Koirat.com

Juu kiitti kaikille ketkä viitsi mielipiteensä ilmaista, niin koiran hankkimisen puolesta kuin vastaanki.

Ei voi sanoa, että olis mainittavasti tehny meitä asian suhteen juuri viisaammaksi, mutta kiva silti kuulla, et muutki töissä käyvät ihmiset koiria pitää. Ja kaikesta päätelleen vielä ihan tyytyväisiä sellaisia.:>

Keskustelua tuli siitä, että miten sen työpäivän jälkeen jaksaa sitte sen koiran kans enää touhuta/lenkkeillä/aktivoida. On varmaan paljo ihmisestäki kiinni, vaan ainaki meillä käydään lenkillä nytkin, ilman koiraakin, tehdään ne kotityöt, katellaan telkkaria ja harrastetaan. Joskus kyllä ihmettelen itekki, et miten sen kaiken aina vaan ehtii/jaksaa, kun välillä ne päivät venähtää sinnekki 12h--> (ei molemmilla samana päivänä, mut vuorotelleen periaatteessa toinen tekee pitkää päivää), ja silti vaan kaikki tulee hoidettua. Tuota päivien pituutta ajatellen olis kans kiva, et siellä kotona olis joku odottamassa kissan lisäksi, et minkä takia kiirehtiä kotiin aiemmin. Olis tämmösille työnarkomaaneille hyvä keino lyhentää päivää.

Vaan jäämmepä edelleen pohtimaan tuota meille parasta mahdollista koiranhankinnan ajankohtaa. Ehkä kesällä, tai sit syksyllä. Rotu alkaa onneksi jo olla aika selvillä, kyllä se keeshond tai suomenlapinkoira olis varmaan meille se paras valinta. Riippuu nyt kummasta löytyy kiva kasvattaja.

Vaan anteeksi tää off-topic. Nyt en enää harhaile aiheen vierestä.:)

Nyt menee kyllä ihan OT linjalle koko homma, mutta kun moni mun ajatuksia ihmetteli niin vastaanpa nyt vielä yhden viestin verran.

Mun puolesta ihmiset saa pitää koiriaan yksin kotona niin pitkiä aikoja ku lystäävät, mutta mä pyrin siihen että koirat on yksin mahdollisimman vähän. En tiedä olenko jotenkin päästäni sekaisin, mutta ihan pienestä pitäen oon kauhistellut miten koko elämä menee töissä. Varsinkin nyt kun on koiria, eikä mua kiinnosta ammattina mikään muu ku koirien koulutus (jep, mahikset on hyvät..), tuntuu 9-17 päivä täydeltä painajaiselta. Mies pääsee töistä neljän ja viiden välillä, ja kyllä se sen jälkeen on niin väsynyt että just ja just jaksaa lenkille raahautua.. Joku koiran aktivointi vois jo olla aikamoisen tuskan takana. Jotta mä saisin kasaan sen lenkki- ja aktivointimäärän mitä tuon nuoremman kanssa päivittäin hommailen, pitäis mun koko ilta sitten kuudesta eteenpäin tohottaa koiran kanssa jos työaika olis se vakio.. Esim. kaikkia koiran ruokia tuskin olis tullut treenin yhteydessä syötettyä.

Mutta niinhän se on että - yllätys - ihmiset käy töissä ja omistaa koiria, joten mä olen kai jotenkin valtavirrasta poikkeava sintti. Pitkitän ja pitkitän opiskeluja ja kaikki vapaa-aika menee lenkeillä, treenatessa tai treenejä vetäessä.. Harmi vaan että noilla ei oikein elä.

Tuosta koiran yksinoloasiasta varmaan turha riidellä, ja arvostella muiden ajankäyttöä, koska täytyyhän muistaa että kaikki ovat yksilöitä, koiratkin! Varmasti ainakin täällä kaikki koiranomistajat tietävät, mikä on juuri heidän tassukalleen parasta.

