Koirat.com

Misteli kirjoitti:

Myös seuruuta pitäisi tehdä oikein urakalla, mutta se on Mististä niin kamalan tylsää ja itsekin nykyään pelkään koko liikettä ja epäonnistumista. Toisena päivänä M seuraa aivan upeasti, on iloisella asenteella ja kontakti pysyy, mutta liian usein kontakti katoaa miltei samantien ja koira jää jälkeen.
Ajattelin alkaa käyttää nyt lelupalkkaa seuraamisessa ja ensimmäistä kertaa kun kokeiltiin, niin sujui hyvin! Aluksi leikitän ja sitten laitan lelun oikeaan käteen, jotta Mistille jää "nälkä", tehdään pieni pätkä seuruuta ja leikitän. Tämä ehkä toimii parhaiten. Ajattelin muutenkin palkata nyt enemmän lelulla, kun liikkeet on kerta hallussa, ja ehkä se virekin on sitten parempi. Siinä tulee samalla treenattua myös hiukan palkkaamattomuutta, kun joka välissä ei voi leikittää vaan täytyy tehdä muutama toisto putkeen ilman palkkaa.

Jos seuruu on tylsää, niin silloin ehdottamasti treeneihin lisää vaihtelevuutta ja tosiaan aina mahdollisimman hyvä palkka. Välillä kannattaa palkita ihan pelkästä sivulletulosta tai parin askeleen intensiivisestä seuruusta, sitten taas pidempi pätkä jne. mutta ei koskaan niin pitkää pätkää, että koira alkaa haahuilemaan ja vire ja mielenkiinto tippuu.

Itse en oikein ymmärtänyt tuota useamman toiston tekemistä putkeen ilman palkkaa. Jos treenataan pitkäkestoisuutta, niin miksi ei silloin vain tekesi sen pidemmän suorituksen/useamman liikkeen jne. putkeen. Eli lähinnähän tuolloin harjoitellaan sitä vireen kestoa.

Mulla oli tänään kemiantentti, ja kotimatkalla myhäilin onnellisena kun pääsen palkitsemaan itseni agilitytreeneillä ja mutakakulla.

Herttainen ja ajattelevainen Snöö oli keksinyt kuitenkin muuta puuhaa meille: ilta etsitään keittiötä ripulin alta. Voi möhnä sentään. Mutakakkua tosiaan.

^^Siis sitä tarkoitinkin, että pikkuhiljaa tehdään pitempää pätkää ja useampi liike putkeen ilman palkkaa? Treenataan siis kestoa, että mielenkiinto ja vire pysyy yllä, vaikkei palkkaa olisikaan joka välissä tiedossa.

Tänään Misti taas vaihteeksi seurasi tosi hyvin ja pitkäänkin. Palkkailin nyt aika paljon ja tehtiin onnistuneita käännöksiäkin. Kyllä tää tästä, kunhan ei ahnehdita liikaa, en halua pilata tätä liikettä. Misti kyllä osaa seurata hienosti, kunhan vaan viitsii.

On mulla mahtava pentu. Niin viisas ja nopea oppinen. Muutamalla toistolla oppii uudet asiat. Ja se into millä se tekee esim. luoksetuloa, häntä ei heilu vaan se pyörii ympyrää. Ikää tulee huomenna 12vk. Viikonloppuna vähän säikäytti, perjantaina oksensi pari kertaa, lauantaina oksentelu jatkui ja tuli myös vesiripuli. Pentu makoili vaan eikä jaksanut mitään. Pakko juotin ruiskulla ja kävimme päivytävällä eläinlääkärillä. Antoi pahoinvointipiikin ja särkypiikin. Iltaa kohti alkoi virkustumaan. Sunnuntaina sitten alkoi olla jo normaali. Paripäivää oli ihan raejuusto-piimä linjalla ja eilen alettiin lisäämään sekaan napujakin. Nyttemmin meno taas ihan normaalia.

Missä mun koirani on? Kuka on uskaltanut vaihtaa riiviön kivasti käyttäytyvään poikaan? Meillä oli miehen vanhemmat muutaman päivän ja Troilus näytti, että kyllä hänestäkin on kauniiseen käytökseen. Olin ihan ihmeissäni, kun Troilus ei hyppinyt kertaakaan (yleensä tekee sitä aina kun meille tulee vieraita) ja oli aika rauhallinenkin. Toki vähän yritti nylkyttää vieraita, mutta sekin loppui heti kiellosta. Troiluksella oli kyllä mukavat neljä päivää, kun sai ihan kokoajan huomiota. Aina kun meni anopin tai apen luo niin ne rapsutti. Ja ne rapsutti ja lässytti niin kauan kuin Troilus oli siinä.

