Koirat.com

Mulla sillon sanottiin, ku soitin synnärille vesien menosta, että oottele rauhassa vaikka iltaan (aamupäivällä siis vedet meni), jos ei supistukset rupee tuleen tiuhaan ja pystyt olemaan siellä.
Mutta siitähän ne supistukset melkein heti lähtikin tuleen säännöllisesti niin lähettiin jo parin tunnin päästä synnärille.

Maddy: noilla synttäreillä tuntuu olevan tapana vähä lähtee käsistä. ;) Meillekin meinas käydä niin, mutta sitte tuli peruutuksia vieraiden osalta niin jäi sitte pieniks. Vaikka kyllä tässä pienessä kaksiossa silti ihan täyttä oli.

Karvakamu: tuo on iha kamalaa, ku joutuu näkeen jotain ylisöpöä pientä nyyttiä! Se on ihan kamala vauvakuumeen pahentaja. :(

Nyt peukut pystyyn ja sormet ristiin. Heräsin aamulla kivuliaisiin supistuksiin, jotka sitten kestivät jonkun 45 min ja sain sitten unen päästä kiinni. Ysin aikaan heräsin uudestaan ja nyt alkaa taas olla vähän epämiellyttävää tunnetta, josko tää tästä viikonlopun aikana muuttuis oikeesti toiminnaks.

Neukuntäti on huolissaan mahdollisesta raskausmyrkytyksestä turvotuksen takia, vaikka muita viitteitä ole. Jonkun ihmeellisen aivopierun seurauksena alkoi myös valistaa mua siitä, että raskausdiabetes voi aiheuttaa epämuodostumia lapselle jo ihan yksittäisillä sokeripiikeillä. Hirveen kiva, että näin neljä päivää ennen laskettua aikaa kerrotaan tollasia, minkäs minä sille enää mahdan. Tuskin ne epämuodostumat nyt kuitenkaan enää tässä vaiheessa aiheutuu, jos ovat tullakseen. Tais ollakin eilen viimeinen neuvolakäyntikin sitten, kun sain lähetteen äpkl:n ja sieltä soittivat äsken mulle tiistaiksi ajan. Keskiviikkona ois ollu neuvola, mutta kun se oli muutenkin joku semmonen "pakkorakoaika" niin oli puhetta että perun sen, jos äpkl:n meen alkuviikosta.

Meillä oli poika perätilassa rv 32+6 (jolloin minulle tehtiin myös kiireellinen sektio) Tästä johtuen mun täytyi soittaa ambulanssi ja pysytellä mahdollisimman paljon kylkiasennossa ettei napanuora luiskahda. Sitä vettä todentotta tuli! Jos ei olisi ollut tammikuu niin olisin voinut harkita lähteväni matkaan alushousuisillaan. Olivat samantien entiset housut ne..

Tämä pikku keskonen täyttää pian jo puoli vuotta. Mihin tämä aika oikein juoksee

Kyselin tosta lapsivesiasiasta keskussairaalassa ja sanoivat tosiaan, että vain jos lapsi on perätilassa tai pää on vielä hyvin korkealla niin on tultava välittömästi.

Viime yönä heräsin puol neljältä kummalliseen oloon ja vähän supistelikin, kerkesin jo aatella että nyt tulee lähtö mutta tässä sitä vaan yhä ollaan ja ootellaan. Oma jaksaminen on jo ihan loppu ja vielä reilu viikko ois edessä, jos ei itekseen tule.

Otan nyt puheeksi vähän aremman aiheen, toivottavasti kukaan ei nyt vedä hernettä nenuun. Tarkoitus ei ole arvostella ketään, jokainen tekee omat ratkaisunsa.

Kuinka paljon teillä on tutkittu sukua ennen lapsen hankintaa? Kuinka paljon äidit ja isät täällä tietävät suvussa kulkevista rasitteista, perinnöllisistä sairauksista ja periytyvistä ongelmista? Kuinka moni välittää? Mitä mieltä olette siitä, että joku hankkii lapsen, vaikka tietää, että suvussa on periytyviä ongelmia?