Me ollaan nyt omalta osalta tehty päätös, että koiraa aletaan hankkia, ja lähipiirin tukikin on asiaan saatu. Teidän vastausten lukeminen helpotti ja rohkaisi kyllä tosi paljon! Ketjun aloittaessani olin vielä yksi tärisevä hermokimppu, josta tuntui, että koira menee rikki heti kun sellaisen käsiinsä saa!

Varauduttu on myös noihin muihin tunteisiin, mistä joku jo mainitsikin. Että mitään ei kaduta, mutta on niitä huonojakin päiviä ollut.. :) Ei se mitään ruusuilla tanssimista olekaan, mutta uskon ja toivon, että kärsivällisyys ja yritteliäisyys palkitaan. Itkua tulee olemaan, mutta myös onnesta!

Pakko tähän nyt jotakin kanssa laittaa, kun tänään tänne rekisteröidyin ja aloin lukemaan keskusteluja läpi. Itselläni on ollut koirakuume "on-off" monta vuotta ja nyt taas keväällä se on alkanut ihan todenteolla polttelemaan.... varsinkin, kun poikaystävän kanssa ollaan muutamassa yhteen, enemmän siis pitäisi olla aikaa koiran kanssa ja enemmän asuntotilaa.... Töissä joudun itse kulkemaan aika pitkää matkaa muuton jälkeen, mutta poikaystäväni on melkein aina kotona.

btw tähän yksinoloasiaan: Asun Ruotsissa ja täällä on jonkinlainen lakipykälä ettei koiraa saa jättää yksin yli 4-6 tunniksi? Aika moni siis käy ruokapaussilla kotona lenkittämässä koiransa.

Niin. Se on sellaista pelonsekaista tunnetta :D Jännittää hyvässä ja pahassa mielessä. Olen tosiaan koittanut tolkuttaa itselleni, että kyllä ne elämäntilanteet muuttuu ja tulevaisuudesta ei koskaan tiedä millainen tulee olemaan. Olemme puhuneet toiseen maahankin muuttamisesta, mutta eihän sellainkaan ole satavarmaa + että kyllähän niille koiruleillekin passin saanee:) Mutta elämä ilman koiraa tuntuu niin tyhjältä. Jotenkin sitä silti pelottaa, että kahlitseeko koira jollain tavalla liikaa, vaikka totuus kutenkin on se, ettei sitä kuitenkaan matkustele ympäriinsä mitenkää usein. Kotona sitä suurimmaksi osaksi möllöttää ;) (ja suurin osa meidän harrastuksista tapahtuu ulkona, kävellen, kiipeillen, patikoiden...)

Haluaisin ainakin uskoa, että on vastuullinen ihminen edes miettii juuri, että mikä on oikeasti tärkeintä ja ajattelee asiaa realistisesti. Yrittää päästä sen ensihekuman ylitse, hengittää syvään ja miettiä viikkojen-kuukausien päähän... Äh. :D

Itse olen vienyt asiaa hieman tästä jo pidemmälle. Kävimme viikonloppuna katsomassa yhtä 10 kuukautista staffia, mutta hän ei oikein vaikuttanut sopivalta. Aistin liiallista erosurua/ongelmia tulevaisuudessa, liian kiinni omistajassa. Nuorempana meillä oli terrieri kotona ja oikeastaan sitä on kantapään kautta tullut todettua miten asiat voi mennä totaalisestikin vikaan (jo siis siitä otetaanpa ekaksi koiraksi kettuterrieri :D), mutta kyllä hänestä on ihanat muistot jäänyt! Perheen luona käynti ja joulut eivät koskaan tule enää tuntumaan samalta....

Niin kai sitä pitäisi enemmän ajatella. Se mikä on poissa jostain tietystä vapaudesta, on kuitenkin takaisinpäin monin kerroin, mitä koira antaa... perheenjäsenenä, kaverina, ja noh... vähän siis kuin omana lapsena suoraan sanottuna;)

