Milloin tunsit olevasi valmis ottamaan koiran?
Sufa
Viestimäärä: 394
Mutta tuossa tuo pentu nyt on(1,5v), ja ihan kunnon kansalainen siitä on tullut. Alussa oli pientä pentubluesia havaittavissa, mutta päivääkään en kadu, enkä luopuisi Väinöstä mistään hinnasta!
Bender
Viestimäärä: 126
Itsekin olen menossa katsomaan pentua ja oletan, että kun näen sen niin se on menoa sitten. Ja varmaan sitten ehtii taas ahdistaa monta kertaa, mutta jollain tasolla uskon ja toivon, että kaikki menee hyvin ja vuoden päästä ihmettelen miten olen voinut olla ilman koiraa.
Sufa
Viestimäärä: 394
Tsemppiä, kyllä se hyvin menee! Muistat vaan, että pieni (tai "pieni" ) paniikki on ihan normaalia, onhan kyse aika isosta muutoksesta elämään. Etkä suinkaan ole yksin ajatustesi kanssa! Mä ainakin koin saavani paljon apua täältä KC:sta.
Bender
Viestimäärä: 126
magik
Viestimäärä: 3965
Scorpion
Viestimäärä: 358
mannaa
Viestimäärä: 927
Itsekin olen menossa katsomaan pentua ja oletan, että kun näen sen niin se on menoa sitten. Ja varmaan sitten ehtii taas ahdistaa monta kertaa, mutta jollain tasolla uskon ja toivon, että kaikki menee hyvin ja vuoden päästä ihmettelen miten olen voinut olla ilman koiraa.
Minulle ei kyllä lainkaan käynyt niin, että pennun nähdessäni olisin ihastunut pentuun silmittömästi. Päinvastoin pennun näkeminen sai miettimään, että oikeastiko minä tuollaisen haluan. Pentu oli uros eikä narttu eikä se ollut tuon taivaallista kiinnostunut ruoasta tai ihmisistä. Sitä kiinnosti vain ympäristö. Kovasti jouduin miettimään, saanko koulutettua siitä kunnon koirakansalaista. Sama pohdinta jatkuu edelleen
Ja vasaus alkuperäiseen kysymykseen on, että ikinä, en vieläkään, tunne olevani valmis ottamaan koiraa. Mutta jos jää "valmista" odottelemaan, ehtii elämä lipua ohi. Ja mitään ihminen ei kadu niin paljon kuin tekemättömiä asioita. Minun tekemättömien asioiden listalla on toinen koira, vaikka en ole vielä pitkään aikaan sitä ottamassa.
SiljaSiili
Viestimäärä: 398
Shamalai
Viestimäärä: 27
menajahuloni
Viestimäärä: 5
Koirakuume on ajoittain ollut valtava, mutta aiemmin ei ole tullut sellaista aitoa tunnetta siitä, että tosissani pystyisin koiran ottamaan ja huolehtimaan sen kaikista tarpeista. Kuitenkin vuosien mittaan olen koko ajan henkisesti valmistaunut tulevaan koiraan. Muistan, kun kolmisen vuosi sitten olin isäni kanssa autokaupoilla etsimässä itselleni sopivaa kulkupeliä ja salaa mielessäni toivoin, että löytyisi farmari, että tulevaisuudessa omistamani koira mahtuisi kätevästi peräkontissa kulkemaan.
Viimeisen vuoden ajan olen tutustunut paljon eri rotuihin ja koiran koulutukseen. Nyt kun se oma rotu alkaa olla hahmottunut, oma elämä tasoittumassa ja tuo kumppanikin rinnalla, on itselle tullut tunne, että nyt jos koskaan olen ainakin henkiseltä osaltani valmis koiran ottamiseen. Vielä kuitenkin täytyy malttaa odottaa suurin piirtein vuoden päivät, sillä opintoni ovat kesken ja töitäkin pitäisi saada, jotta varmasti on varaa koiraa elättää.