Omassa suvussani kulkee kaikki mahdollinen. Skitsofrenia, hemipleginen migreeni, sydänsairaudet, iho-ongelmat, alkoholismi (se uusi Suomesta löydetty geeni), mahdollisesti jokin hermostosairaus. Masennusta on myös ollut kummallakin puolella, vaikken tiedä, voiko sitä nyt periytyväksi laskea.
Lapsi on ollut ainainen haaveeni. Olen kykenemätön saamaan lapsia, mutta suvun rasitteet sinetöivät sen päätöksen, etten halua hankkia lasta. Olen myös vähän sitä mieltä, että jos en voi saada lasta luonnollisesti niin sitten en saa ollenkaan.

Meillä on lähisuvussa suurimpana rasitteena 2-tyypin diabetes ja sen lisäksi löytyy sitten rintasyöpää, skitsofreniaa, ADHD:ta, masennusta, ihosairauksia ja epilepsiaa ainakin sekä sitten alkoholismia. Miehen puolella taas tulee molemmilta puolilta sydän- ja verisuonisairauksia sekä muistisairautta. Näiden lisäksi mulla on alettu tutkimaan raskautta jo yrittäessä MS-tautia, joka onneksi nyt vaikuttaa jäävän vai epäilykseksi.

Onhan näitä sairausasioitakin tullut pohdittua. Kun suvussa ei esiinny sairauksia, jotka veisivät erityisen nuorina tai olisivat erittäin tuskallisia tms. niin en koe vääryytenä jatkaa omia geenejäni. Todennäköisesti en kuitenkaan mihinkään kovin radikaaleihin apukeinoihin olisi raskautuakseni turvautunut, vaikken niitä tuomitsekaan. En ole aiheeseen niin tutustunut, että osaisin vetää mitään rajaa kuinka pitkälle olisin valmis hoitoihin ja toisaalta, se on niin hirveän helppo puhua kun tietää viikon sisään saavansa sen oman nyytin syliin jos katastrofeja ei tapahdu.

Huomenna eka yliaikaiskontrolli, tunteet on ristiriitaiset. Toisaalta oon niin uupunut tähän odottamiseen (=pelkäämiseen), että melkein toivoisin jääväni huomenna käynnistettäväksi mutta sitten taas halu antaa synnytykselle mahdollisuus luonnollisesti käynnistyä on sekin iso ja toivo siitä, että ne neljä lisäpäivää ennen viimeistä deadlineä ois ratkaisevat. Ristiriitaista.

Lukas kirjoitti:

Olen myös vähän sitä mieltä, että jos en voi saada lasta luonnollisesti niin sitten en saa ollenkaan.

Silläkin uhalla että joku pääsee taas ajattelemaan että kyllä se mieli tosipaikan tullen sitten muuttuu, mutta mä olen tehnyt ihan saman päätöksen, mikäli minut itse tai kumppani todetaan kyvyttömäksi sitä sukua jatkamaan. Mulla on tähän vähän raaka ja darwinistinen näkemys, mutta koska en halua kenenkään mieltä pahoittaa näin arasta aiheesta niin lisään vielä että en näe aiheen tiimoilta hoitoon hakeutumisessa mitään vääärää, mutta itse aion henkilökohtaisesti etsiä jonkun muun tavan tulla vanhemmaksi mikäli a) joskus koen jälkikasvua haluavani ja b) en siihen syystä tai toisesta itse kykene.

Myöskin lähisuvun hyvin todennäköisesti perinnölliset, vakavat ja elämää selvästi hankaloittavat tilat riittäisivät syyksi pidättäytyä lastenhankinnasta.