Mä jo pelästyin, että onko Troiluksen selkä niin kipeä ettei se pysty hyppimään. Täytyi ihan lenkillä testata ja kyllähän se mua vasten hyppi, kun mulla oli nakkia mukana. Ehkä saatiin taas pientä viitettä millainen Troilus sitten aikuisena voikaan olla. Nyt reenataan vieraiden vastaanottamista (eli rauhassa odotetaan eikä rynnätä ovelle ensimmäisenä) ja muutenkin rauhoittumista.

Heidän lähtönsä jälkeen Troilus koko seuraavan päivän kerjäsi multa huomiota. Pää oli kokoajan sylissä. Luulin jo hetken olleeni yksin ja kun kumarruin eteenpäin tuolissa niin eikö Troiluksen pää jo mennyt mun selkäni ja tuolin väliin. Onneksi tätä kesti vain päivän ja normaali huomioimattomuus palautti Troiluksen takaisin maanpinnalle.

Mulla on tällä hetkellä aika omituinen fiilis. Toisaalta mua kiinnostaa tokoilla, mutta toisaalta taas ei yhtään. Muutenkaan mua ei tällä hetkellä kiinnostaisi tehdä Troiluksen kanssa oikein mitään. Lieneekö jotain pientä syysmasennusta (syön joo d-vitamiinia! ), kun on niin saamaton olo. Toisaalta taas tuntuu, että me ei koskaan päästä eteenpäin. Mutta kuinka me voitas päästä jos mä en jaksa panostaa? Ollaan nyt sitten vain kotona reenailtu hieman paikkamakuuta. Nyt ei kestoa reenata vaan sitä, että Troilus jää maahan, kun tulen takaisin viereen. Kotona se menee ihan ok, mutta häiriötähän täällä ei ole. Tänään voisi ottaa päivälenkin yhteydessä muutaman toiston koirapuiston viereisellä parkkiksella.

Ja miksi ihmeessä mulla on kauhea stressi siitä, että saataisiin suoritettua alo ensi kesänä? Mitä väliä sillä nyt on? Koitan kovasti ajatella, että eihän Sumukaan ole vielä aloa käynyt suorittamassa vaikka ohjaajan koulutustaidot liikkuu ihan eri sfääreissä kuin mun. Olenko minä sitten niin kilpailuhenkinen että kaikki täytyisi tehdä ennen muita ja Troiluksen pitäisi olla niin paljon kaikkea. Tosi ärsyttävää, kun välillä ei osaa ajatella realistisesti. Tai ehkäpä en niinkään kaipaa niitä kisatuloksia vaan sitä, että huomaisin itse kehittyväni johonkin suuntaan. Etten kokoajan tarvitsisi ohjaajaa kertomaan mitä nyt sitten seuraavaksi teen ja kuinka päästä eteenpäin. Kaippa ensimmäisen koiran kanssa on aina hankalampaa. Pitäähän tässä kokoajan opetella kouluttamaan Troilusta hyväkäytöksiseksi kotona ja ihmisten ilmoilla ja sitten myös noita tokojuttuja samalla. Mun pää halkee taas!

No joo, eiköhän siinä tullut jo tarpeeksi pohdintaa. Meillä on vielä kahdet tokoreenit jäljellä kurssilla ja ehkä sen jälkeen pidetään vähän taukoa tokoilusta. Ollan me nytkin aika pitkälle vain kotona etsitty nameja ja vähän temppuiltu yms. Kauhean huono omatunto vaan on, kun ei päästä eteenpäin.

Sain muuten hankittua Troilukselle pompan ensi talvea varten. Pistän sen jo päälle, jos lämpö tippuu lähelle pakkasrajaa tai käy kova tuuli. Se voisi auttaa Troiluksen selän kanssa. Ihan hyvin Troilus saa kerätä paljon massaa ja siltikin tuo pomppa sopisi hyvin päälle.