Ainiin, itsellekin tulee ajoittain samanlaisia koiran hankintaan liittyviä epäilyksen ja ahdistuksen puuskia, mistä muutkin ovat täällä puhuneet. Olen kuitenkin päätellyt, että nuo tunteet ovat vain osa omaa turhan tarkkaa luonnetta, kun kaikki pitäisi olla valmiiksi suunniteltu ja tiedossa, muuten alkaa stressaaminen.
loubard
Viestimäärä: 17
Viikko ennen pennun hakua mua ahdisti ihan tajuttomasti. Mietin, että mitä oon oikeen mennyt tekemään ja mietin, että pitäisiköhän vielä perua. Tuntui, etten ole yhtään valmis tai valmistautunut. En ollut ehtinyt hankkia juuri mitään pennulle ja muutenkin en jotenkin ollut lainkaan valmis siihen pennun hankkimiseen. Vaikka pentu oli juuri sellainen kuin olin monta vuotta haaveillutkin.
Nyt meillä on reilu kuukaus yhteiseloa takana ja kaikki on mennyt tosi hyvin. Pentu on ihana ja oon siitä joka päivä niin kiitollinen ja onnellinen. Se on todellakin juuri sellainen kuin toivoinkin. Toki senkin kanssa on ollut haasteita, se vetää remmissä toisinaan päättömästi ja on luonteeltaan paljon kovempi kuin mun aikaisemmat koirat. Silti se on ihana ja täydellinen ja oon iloinen että hankin sen, vaikka alkuun kauhistutti ajatus pentuarjesta ihan yksin. Toki välillä väsyttää ja näin, mutta aika kivasti on mennyt eikä ainakaan enää ahdista niin paljoa :D
shetlanninlammaskoira Koda 10/2008
shetlanninlammaskoira Capo 9/2009
australianpaimenkoira Cava 10/2015
http://amazingaustralian.blogspot.fi
NiiNu
Viestimäärä: 1727
loubard kirjoitti:
Kuulostaa ehkä hassulta, mutta pelkäsin paljon sitä työtä mitä pentu tuo ja mietin jaksanko. Mulla oli kuitenkin yksi kiva ja helppo aikuinen koira, miksi hankkisin itselleni pennun?
Multa kysellään säännöllisesti erityisesti sheltti-piireissä, että koskas tulee toinen koira (jostain syystä sheltin on sellaisia, että monilla tuppaa olemaan niitä vähintään kaksi ), mutta tämä on juurikin se syy, miksi meillä ei ainakaan toistaiseksi toista koiraa ole eikä lähitulevaisuudessa ole tulossa.
Välillä mietin, että olisko Hertan elämä parempaa, jos sillä olis toinen koira kaverina. Mutta toisaalta, jos oma arki ja jaksaminen tuntuu sujuvammalta ja helpommalta ainakin ajatuksen tasolla yhden koiran kanssa, niin onko koiralle kuitenkin parempi, että sillä on omistajat, jotka jaksaa panostaa siihen ja touhuta sen kanssa, kuin että olisi koirakaveri, mutta omistajien aika ja jakseminen on kortilla. Hertalla kuitenkin on koirakavereita, joita näkee säännöllisesti.
Pdm
Viestimäärä: 253
Nyt kun sitten taas oon koiraton ensimmäistä kertaa elämässäni vuosikausiin, niin ahdistus onkin monta kertaa isompaa. Millon on hyvä hetki? Ei ainakaan nyt pariin vuoteen ku joutuu tekemään niin paljon töitä et ei kyllä yksin voi ottaa pentua. Mut entä sitten? Jos ei ookaan tukiverkkoa sillä paikkakunnalla minne päätyy? Miten sen pennun kanssa taas jaksaa? Kestääkö hermot? Onko miusta enää koskaan siihen? Onnistunko vielä uudestaan?