Riippuu periytyvistä sairauksista kuinka koen tuon lapsen yrittämisen tai yrittämättä jättämisen. Meillä suvussa mm. masennusta ja alkoholismia. En kokis näitä syiksi pitäytyä lasten hankkimisesta.
Mulla tarve saada perhe oli niin valtava, että varmasti olisin hoitoihin mennyt mikäli vauva ei olis luonnollisesti tullut. Ja jos hoidot ei olis auttaneet niin sitten adoptio tai muu keino. Mä oon aina halunnut olla äiti ja kyllä se olis mulle ollu tosi kova paikka, jos lasta ei olis tullu.
Samuelhan tuli kuitenkin helposti vaikka mulla vahva PCOS epäily onkin. Nyt toiveissa olisi toinen ja kyllä se mietityttää, että jos nyt homma ei käykään niinkuin viimeksi.. Harmittais, mutta oon myös päättänyt että tämä yksikin lapsi on niin suuri lahja etyten anna sen pilata meidän elämää vaikka toista ei koskaan kuuluisikaan. Hoitoihin en olis enää valmis menemään.

Kirjoitin eilen pidemmältikin tästä, mutta nettiyhteys selkeästi sensuroi kirjoitukseni katkeamalla. Enää en jaksa uutta sepustaa, mutta sanotaan lyhyesti: On ihan ok, että kukin itse miettii arvojaan ja sitä, onko omassa geeniperimässä jotain, mitä ei kannattaisi siirtää eteenpäin. Sen sijaan toisten valintoihin ei kenelläkään ole puuttumista, koska se menee jo rodunjalostuksen puolelle, mikä ei ihmisillä ole suotavaa.

Mä itse en kokenut joutuvani pohtimaan lisääntymistä sairauksien kannalta, koska suvusta ei mitään vakavaa löydy, vaikka joitakin etenkin normaaleja vanhuusiän sairauksia löytyykin. Sen sijaan pitkäksi venyneen yrittämisen aikana kävin kyllä pohdintoja siitä, mitkä on oikeat syyt haluta lapsi (en tosin löytänyt vastausta) ja onko oikein tehdä lapsia lapsettomuushoidoilla. Jälkimmäinen pohdinta koski lähinnä sitä, että pelkäsin periyttäväni lapsettomuutta. Sitä vastaan toisaalta puhuu se, että meistä kummankin vanhemmat ovat saaneet omat lapsensa helposti, joten mikä ikinä sitten on varsinainen syy meidän lapsensaamisvaikeuksien takana, ei se perinnölliseltä vaikuta. Sitä henkilökohtaista eettistä pohdintaa en onneksi joutunut käymään syvällisemmin, mitä sitten tehtäisiin, jos jouduttaisiin käyttämään luovutettuja sukusoluja tai miettimään adoptiota. Omat kysymyksensä kuitenkin niissäkin on.

Joka tapauksessa kaikki varmasti käyvät omia pohdintojaan miettiessään lapsen yrittämistä ja myös yritys- ja odotusaikana. Ne on ihan hyviä itsetutkiskelun paikkoja. Mä tietyllä tapaa karsastan liian tiukkaa pohdintaa esimerkiksi ympäristön tai genetiikan näkökulmista, kun jotenkin koen, että homman ei pitäisi mennä niin. Mua ainakin ahdistaisi ajatella, että jos teen lapsen, tuhoan maapalloa, ja jos en, hankaloitan kansantaloutta. Kysymys on kuitenkin loppujen lopuksi siitä, että mikäli lapsia haluaa, tyhjä syli painaa päätöksenteossa varmasti enemmän kuin ympäristösyyt. Ja sitä paitsi, vanhemmuus on muutenkin jatkuvaa quilt trippiä jos sille tielle lähtee.



Toivottavasti keimu on jo päässyt synnärille ja kaikki menee hyvin, ja jos vielä ei ole lähtö tullut, tsemppiä kovasti loppuaikaan!

Kaikki ok ekassa yliaikaiskontrollissa eikä käynnistetä ennen keskiviikkoa ellei jotain poikkeavaa ilmaannu. Maanantaina meen toiseen kontrolliin toki vielä, mutta neljä päivää ois nyt sitten armonaikaa. Olipa meitä mukava kätilö tänään vastassa

MUOKS. Onkohan 3 viikkoa liian vähän toipumisaikaa synnytyksen ja ristiäisten välillä, jos nyt oletetaan että synnytys sujuisi tavanomaisesti? Meillä on hirvee ristiäisongelma, kun oikeastaan ainoa järkevä päivä 30.8. tai sitten venyisi lokakuulle enkä millään tahtoisi niin pitkästi ootella. Joko siis lapsen kummi tai isovanhemmat eivät pääsisi syyskuun viikonloppuina eikä kumpikaan ole kyllä vaihtoehto.