Cressie kirjoitti:


Ja miksi ihmeessä mulla on kauhea stressi siitä, että saataisiin suoritettua alo ensi kesänä? Mitä väliä sillä nyt on? Koitan kovasti ajatella, että eihän Sumukaan ole vielä aloa käynyt suorittamassa vaikka ohjaajan koulutustaidot liikkuu ihan eri sfääreissä kuin mun. Olenko minä sitten niin kilpailuhenkinen että kaikki täytyisi tehdä ennen muita ja Troiluksen pitäisi olla niin paljon kaikkea. Tosi ärsyttävää, kun välillä ei osaa ajatella realistisesti. Tai ehkäpä en niinkään kaipaa niitä kisatuloksia vaan sitä, että huomaisin itse kehittyväni johonkin suuntaan.

Eipäs nyt liioitella siellä Mä stressasin etenkin aiemmin meidän toko tai muiden tulosten puuttumista, etenkin kun lähes kaikilla Sumun sisaruksilla on jo vaikka mitä tuloksia. Homma oikein kulminoitu kasvattajan leirin toko-koulutukseen, jossa meidän "suoritus" oli ihan 0-tasoa. Ihan niin kuin kyse olisi jostain kisasta, jonka olen vain itse kehitellyt Sen jälkeen olen kuitenkin osannut ottaa homman jotenkin paljon rennommin ja itsekin taas löytänyt ihan uutta fiilistä tokon treenaukseen. Tietysti asiaa on auttanut sekin, että olen huomannut Sumun oikeasti jo osaavan monta asiaa.

Luulen, että bortujen omistajat stressaa muita koiranomistajia enemmän omasta edistymisestä, koska ulkopuolistenkin suhtautuminen bortsuihin on välillä höystetty vahvasti ajatuksella että bc osaa asiat ihan itsestään.

Täällä toinen, joka hinkuu päästä pian kokeeseen! Mekin yritetään edetä mahdollisimman nopeasti, mutta kuitenkin hyvällä pohjatyöllä varustettuna ja innostuksella lajiin. Pelkät aloliikkeet ei tähän hätään riitä, vaan kovasti treenaillaan jo ylempien luokkien asioita, ettei päästä kyllästymään. Siispä Misti 9 kk osaa oikeastaan sekä alon että avon liikkeet aika hyvin. Oikeastaan just sen takia haluaisin pian sinne kokeeseen, kun liikkeet on hanskassa, vaikka kaikkia muitakin asioita pitää ottaa huomioon. Haluan äkkiä alta pois sen ALO1-tuloksen, että päästään tavoittelemaan TK2:sta. Sitä paitsi avoimen luokan liikkeet on kivempia. Mistä tuota tietää, vaikkei mikään sujukaan kokeessa, vaan tahkotaan ikuisesti alokkaassa. Kokeessa voi tapahtua mitä vaan, etenkin nuoren ja kokemattoman koiran kanssa.

Meillä ei niinkään ole ongelmana "osaamattomuus" että miten tehdä tämä ja tuo. Mä olen yrittänyt ottaa selville miten liikkeet pitää opettaa tai kehitellyt itse eri opetusmetodeja, eikä alo ja avo ole liikkeiden osalta vaikeitakaan. Toki meilläkin on välillä ohjaaja neuvomassa, ei kaikki ole aina yhtä juhlaa. Koira on ihan huippuhyvä, oppii nopeasti ja tekee huolellista työtä. Mistille ei tarvi vääntää mitään rautalangasta vaan se tajuaa jo puolesta sanasta. Senpä takia meillä ei tartte varsinaisesti tahkota mitään vaan voidaan siirtyä aika sukkelaan liikkeestä toiseen ja vielä hieman hienosäätää niitä. Pitkälti kaikki hyvä mitä saadaan aikaan johtuu koirasta. Vaikeamman kanssa en ehkä pärjäisikään tuosta vaan, mutta Misti sopii mulle kuin hanska käteen ja tekeminen sen kanssa onnistuu hyvin. :)

Kannattaa kuitenkin tiedostaa omat taidot, eikä missään nimessä mennä kokeeseen puolivalmiilla koiralla siksi että saadaan korkattua kisaura. Ja jos tuntuu, ettei yksin etene yhtään tai opetettua "vaadittuja asioita", niin silloin pitää vain mennä kokeneen ohjaajan silmien alle ja tehdä kunnon pohjatyö liikkeille. Tokokin on niin pikkutarkkaa, että jos ei tiedä mitä tekee, niin virheiden korjaaminen myöhemmin voi olla melko työlästä. Jos ei ole aiemmin kouluttanut koiria, niin eihän se eteneminen välttämättä helppoa ole, saatika sitten kisauran korkkaaminen nuorella koiralla. Mutta stressiä ei kannata ottaa tai ajatella, että pitää olla muita parempi ja etevämpi. Aina löytyy joku, joka saa kymmenkuiselle koiralle alosta ykkösen ja valioksi kaksivuotiaana. Toko on siitä kiva laji, että siinä kilpailee vaan itseään vastaan, kantsii muistaa se.