Lapsuuden kodissa koiraa ei koskaan ollut. Halusin n. 17 vuotiaasta asti raivokkaasti koiran, halusin ja halusin.. Mahdolliseksi se tuli, kun muutin kotoa 18-vuotiaana. Ensimmäisen oman koirani hankin siis alle 2v sitten, ollessani 20 vuotias.
Hyvin on mennyt, ihana ja fiksu piski. Monella tapaa elämäni keskipiste, vaikka onkin meillä aika pitkälti koiran asemassa siinä mielessä, ettei tota parane lällytellä kummemmin (nouseepi nuorella herralla hattuun ja keksii sitten mitä mukavimpia juttuja )

Tunsin olevani valmis hankkimaan koiran noin vuosi sen jälkeen kun se oli jo tullut
Siis sitä ennen olin tietenkin 100% varma KAIKESTA ja "tiesin" vaikka mitä ja oli suunnitelmia, strategioita, odotuksia, vaatimuksia ja herrajees mitä lie... No enpä kyllä oikeasti ollut ihan valmis, luulin vaan.
Vuosi siinä suunnilleen koiran kanssa vierähti, ennenkuin naksahdin jollekkin sellaiselle tasolla, joka on jo varmaan täysin automaattinen ihmisillä, joilla koira on ollut muksusta asti. Se joku sellanen luonnollinen tapa vain elää ja olla, ymmärtää koiraa.

Ei siitä mitään haittaa kyllä ole ollut, että koira tuli kun tuli. En olisi varmaan koskaan ikinä ollut valmis, vaikka olisin eläkeikään asti odottanut. Joskus se ensimmäinen koira on vaan tultava, ei sitä kokemusta itsestään synny.
Onneksi ei ehditty mitään kummempia mokia koiran kanssa tehdä. Alkusuunnittelu ja mun ylifanaattinen tiedonjano kyllä kannatti. Mutta silti, joo, kyllä siinä vuosi meni.

Nyt uskon olevani valmis ottamaan toisen koiran, joka varmaan tulee vuoden päästä kesällä (ehkä ehkä, ei puhuta vielä miehelle, ettei suunnitelmat heti kaadu ). Ja varmaan elelen kahden koiran kanssa vuoden pari, ennenkuin olen siihen oikeasti valmis..

Perheessäni on aina ollut allergiaa, ja hankin koiran 19-vuotiaana, kun pääsin muuttamaan omaan kämppään. Koiranhankinta oli TODELLA pitkällinen prosessi, ainakin 12-vuotiaasta olen oikeasti perehtynyt rotuihin, koulutukseen, terveyteen ja harrastuksiin. Luulisi että oli hyväksi, kun odotin "oikeaa hetkeä". Mutta mulla ehkä lopulta eniten päänvaivaa on aiheuttanut juuri pitkällinen valmistautuminen koiranottoon ja siinä samalla jatkuvasti kasaantuva stressi. Kun sitten koiran otin, niin mulla oli kaikki mahdolliset toimintasuunnitelmat ja aktivointisuunnitelmat ja pelisäännöt mietittynä valmiiksi. Pentu on nyt 14-viikkoinen, ollut minulla 1,5 kuukautta. Ensimmäisten viikkojen aikana mulla oli ihan kamala olo ja stressi siitä että pystynkö pitämään suunnitelmistani kiinni ja että olenko sittenkään hyvä koiranomistaja. Mutta nyt kun yhteiselo on lähtenyt rullaamaan ja olen käsittänyt sen, että KAIKKEA EI VOI EIKÄ TARVITSE SUUNNITELLA, on stressikin helpottanut.

Kyllä valmistautuminen ja tiedonkeruu hyväksi oli, etenkin se että omaksuin miten tärkeää on määrätietoisuus ja kärsivällisyys koiran kanssa on. Mutta ensimmäiset viikot pennun kanssa olisivat sujuneet huomattavasti jouhevammin, jos olisin vähän löysännyt enkä panikoinut jatkuvasti kaikesta. Tosin varmaan osansa on silläkin, että koira on ensimmäiseni.

Otsikon kysymykseen vastaus on,että en miettinyt asiaa. Mä olen kasvanut koirien kanssa, joten minulle oli itsestään selvää,että omassa kodissani on koira. Asia varmaan pohdituttaisi, jos koiran kanssa eläminen olisi ollut vierasta tai uutta.

