pärjää jo pitkälle.