Misteli kirjoitti:

Aina löytyy joku, joka saa kymmenkuiselle koiralle alosta ykkösen ja valioksi kaksivuotiaana. Toko on siitä kiva laji, että siinä kilpailee vaan itseään vastaan, kantsii muistaa se.

Itseasiassa, katselin tuossa joku aika sitten puolella silmällä showhau tms. ohjelman agilityjuttua ja siinä lajia esittelevä bortsu oli kuulemma tokovalio 1v4kk -iässä. :) No, ehkä sitten se mun sadas bortsu?

Joo, ei mulla ole mikään kiire korkata kisauraa. Ja vaikka kuinka liikkeet olisi hanskassa niin en tule tekemään sitä ennen kuin Troilus aikuistuu ja pystyn luottamaan enemmän pojan häiriönsietoon. Eli tosiaan, aikaisintaan ensi kesänä tai syksynä kisataan jos kisataan. Troilushan on aika haastava. Se on bortsu joka lähes kokoajan tiedostaa mitä tapahtuu missäkin. Toisaalta sitten kun T keskittyy niin keskittyy hyvin. Aikuisena varmasti on tosi hyvä harrastuskoira. On jo antanut pieniä viitteitä siitä. :)

Mulla on Salme Mujusen Tie tottelevaisuusvalioksi kirja. Se on tosi hyvä opus. Kunhan jaksaisi vain rauhassa perehtyä. Yksi asia mikä mulla voisi toimia on se, että teen ihan suunnitelman (en mitään aikataulua tosin) mitä reenaan ja missä järjestyksessä. Niin reenaamiseen tulee vaihtelua ja pysyn itse mukana.

Ja ehkä Vuorisumu on oikeassa siinä, että bortsuomistajalla on jonkin verran paineita. Onhan tuo Troiluskin sentään koirarotujen "einstein".. tai ainakin pitäisi olla?

Mulla ei ole tokossa mikään kiire mihinkään. Snöllä on kaikki oikein hyvällä mallilla ja se riittää, laitellaan pakettia pikkuhiljaa kasaan kun minuu sattuu huvittamaan. Tulee tuota tehtyä melkein joka päivä jotakin tokonkin saralla, mutta en jaksa ottaa yhtään stressiä.

Enemmän me molemmat panostetaan agilityyn, ja siinäkin tavoitteena on selvittää joskus joku radanpätkä siten, ettei ohjaaja sotkeudu kertaakaan jalkoihinsa.

(Niin, mulla on Ferrari sunnuntaiajeluautona. )

Windyn kanssa ei ole ollut ongelmaa yksinolon kanssa.
Eilen oli neljännen kerran agilityhallilla. Torstaina oltiin hengailemassa agilityhallilla epiksien lomassa.
Oli vielä monta tuttua, jotka eivät tienneet meidän pennun tulosta, joten iloisia yllätyksiä järjestin.
Windy on reipas ja todella sosiaalinen. Ihan sama kenen syliin pistän tai kenelle annan hihnan.
Söi ruokaa vaikka vieras koira suunnilleen käveli päältä.

Ensimmäinen lainatakki jäi jo pieneksi. Onneksi saamme huomenna toisen takin lainaan, kun on kylmiä ilmoja ja autossa odottelua.

Itseni mielestä hyvä kouluttaja ilmoitti pitävänsä 3 kerran pentuagilitykurssin, ja siinä vaiheessa en vielä tiennyt saanko pennun vai en. Mutta silti varasin alustavasti paikan kurssilta. Sopisimme kouluttajan kanssa, että pääsemme kurssille, jos saamme pennun.
Kurssi alkaa marraskuun lopussa.

TOKO-koulutusta olen tiedustellut, että onko joku joka voisi antaa ohjeita miten mitäkin kannattaa opettaa, koska en nyt pysty osallistumaan millekään säännölliselle kurssille.