Rez, ihmiset ovat erilaisia. Mä saan virtaa ja energiaa nimenomaan koirien kanssa olemisesta. Ei siis ole mikään ongelma työpäivän jälkeen raahautua treenamaan tai/ja pitkälle lenkille. Jos olisin töistä tai opiskeluista tosi henkisesti/fyysisesti ylitsepääsemättömän uupunut, vaihtaisin työpaikkaa mieluisempaan.
Mulle on muuten usein sanottu,ettet sinä sitten jaksa koirien kanssa niin paljon olla, kun olet töissä. Ha, kun olen jaksoittain tehnyt pelkästään töitäkin, tuntuu aikaa olevan rutosti enemmän, koska ei tarvi kotona enää uhrata ajatustakaan opiskeluille. Ajallisesti toki olen opiskellessa enemmän kotona.

Mun mielestä sen kyllä sitten tietää kun on valmis ottamaan koiran joten ei sitä noin paljon tarvis mun mielestä miettiä. Mutta nää olikin sitten vaan mun ajatuksia...

Mut jos on tällainen iän ikuinen pohdiskelija ja jahkaaja, niin sitä ei osaa tunnustella olisko sitä valmis vai ei :D Haha. Noh, impulsiivinen/spontaani on hyvä olla jossain asioissa, mutte ei sentään tällaisissa.

Ah, nyt näyttäisi siltä, että koiruli ehkä olisi muutamassa perheeseen. Se tosiaan riippuu vielä yhdistyksestä, joka haluaa haastatella meitä, että millaiseen perheeseen koira sijoittuu ja olemmeko sellaisia mitä hänen luonteensa vaatii. (on siis ns. pelasta koira-kaltainen yhdistys). Jännittää ja pelottaa :) mutta kyllä se kai siitä kun lakkaa sen tyhjän analysoinnin, kun on se todellisuus kohdalla :)

Minä otin koiran ensimmäisen opiskeluvuoteni keväällä. Syksyn olin ollut koko ajan menossa ja keväällä sain tarpeekseni ja päätin, että nyt on aika asettua aloilleni ja toteuttaa pitkäaikainen haave. Enkä ole katunut. Ollaan pärjätty oikein hyvin, sillä opiskelujen vuoksi minulla on sille paljon enemmän aikaa kuin jos kävisin töissä. Rahasta tekee välillä tiukkaa kun nyt on pieni vauvakin, mutta onneksi koira on tähän mennessä pysynyt terveenä. Raha-apua saa kriisitilanteessa vanhemmiltani -tästä sovittiin jo ennen koiran tuloa.

Tässä muutamia asioita, jotka ovat minua ja avokkiani ns. estelleet koiranhankinnassa, mutta jotka olemme mielestämme saatu kumottua.

Opiskelemme vasta, joten tulevaisuus ??
Meidän tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu kuvainnollisesti punanen tupa ja perunamaa. Ei suunnitelmia maailmanmatkailusta, vaihtoonlähtemisestä tai muusta elämää mullistavasta. Toki yllättäviä tilanteita, kuten pahoja sairastumisia voi sattua, mutta niitä voi tapahtua kenelle koiranomistajalle tahansa.

Rahapuoli?
Vaikka opiskelija olenkin, mulla ei todellisuudessa ole mitään huolta rahan suhteen eikä avokillakaan. Tulee vaan aina pihisteltyä. Opiskelun jälkeen ei ehkä välttämättä oo sitä unelmaduunia, mutta uskon, että kyllä aina jotakin töitä saa. Ja tiukan paikan tullen, aina on jotain mistä voi luopua. Ei Suomessa kukaan nälkään kuole - edes koirat.

Riittääkö aika?
Opiskeluaikana päivät ovat usein hyvinkin erilaisia. Joskus on paljon luentoja, toisinaan taas naurettavan vähän, voi olla iltasin töitä tai muita hommeleita. Luennot eivät ole pakollisia ja työvuoroihinkin pystyy yleensä vaikuttamaan, joten eiköhän me pystytä avokin kanssa aina tiukan paikan tullen sumplimaan menot siten että koira ei joudu olla liian kauan yksin ja saa tarvittavat lenkitykset ja aktivoinnit. Olen jo hyvän tovin miettinyt päivittäin, miten koiran hoito onnistuisi juuri sinä päivänä. Harvoin on ollut päiviä, jotka vaatisivat erityisjärjestelyjä.