Seurakoirapennun (hirvikoira on tulossa mutta tosiaan asumaan vanhemmille maalle) hankkiminen tuntuu nyt jotenkin ihan järkyttävän isolta kynnykseltä kun ikää on tullut lisää. Ehkä se vaan on niin että sitä ei vain sillon 18v:na tajunnut ajatella kaikkea mahdollista ja pelätä liikaa. Saa nähdä rohkaistuuko sitä enää ikinä..
sbtn Lara 02/09 - 08/15.
naukunen
Viestimäärä: 5081
nnora
Viestimäärä: 2246
Koiria on lapsuudenkodissa ollut joten sinällään en jännittänyt koiranpitoa noin muuten.
Nykyäänhän tuntisin aina ja koko ajan itseni valmiiksi ottamaan koiran, tunnetasolla.
Järki yrittää itsestään muistutella ja toistaiseksi on järki on jäänyt vielä mittelössä voitolle.
Tasaisin väliajoin tulee ja menee se kolmannen koiran kuume, pentukuume, eri rotujen kuume.
Koko ajan kuitenkin vahvistuu myös se ajatus, että kolmannen kanssa vietetty aika on noilta kahdelta pois ja mun oman jaksamisen rajat ei ole kuitenkaan kovin kummoiset.
Yritän myös ajatella oman koiramäärän siten, että pystyn ja jaksan niiden kanssa myös yksin.
Mulla on sama kuin naukulla tuossa ylempänä, kynnys koiran ottamiseen madaltuu kummasti kun niitä on jo ennestään. Pelottavan helposti tuntuisi käyvän.
Siispä en ole yhtään hädissäni, kun mies on päättänyt hankkia seuraavaksi itselleen lintukoiran, näillä näkymin bretonin. Tervetulotan bretoni riiviön porukkaan ilolla tervetulleeksi sitten kun sellaisen aika on, mies saa sen itse kouluttaa metsälle ja minäkin saan siitä toivottavasti energisen kaverin omiin harrastuksiin, ainakin toivottavasti Vilmalle seuraajan kaverikoirahommiin jos ei muuta. .
Tosin siitä on käyty nyt keskustelua, että onko pennun aika nyt lähivuosina vai sitten kun seniorikoirasta on aika jättänyt. Toistaiseksi on aivan hyvä näin.
Suomenlapinkoira Vilma 09/11
dinski
Viestimäärä: 1209
NiiNu kirjoitti:
Välillä mietin, että olisko Hertan elämä parempaa, jos sillä olis toinen koira kaverina. Mutta toisaalta, jos oma arki ja jaksaminen tuntuu sujuvammalta ja helpommalta ainakin ajatuksen tasolla yhden koiran kanssa, niin onko koiralle kuitenkin parempi, että sillä on omistajat, jotka jaksaa panostaa siihen ja touhuta sen kanssa, kuin että olisi koirakaveri, mutta omistajien aika ja jakseminen on kortilla. Hertalla kuitenkin on koirakavereita, joita näkee säännöllisesti.
Kiteytit mun ajatukset tähän melkein yks yhteen..
Mä tiedän, että Leppo nauttis ihan hirmuisesti jos meil ois toinen koira, jonka kanssa se voisi painia ja rellestää niin kuin se tykkäis tehdä kaikkien koirien kanssa. Leppo myös rakastaa pentuja ja leikkii niiden kans ihanasti. Meil on kyl silleen et tää vakkarikoirakaveri, jota nähdään monta kertaa viikossa, ei tykkää enää juurikaan leikkiä Lepon kanssa... Ei ne oo ikinä painileikkejä harrastaneetkaan kun villis ei niistä pidä, mut nyt harvoin lähtee edes takaa-ajoleikkeihin mukaan, ja jos villis on meil hoidossa niin vaan välttelee ja ignooraa Leppoa. Ja sit mun sydän särkyy aina pikkusen kun corgi häntä heiluen ja silmät loistaen ottaa kaverin vastaan kylään ja yrittää hyvin kohteliaasti leikkiin toista haastaa, sit purkaa intoaan leluihin ku toinen ei vaan lähe... *snif* Houkutus koirakaverin hankkimiseen on tommosten juttujen jälkeen aina entistäkin suurempi.