Rentoilu tokossa antoi uutta puhtia agilitylle: laitoin 2x2-kepit tilaukseen ja askartelin äsken kontaktilaudan puomin alastulokontaktin treenaukseen. Äsken naksuteltiin laudalle peruuttelua.

Ja ulkona on kurja sää. Pitää myöntää, ettei hirveästi houkuttele ulkoilma tällä hetkellä.

En suosittele opettamaan koiraa peruuttamaan puomille. Koska jos koira kisatilanteessa tulee läpi ja on ottanut kontaktin ja siitä sitten pakittaa kontaktille, niin siitä tulee hylätty.

Mieluummin sitten koira tulee laudan sivusta tarjoamaan oikeata asentoa.

En ainakaan itse aio opettaa kumpaakaan koiraa pakittamaan. Käppänä on opetettu namialustalla ja Windyn ajattelin opettaa kosketusalustalla.
Mulla on haaveena kouluttaa itselleni upea harrastuskoira, tuosta 9 viikon ikäisestä kakarasta. Tähän saakka epäilyttävin asia oli pyörillä vedettävä laukku.
Onneksi Windy säikähtäessään tulee kutsusta luokse eli ei menetä toimintakykyään.

kiharapaa83 kirjoitti:

En suosittele opettamaan koiraa peruuttamaan puomille. Koska jos koira kisatilanteessa tulee läpi ja on ottanut kontaktin ja siitä sitten pakittaa kontaktille, niin siitä tulee hylätty.

Meidän kouluttaja oli eri mieltä, ja siihen luotan. Alussa me haetaan se kontakti joka suunnasta - etuperin, sivuttain, takaperin - siten, että koira tajuaa nimenomaan takajalkojensa funktion kontaktilla.

^^ Niin tulee kys. omaisessa tilanteessa hyl, mutta kun on tavoitteena kuitenkin että koira pysähtyy siihen kontaktille, niin virheen sattuessa tuskin on enää väliä peruuttaako se koira itse siihen kontaktille takaisin, itseasiassahan se on jopa hyvä että koira korjaa mokansa itse. Vertaa kosketusalustalla opetettu koira joka ei tajua korjata (tai no jotkut fiksut koirat tajuavat kyllä) mokaansa itse, vaan sitten otetaan koko kontakti uudestaan pysähtymisen onnistumiseksi ja ulos radalta --> HYL

Me on Moonan kanssa unohdettu hetkeksi tokon tehotreenaaminen, ja keskititty suurimmaksi osaksi koiratanssiin. Ollaan menossa koiratanssi kisoihin messariin HTM luokkaan. Oon aina halunnut mennä oman koiran kanssa messariin, ja koska näyttelyt ei innosta niin piti testata jotain muuta. Ja tanssiminen onkin yllättävän hauskaa koiran kera, ja mikäs siinä kun Moona tykkää seurata. Kannattaa ehdottomasti kokeilla, jos vain temppujen opettelu ja ohjelman ideointi kiinnostaa!

Tiainen kirjoitti:

Rentoilu tokossa antoi uutta puhtia agilitylle: laitoin 2x2-kepit tilaukseen ja askartelin äsken kontaktilaudan puomin alastulokontaktin treenaukseen. Äsken naksuteltiin laudalle peruuttelua.

Ja ulkona on kurja sää. Pitää myöntää, ettei hirveästi houkuttele ulkoilma tällä hetkellä.

Jei, tilasitko Kaaharitassuilta? Ite olen tykännyt todella paljon. Tekisi mieli tilata toiset 6, jotta olisi kaikki 12...

Minä tykkään treenailla joka säällä - satoi tai paistoi. Lähinnä harmittaa pimeys...

Tuplat.

myway kirjoitti:

Jei, tilasitko Kaaharitassuilta? Ite olen tykännyt todella paljon. Tekisi mieli tilata toiset 6, jotta olisi kaikki 12...

Minä tykkään treenailla joka säällä - satoi tai paistoi. Lähinnä harmittaa pimeys...

Tilasin joo. Me kokeiltiin tasan kerran treeneissä kaarikeppejä, tai siis meidän kouluttaja kokeili. Katsoin hetken ja totesin, että näin ei keppejä Snölle tulla opettamaan. Mahdotonta sähläystä Snöltä ammattilaisenkin ohjaamana, saati sitten jos olisin itse ollut siinä sotkemassa. Muutenkin tykkäisin pyrkiä siihen, että tuo sähläävä kakara käyttäisi päätänsä ja oikeasti hoksaisi, miten eri esteet teknisesti suoritetaan. Siksipä 2x2-metodi käyttöön.