Riittääkö voimavarat?
Tiedän millaista arki koiran kanssa on. Olen aamuvirkku, joten aamut ei ole ongelma. Luentojen jälkeen on vain kiva päästä touhuu ulos koiran kanssa ja tuulettaa aivoja ennen kuin jatkaa vähän omatoimista opiskelua kotona (tekee oikeesti varmaan ihan hyvää). Kylminä talvi-iltoina raskaan päivän jälkeen tiedän, että saattaa sohva houkutella, mutta olen aina ollut itselleni orjapiiskuri ja koiran laiminlyöminen ei tulisi kuuloonkaan! Ja onhan meitä kaksi ulkoiluttajaa.

Nyt alan pikkuhiljaa päästä tän mitä jos, mitä jos vaiheen läpi, joten toivottavasti se koiruus täyttää kohta meidänkin elämän

Ai kamala mitä täältä ketjusta sai lukea. Onko koira todella tärkeämpi kuin parisuhde? Siis jos koiraa ei voi pitää yhtään yksin, vaan toinen käy päivätöissä ja toinen iltatöissä. Onko siinä enää parisuhdetta ollenkaan? Mua jotenkin tökkäs tuo niin kamalasti, että huh, koska tuo kuulostaa sitten taas siltä, että suhde on hoitovastuun jakamista eikä mitään muuta. Kuinkas ne yhteiset romanttiset hetket vietetään jos koiraa ei voi jättää yksin? Ja jos sitä ollaan aina eri aikaan töissä, niin kyllähän sitä siitä toisesta vieraantuu? Vai? En mä vain uhraisi parisuhdettani sen vuoksi, että koiran olisi "parempi" olla. Tai no, parempi ja parempi. Jotkut koirat eivät esimerkiksi nuku kunnolla kuin vain yksinollessaan, koska kun isännät on kotona, täytyy taloa vahtia. Yksinollessaan voi sitten rentoutua ja nukkua taju kankaalla. Voiko olla koiralle hyväksikään se, ettei se ole koskaan yksin? Vai? Mietinköhän mä nyt jotenkin nurinkurisesti. Tietty sitten jos koiralla on oma rauhoittumispaikka niin asia lienee eri. Silti.

Mä kyllä ajattelen että koiran kun koiran tulee kestää se n. 8-9h yksinolo kun sille tarjotaan muutoin riittävästi aktiviteettia. Juuri sitä varten niitä aktivointileluja sun muita on, että koira voi niillä puuhailla yksinollessaan, ei siihen kaivata omistajaa seuraamaan viereen ja ihastelemaan miten hienosti se rekku nyt saa sen namin sieltä pallosta. yli 10h yksinolot alkaa mun mielestä olemaan sitten jo todella liikaa, kukaan ihminenkään jaksa hätäänsä pidättää sitä kahtatoista tuntia. Jos töitä on liikaa, ja tekee 12h työpäivää niin, että koira joutuu olemaan yksin kotona, kannattaa mun mielestä haudata se haukkuhaave siksi aikaa että työolot on normalisoituneet ja inhimillistyneet. Eikä koiraa voi sen tähden ottaa, että olisi joku joka odottaa sitä kun tulet kotiin.

Mielenkiintoisia kommentteja on kyllä tullut tässä ketjussa..

Itse en silloin 17 kesäisenä hankkinut koiran hankintaa sen kummemmin, sellainen oli aina ollut, ja nyt oli saatava kaveri harrastuksiin, joten koira hankittiin. Monessa on kaveri sittemmin ollut mukana, asunut kanssani opiskelijaboksissa, monessa muussa kämpässä ja reissannut aina ties missä mukana. Sopeutunut aina hyvin elämänrytmiini. Ei ole ollut ongelmia.