Mulla alkoi kolmen viikon kohdalla helpottaa ja silloin lähdettiin viikonlopuksi saaristoon mökille. Varmaan ristiäisetkin ois sujunut, jos ois ollut reilusti apuja järjestelyissä. Kolmen viikon kohdalla tosin saattaa olla tiheän imun kausi, jolloin vauva asuu tissillä, mutta niin sellainen voi olla kuuden viikon kohdallakin. Ja koska vauvat eivät kehity kalenteri kädessä, tiheän imun vaihe voi olla tai olla olematta koska vaan tuolla välilläkin, vaikka kolmen viikon ja kuuden viikon kohdalla ne on yleisimmin. Sinänsä siis turha yrittää ristiäisiä muutenkaan kehitysvaiheiden mukaan järjestää.

Ristiäisten juhlakalukin saapui viimein maailmaan, synnytys käynnistyi tiistaiaamuyöstä klo 02.52 ja neiti näki päivänvalon klo 13.56. Sairaalaan kirjauduttiin klo 08 aikaan, semmonen tunti käyrillä ja sit olin altaassa 09-11 suunnilleen. Jossain välissä siinä sain rauhoittavan kun kätilön mielestä olin niin kovin jännittynyt. Klo 11 käyrille ja aloin ottaa ilokaasua. Olin ihan uuvuksissa ja tajunnan rajamailla kokoajan. Joskus klo 12 kätilö totesi että olin auennut 5cm asti ja joskus puol yhenaisaa pyysi miettimään haluanko epiduraalin. Hän kävi katsomassa toista potilasta ja sillä välin aloin saada järkyttäviä kramppeja ja totesin etten ilman epiä selviä. Kätiön tullessa takaisin hän tarkasti tilanteen ja yllättäen synnytys oli edennyt ihan hetkessä ponnistusvaiheeseen eli epiduraali jäi saamatta (jes!) ja alettiin synnytyspuuhiin. Kipukin oli paljon siedettävämpää kun tajusi että ne krampit olikin ponnistustarvetta eikä vaan perussupistuksia. Ponnistusvaihe kesti kai 20min, mä olen vieläkin hieman pihalla kaikesta kun olin tosiaan niin uuvuksissa ja varmaan se rauhoittavakin sotki päätä etten oikein pysynyt mukana tapahtumissa. Kolme tuntia synnytyksen jälkeen mua sitten keräiltiinkin verilammikosta vessasta kun pyörryin sinne, mutta muuten kaikki meni ihan hyvin ilman traumoja. Vaikka en mä kyllä ihan hetkeen ole valmis edes harkitsemaan hommaa uusiksi.

Neidillä mittaa 50cm ja kokoa 3565g, pisteet 8/9 ja syntyi siis 42+1. Imetys on lähtenyt kivasti käyntiin, muita hoitotoimenpiteitä en oo vielä tehnyt kun en eilen voinut pitää lasta sylissä heikotuksen vuoksi ja aamulla mulla oli vielä kanyyli kiusana ni mies sai hoitaa. Mutta nyt sekin kiusa on poistettu ni voin osallistua tytön hoivaan.

Hirveen paljon onnea perheenlisäyksestä keimu ja miehelle kanssa.

Hirmuisen paljon onnea vielä tätäkin kautta! Tulihan se neiti sieltä spontaanisti.

Onnea Keimulle ja perheelle!

Täällä vielä odotellaan, rv 34 nyt menossa.

Ihanaa, paljon onnea keimulle ja koko perheelle tietty!

Onnea keimu ja perhe!

Onnea keimu ja mieheke tyttärestä! :)

Onnea keimulle! Mukava kuulla noin positiivishenkinen synnytyskertomus sinulta. Toivottavasti synnytys ja sairaalassaolo osoittautuvat ainakin etukäteispelkoihin nähden positiivisiksi kokemuksiksi.

Onnea keimulle ja perheelle!