Mä olen allerginen syksylle - muina vuodenaikoina saa olla melko karmiva sää, että hätkähtäisin (hevostelu opettaa). Kuitenkin syksyllä menee häntä koipien väliin heti, jos ei aurinko paista. Ihminenkin näemmä haluamattaan ehdollistuu: jos on tarpeeksi monena syksynä peräkkäin saanut selkäänsä, alkaa elokuussa mennä korvat luimuun. Mulla kun ei ole järin hilpeitä syksyjä ollut tässä männävuosina.

^Kokeilit siis ohjureilla? Mikään koira ei voi ensimmäisellä kerralla tietää mitä ne ohjurit meinaavat...tai kepit ylipäätään. Itse liputan täysillä ohjureiden puolesta. Niillä saa koiralle niin pienellä vaivalla itsenäiset ja nopeat kepit sekä varmat sisäänmenot kepeille joka kulmasta.

Annny kirjoitti:

^Kokeilit siis ohjureilla? Mikään koira ei voi ensimmäisellä kerralla tietää mitä ne ohjurit meinaavat...tai kepit ylipäätään. Itse liputan täysillä ohjureiden puolesta. Niillä saa koiralle niin pienellä vaivalla itsenäiset ja nopeat kepit sekä varmat sisäänmenot kepeille joka kulmasta.

Ohjureilla nimenomaan. Ai höh, eikö koira voikaan muka heti kättelyssä tietää mitä jokin este meinaa ja miten se suoritetaan, damn... Mä ajattelin, että sellainen metodi olisi mukava, joka heti kättelyssä kertoo koiralle että näin tämä käy.

No ei vaan, asiaan. Mulla oli keppien kohdalla muutama henkilökohtainen kriteeri, joiden perusteella punnitsin parhaiten meille sopivaa metodia, ja heti ensimmäisellä kerralla näin etteivät kaarikepit niitä täytä:

1. Metodin pitää ohjata koira heti alusta asti ajattelemaan omilla aivoillaan, eikä vain fyysisesti näyttää oikea kulkusuunta.

2. Metodin täytyy olla sellainen, että Snö heti alusta pitäen yhdistää esteen suorituksen nimenomaan keppeihin, ei esimerkiksi houkuttelevaan käteen, ohjureihin tai verkkoihin. Kun keppejä yritettiin ensimmäisen kerran ohjureilla, Snö alkoi tarjota oma-aloitteisesti vain ja ainoastaan sellaisia toimintoja, jotka kohdistuivat ohjureihin. Tämän takia tarvittiin voimakasta houkuttelua, josta päästään seuraavaan:

3. Metodin tulee vaatia Snön kohdalla mahdollisimman vähän houkuttelua. Tähän pyritään Snön kanssa ihan kaikessa, ja niin tässäkin.

4. Snö on sellainen koira, joka alkaa erittäin helposti häslätä ja sohlata. Metodin tulee siis aivan ehdottomasti olla sellainen, että se jättää mahdollisimman vähän mahdollisuuksia häslingille. En missään nimessä halua, että Snö yhdistää tuota häsläsohlavöhnäsählä-fiilistä yhtään minkään agilityesteen suoritukseen edes esteopetuksen alkuvaiheessa. Kaarikepeillä tuo sähläys hyppäsi ihan maksimiin: koira tuntui nanosekunnissa ehtivän ottaa ohjurit suuhun, kiertää koko keppi-ohjurihässäkän kolme kertaa ympäri, pujotella ohjureiden ylitse ja alitse, tehdä viisi volttia ja tarjota käsipäivää. Tämän litanian jälkeen Snö pääsi hyvällä tuurilla ja vahvalla houkuttelulla seuraavaan keppiväliin, ja sama toistui. Samalla koiran kierrokset vain kasvoivat. Kouluttajamme huokaisi lopulta vain, että "Huh huh. Tästä ei tullut kyllä yhtään mitään." Tunnen myös koirani sen verran hyvin, ettei tämä häsläys olisi vielä seuraavalla tai sitäkään seuraavalla kerralla jäänyt pois, ja tosiaan: tuo fiilis on jotakin, mihin en tahdo missään vaiheessa pyrkiä tai edes tyytyä.