Ajoittain polttelee koirakuume, ja tekisi mieli ottaa pentu. Tiedän ettei kuitenkaan nyt ole sen hetki, sillä en ole valmis sitoutumaan pentuun ja sen tuomaan vastuuseen. Haluan matkustella ja nähdä maailmaa, nauttia opiskelijaelämästä jne. Nyt kun tuo yksi on ns. parhaassa iässä, koulutettu ja huoleton kaveri, jolle löytyy myös aina tarvittaessa hoitopaikka, niin toista en halua ottaa ns. "pakkaa sekoittamaan". Koirat ei kuitenkaan ole ns. elämäntapa minulle, että niiden vuoksi viitsisin/haluaisin tällä hetkellä tietyistä asioista luopua.

Mielestäni on vähän nurinkurista elää noin voimakkaasti koirien ehdoilla, että haluaa vältellä esim. töissäkäyntiä tai pelkästään siksi tehdä esim. iltavuoroa. Kukin toki taaplaa tyylillään, mutta ei mahdu minun ajatusmaailmaani.
Normaali täysipäinen koira ei tosiaan kärsi yksinolosta mitenkään. Omani ainakin huomaa aina jo siitä miten valmistaudun lähtöön, että onko pääsemässä mukaan vai ei. Se on huvittava, kun vaikka meikkaan peilin edessä, se saattaa istua vieressä, ja kun katson sitä huomaan että koira on nukahtanut istualleen ja nuokkuu. Sen jälkeen se kömpiikin omia menojaan nukkumaan.
Samoin kun tulen takaisin se kömpii hyvin unisena vastaan, ja jää odottamaan ja istumaan kunnes kutsun sen jonkin ajan kuluttua tervehtimään.

Aika harhateille ajautunut keskustelu. Minun tarinani aloitusaiheeseen liittyen tulee tässä. Minulla oli lapsuuden kodissa koira, joten tiesin koirista jotain mutta aika vähän kuitenkin. 10 vuotta meni ilman koiraa, tuli perhe ja silleen. Puoli vuotta ennen koiran hankinta päätöstä en pitanyt koirista kodissani, ärsytti kun kaverin koira oli kylässä sotkemassa ja pissi matollekin. Sitten yhtäkkiä tulikin sellainen tunne, että kyllä mä koiran haluan sittenkin. No heti tietenkin tuumasta toimeen, nettiä selailemalla rotua valitsemaan. Rotu oli pian selvillä ja sitten vaan vapaa pentu jostakin. Kaikessa kiireessä ja tietämättömyydessä otin melkeimpä ensimmäisen vapaan pennun. En minä ymmärtänyt mitään pevisoista tai taippareista. Keväällä päätin koirasta ja elokuussa pentu jo tuli, että siinä ei paljon ollut miettimis aikaa.

Olen kyllä muutenkin hetitännekaikkimullenyt-ihminen. Jos päätän ja haluan jotain, mitä sitä turhaan aikailemaan. Seuraavia koiria olen kyllä miettinyt tarkemmin. Tai siis kun olen päättänyt, että nyt on seuraavan koiran aika, olen heti aloittanut etsinnän sen enempää miettimättä onko nyt hyvä aika uudelle koiralle mutta pennun valintaa olen tehnyt rauhassa harkiten.

Eipä siinä, onhan tuo varsin mukava koiruus vaikka ei siitä näyttelytähdeksi tai metsästyskokeisiin ole. Mutta jos tietoa olisi ollut enemmän jo silloin olisin todellakin valinnut toisin.
Tässä kohtaa siis kehoitan omista virheistäni oppineena tutustumaan rotuun, sairauksiin ja kasvattajiin huolella ennen pennun valintaa.

Mä harkitsin koira-asiaa about kahdeksan vuotta. Tuon olkkarin sohvan värinkin valitsin aikoinaan tulevan koiran värityksen mukaan (kun oli tarkoitus hankkia labbis) roduksi valikoitui pitkällisten pohdiskelujen jälkeen Berni, ja näkyyhän tässä koiran karvat jess. hehe.