Mut just ne käytännön asiat ja se oma jaksaminen on se mikä pistää jäähdyttää noita tunnekuohuja. Muutamaan kertaan oon noita kahta, siis Leppoa ja villistä, vienyt hihnalenkille yksin ja ei jestas mitä säätämistä se on. Oma koira kun intoilee kaverista ja autoista ja vähän kaikesta, ja hoitokoira jonka hihnakävelytapoja ei tunne ja joka haluis mennä vähän omiin suuntiinsa, johan siin on heti remmit solmussa. Ihan eri asia toki jos molemmat koirat olis omia, tottuisivat varmasti jolkottelemaan vierekkäin ja hötkyilemättä.
Tällä hetkellä oisin tunnepohjaisesti ajateltuna ottamaan pennun vaikka heti (se kynnys tosiaan on matala!), mut järjellisesti ajateltuna en olis vielä valmis. Edellinenkin koira on viel näin alle 2v:nä ihan keskeneränen monella saralla, ja haluan panostaa nyt siihen.
Ihan ekan koirani kohdalla tunsin olevani valmis siinä kohtaa, kun asuin omillani tai siis miehen kans yhdessä, ja haluttiin molemmat lenkki- ja harrastekaveri.
Lepon kohdalla olin tehny ihan paperille suunnitelman, jonka jokainen kohta piti olla täytettynä (mm. asuinpaikka ok lenkkimaastojen ja eläinlääkärin lähistöllä, työpaikat molemmilla jne..) ennenkö koira voi taloon tulla.
Leppoisaa -blogi
Helmi12
Viestimäärä: 1591
Ihan ikioman koiran hankin kun olin puolisen vuotta asunut omillani (tai poikakaverin kanssa), olin silloin 20v. Sen jälkeen on tullut useampia koiria, kynnys on ollut matala ottaa pentu. Tälläkin hetkellä mietin kolmannen koiran hankkimista. Mutta ei nyt ainakaan ihan hetkeen, Essin pitää kasvaa aikuiseksi ensin. Oli niin ihana nähdä, kuinka Elena nautti Essin seurasta ja päinvastoin, siksikin haluaisin ottaa "Essille kaverin". No itsellekin tietysti. Rotuvalintaa rajoittaa myös Helmi. Se on niin pieni, ettei mitään isompaa koiraa voi edes harkita.
Sufa
Viestimäärä: 394
dinski
Viestimäärä: 1209
Asiasta kukkaruukkuun, haluisitko Sufa tässä jossain kohtaa vaihdella vaikka yksärin kautta vähän sun omia kokemuksia kultseista? Lueskelin rotupuolella ketjun läpi jo, ois hauskaa tietää niistä vähän enemmän (kun toi miekkonen siis sano et kultaisennoutajan joskus vois haluta niin teen taustatutkimusta ). Voin pistää joitain kyssäreitä sulle niin ei tarvi tyhjästä ruveta kirjottelemaan... Jos sul on jossain kohtaa aikaa siis.
Leppoisaa -blogi
KESKUSTELUN TILASTOJA: | Kpl: |
Rekisteröityneitä käyttäjiä | 28159 |
Moderaattoreita | 16 |
Viestiketjuja yhteensä | 6321 |
Viestejä yhteensä | 545648 |
Uudet käyttäjät tänään | 0 |
Viestiketjuja aloitettu tänään | 1 |
Viestejä kirjoitettu tänään | 1 |
Aktiivisimman kirjoittajan nimimerkki | Sipulu |
Peukkuja ylös | 265820 |
(Tilastot päivitetty viimeksi 17.04.2024 klo 10:45) |