5. Metodin tulee olla sellainen, että se alkaa nopeasti tarjota koiralle onnistumisen fiiliksiä ja oivalluksia. Ajattelen, että ne tekevät kepeistä Snölle tulevaisuudessakin huippukivan ja mahtavan. Ensimmäisestä keppiyritelmästä ohjureiden kanssa päällimmäinen koirassa näkyvä fiilis oli turhauma: mitään ei oikein hoksattu, eikä mitään jäänyt muhimaan päähän seuraavia toistoja varten.

Minä ajattelen niin, että metodi katsotaan sekä ohjaajan että koiran mukaan, en siis liputa erityisemmin minkään metodin puolesta. Muille meidän ryhmän koirille ohjurit näyttäisivät olevan itse asiassa oikein hyvä tapa. Itse kuitenkin näen, että sekä omalle ajatusmaailmalleni (=mielikuvalle siitä, millaiseen koirankoulutukseen itse haluan pyrkiä) että Snölle koirana jokin muu metodi sopii paremmin. Kouluttajallemme heitin 2x2-kepeistä idean, ja oli samaa mieltä.

Voisinpa minäkin ilmotella täällä itsestäni.

Bortsua ei vielä ole, mutta sellainen olisi vakavan harkinnan alla. Tällä hetkellä jaloissa pyörii pari shelttiä, toinen täyttää pian 2, toinen taas 6 vuotta. Nuoremman kanssa kisaamme tokoa, ja kisatähtäimet löytyy agilitystäkin. Jälkeä harrastamme myös, ja vaikkei koskaan päästäkään kisaamaan niin tavoitteena olisi että ainakin alo-luokan jälki pystytään ajamaan. Poika myös hakuilee jonkin verran, on käynyt raunioilla ja lampailla. Vanhempi poika taas on entinen agilitykoira ja tällä hetkellä toteuttaa uraa puhtaasti eläköityneenä sohvakoirana.

Molemmilla pojilla terveys kuitenkin reistaa sen verran, että olisi pian harrastuskoiralle paikka avoinna (tai no, yhden-kolmen vuoden päästä). Tässä on kuitenkin koulua vielä yksi vuosi jäljellä, jonka jälkeen tulee taas muuttoa ja töiden etsimistä eteen, mutta ehkä sitten olisi aikaa kolmannellekin koiralle. Tokokoirasta haaveilen, mutta pk-lajeja tulee ainakin koitettua (varsinkin jälkeä), samoin kun pelastuspuolta. Agilityyn kisakoiraa en tarvitse varsinkaan jos tuon nykyisen junnun saan koskaan kisakuntoon, mutta varmaan sitäkin tulee ei-niin-vakavasti harrastettua.

Rodun vaihtaminen on kyllä maailman inhottavinta hommaa ikinä. Vaikka on yrittänyt ottaa rodusta paljon selvää, niin tuntuu ettei vieläkään tiedä sen vertaa, että uskaltaisi alkaa katsomaan kasvattajaa tai koiraa, josta pennun haluaisi. En edes tiedä haluanko näyttö-, paimen- vai sekalinjaisen. Paimenlinjaisessa pidän kuitenkin pienenä miinuksena sitä päähän taottua hakukaarta, koska toko on vaan suoraa linjaa. Joku paimenia kasvattava onkin sanonut, että sen koirat soveltuvat töihin loistavasti mutta harrastuksiin välttämättä ei. Ja onko työlinjaisilla pakko-oireet yleisempiä mitä näyttelypuolella? Näyttelypuolta yleensä hitusen kartan, koska monissa roduissa (en kyllä tiedä miten bortsuissa) näyttelylinjaisilla tuntuu olevan heikompaa hermorakennetta, ja yhden hermoheikon kanssa asuminen riittää kivasti, toista samanlaista en halua. Lisäksi näyttelyt eivät juurikaan kiinnosta, ja olen nähnyt muutaman tositosi laiskan näy-bc:n.

Ihannekoiranihan olisi hyvähermoinen, avoin, rohkea (tai ennemminkin toimintakykyinen), kohtuu terävä ja kohtuu kova (haen lähinnä sitä, että ikävät kokemukset eivät jää kummittelemaan taka-alalle, ohjaajapehmeys ei ole miinusta, jos ei liiallisuuksiin mennä). Semmoinen joka kestää useita toistoja, ja on innolla mukana kaikessa ja tykkää tehdä ja harrastaa, mutta kuitenkin kotona on ihan vaan koira, ja osaa rauhottua. Kuuloistaisko tämä yhtään bortsulta?