Kun opiskelut oli opiskeltu ja suurimmat haaveet maailmanvalloituksista yms toteutettu, alkoi kova koirakuumeilu. Jahkailin vaan sitä, miten jaksan yksin kasvattaa (ensimmäisen) koiran, riittääkö rahkeet.. Kun kyseessä on eka koira, eikä lähipiirissä ole oikein koskaan kellään ollut koiria, tämä pohdinta vaan venyi ja venyi.. Lisäksi stressasin tosi paljon sitä, mihin laitan koiran, jos yhtäkkiä sairastun flunssaan ja makaan sängynpohjalla kuumeisena... Mutta työkaverit (koiraihmisiä) rauhoittivat ja kannustivat vaan ottamaan se koira. Hoitopaikka järkkääntyy aina jotenkin.

Jos ei alta kolmekymppisenä uskalla koiraa ottaa ... niin.. Ja niin mä sitten päätin että koiran on tultava nyt tai ei koskaan.

Mitä tulee siihen mistä Rez puhui, ymmärsin asian kyllä ihan eri tavalla. Mä oon pitkään haaveillut tekeväni osa-aikatyötä ja elää ns. laadukkaampaa elämää, omistaen vapaa-aikaani tärkeinä pitämilleni asioille, joihin kuuluu mm. koiran kanssa harrastaminen. Osa-aikatöitä ei oikein vaan ole tarjolla mun alalla, alan vaihto on joka tapauksessa edessä. Ehkä sitten. Tulot tippuvat varmasti aika lailla, mutta vähemmälläkin pärjää. On erilaisia tapoja elää ja olla, aika hölmöä sanoa, että elämäntavassasi on jotain väärää..

Me on puhuttu koirasta varmasti yli vuosi. Tiedän, että haluan koiran ja päivisin mulla on semmoinen "jes, kyllä minä pystyn siihen!" mutta mulle iskee joskus illemmalla semmoinen että pitäisköhän sittenkään
Vähän semmoinen... Entä jos tuleekin jotain liian isoja (koulutuksellisia) juttuja joita en hallitsekkaan. Meille olisi nyt joskus varmaan kuukauden sisään tulossa ihan oma eka koira pietarista. Sellainen rescuekoira jonka pitäisi olla kyllä ihan... noh... hyvä Että ei mitään isoja juttuja pitäisi olla, sisäsiisteyttä pitää ehkä treenata kun koira on nyt asunut ulkona, mutta se nyt ei ole iso juttu. Toiseksi sanoivat, että voi tulla eroahdistusta tms.
Tiedän, että pystytään tuollaiset hommat hoitamaan, mutta silti välillä vaan tulee sellainen olo, että ehkä pitäis vielä miettiä...
Tosin mulla tulee samanlainen fiilis myös esim. lävistyksen ottamista edeltävänä päivänä, että taitaa olla vaan joku pieni vinksahdus oman pääni sisällä
Kun käyn täällä lukemassa toisten neuvoja kaikissa jutuissa niin tulee tosi itsevarma olo

Ensimmäisen oman koiran sain 16 vuotiaana lukion ensimmäisenä vuonna. En erityisesti miettinyt olenko valmis ottamaan koiran vaan vastuu tuli enemmänkin koiran myötä. En ole todellakaan katunut päätöstä vaan se on yksi parhaista asioista mitä olen tehnyt. Mielestäni pysyin "järjissäni" teini-ikäisenä kun kaverini ryyppäsivät viikonloppuisin niin itse olin kotona/valmennuksissa/kokeissa/näyttelyissä koirani kanssa ja vuoden päästä hankin vielä toisen koiran. ;) Koiran myötä myös oma elämäni rytmittyy paremmin, aamulla lähdetään kuudelta tunnin lenkille ja koulun jälkeen kotiin käyttämään koirat ja viimeistään kahdeksalta pitää olla kotona iltalenkittämässä koiria.

Mä taidan olla puuttumatta tähän OT-keskusteluun...

Meille tuli lapsuudenkotiin eka koira, kun olin kuudennella. Toinen koira tuli, kun olin ysillä. Sisko on mua kolme vuotta nuorempi, eli me oltiin 10- ja 13-vuotiaita sillon alkuaikoina, ja naapurustoon tuli pariin muuhunkin lapsiperheeseen samoihin aikoihin koiria.

Meidän perhe oli ainut, missä koirien lenkitys ei lopulta jäänyt vanhempien kontolle

Nyt tätä ekaa omaa koiraa hauduttelin pari vuotta, ihan yksinäni kesken opiskeluiden en halunnut vielä ottaa koska halusin pitää ns. kaikki ovet avoinna ja sitten löytyi mies ja miestä piti lämmitellä se toinen vuosi.

Kyllä sen sisimmässään tietää, onko valmis ottamaan koiran vai ei. Ei tässä kannata alkaa mitään plussia ja miinuksia laskemaan, koska jos niitä miinuksia on laskettavaksi asti, alkaa koira jossain vaiheessa rajoittaa elämää ja se ei ole kenellekään hyvästä.
Mä en ole koskaan kokenut menettäväni mitään koirien (tai muiden eläinten) takia, vaan päin vastoin, saaneeni äärettömän paljon lisää.

Mä oon ollut aina koiraihminen, kun asuin iskän kanssa kahdestaan tarhaikäsenä oli meillä hoidossa milloin kenenkin koira ja äitipuolen mukana meille muutti sitten Italiasta tuotu vanha seropi-rouva ja sen kuoltua hankittiin muutaman vuoden koirattomuuden ja mun ja pikkusiskon kinuamisen jälkeen Emma. Kun muutin vähän vaille 18-vuotiaana pois kotoa, tarjouduin ottamaan Emman mukaan, mutta äitipuoli ei sitä tahtonut antaa. Nyt oon vähän vajaan kolme vuotta ollut koirattomana ja tossa viime kesänä kun muutin avokin kanssa yhteen alkoi koiran hankinnasta tulla konkreettinen juttu. Itse tykkään lenkkeillä ja ulkoilla ja oon tän koirattoman ajan toiminut koirien hoitajana ja lenkittäjänä, jotenkin ei oikein osaa olla ilman koiraa. Nyt kun on kahden ihmisen talous, on helpompi sovittaa oma elämä koiran kanssa oloon eli vaikka joutuisi jäämään ylitöihin tai tulee muuta yllättävää (mitä varmasti jokaiselle joskus tulee), pääsee toinen kuitenkin ulkoiluttamaan ja ruokkimaan koiraa. Lisäksi asuntokin on isompi. Ja nyt itse tosiaan valmistun koulusta vihdoin viimein ja avokki lupasi sitten, että valmistumislahjaksi saan sen pitkään haaveillun koiran.

Itse oon sitä mieltä, että jokainen joskus koiran omistanut ainakin tietää, koska on valmis hankkimaan koiran. Jos mielessä on jatkuvat, villit ryyppyreissut ja töistä shoppailemaan ja leffaan ryntääminen, niin kannattaa ehkä uudelleen harkita koiran hankintaa. Kuitenkin on ihan fakta, että kaikki ihmiset käy töissä ja koira joutuu olemaan jonkun verran yksin, joten ei kannata silti olla yltiöankara itselleen ja elämäntilanteelleen. Realistisuus auttaa pitkälle.

Minä säästin ja pähkäilin ensimmäisen koirani rotua noin 1,5 vuotta. Asia oli siis erittäin tarkkaan harkittu. Koiran sain ostettua omilla säästöilläni. Toista koiraa harkitsin noin puoli vuotta. Olin seurannut koiran emää jo parin vuoden ajan ja tuntui, että halusin juuri siltä nartulta pennun.

Varsinkin vanhempi koirani on joutunut seurailemaan erilaisia elämänvaiheitani: välillä on ollut lyhyitä opiskelupäiviä, kun taas esimerkiksi viime keväänä jouduin tekemään 9 tunnin työpäiviä. Koirat ovat kuitenkin sopeutuneet hyvin. Tällä hetkellä tilanne on aika ihanteellinen, sillä mieheni tekee kotoa käsin töitä, ja näin koirat pääsevät pihalle jo muutaman kerran sillä aikaa, kun itse olen töissä.