Koirat.com

Helmipallo: Oliko sun koira ollu tekemisissä pikkupentujen kanssa aiemmin, siis tiesitkö tämän suhtautumista? Kaikki koirat eivät pidä pennuista ja ajattelen, että olis hyvä varmaan nähdä miten on pentujen kanssa ennen kuin hankkii pentua. Toisaalta yhdessä perheessä ystävällisesti pentuun suhtautuva esikoiskoira kuitenkin murskasi pennun pään tämän mentyä lähelle toisen luuta. :(

Kannattaa katella pari viikkoa tilannetta aikuisen koiran ja pennun kanssa. Tiedä useemman tapauksen missä ikäeroa on se 6-8 vuotta koirien välillä ja aluksi homma on näyttänyt epätoivoiselta, mutta viimeistään sen parin viikon jälkeen koirat on olleet parhaat kaverit.

Oma koirani on sellainen että kun näkee pikkupentuja niin on niiden kanssa todella tyyni ja rauhallinen, mutta jos se pentu alkaa liikaa häsläämään niin tämä kävelee pokkana pois ja ilme on sitä luokkaa, että nyt riittää Ikinä ei ole pennulle murissut saati tehnyt mitään. Mutta kuka tietää mikä se tilanne on sit kun se oma pentu on kotona ja siitä ei pääsekään eroon niin vaan.

Olisi kiva kuulla Helmipallolta miten yhteiselo on lähtenyt sujumaan. :)

Harlow kirjoitti:

Suurimmaksi osaksi ajasta on tuntunut siltä, että vähintään kaksi koiraa perheessä on se oikea ratkaisu. Ne saisivat seuraa toisistaan ja siten ne on helpompi jättää keskenään kotiin, koira saa mahdollisesti parhaan ystävän jne. Mutta onko se riittämätön peruste toisen koiran hankintaan? Eihän automaattisesti voi olettaa, että koirat viihtyisivät heti keskenään. Välejä saatetaan selvitellä pitkän ajan kuluttuakin. Jos ajatellaan vain omaa tarvetta, niin en koe, että tarvitsisin enemmän kuin yhden koiran.

Niin, totta tosiaan, onko se riittämätön? Mutta mikä on sitten riittävä? Koirien itsensä kannaltahan on samantekevää, millä argumenteilla omistaja lauman kasvattamisen perustelee. Minä en tarvitsisi edes sitä yhtä koiraa, agility tai toko ei taida olla kenenkään elinehto. :D Jollekin taas paimenkoira voi olla korvaamaton työkumppani tai laumanvartija tarpeellinen tiluksien ja eläinten suojelija.

Kareksen teksti on mielestäni aika osuva ja on kieltämättä kummallista, miten esimerkiksi marsujen kohdalla alleviivataan, että kyseessä on lajitoverin seuraa kaipaava eläin, mutta taas koiria pidetään yksin. Toki moni sessu tulee toimeen ainoana koirana, mutta onko se optimaalisin vaihtoehto? Lajitoverin seura virikkeistää ja monipuolistaa koiran elämää aivan uudella tavalla. Esimerkiksi oma villakoiranarttuni löysi laumatoverin myötä aivan uuden lenkkeilyvireen, vaikka Paavosta ei tullutkaan mitään superpainikaveria. Nyt nuorimmaisen oton myötä se on alkanut leikkiä päivittäin ja Laikaa juoksuttaa joskus jopa kankea vanhaherra Pate.

Muutos yhdestä koirasta kahteen ei ollut mitenkään merkittävä, mutta tähän vaikuttanee se, että otin aikanaan 7-vuotiaan perusleppoisan kastroidun uroksen kaveriksi 5-vuotiaalle hyvin hanskassa olevalle nartulle. Kun pentu tuli porukkaan, nousi yhteisenergia aika isoksi :D ja koirien keskinäinen dynamiikka tietenkin muuttui, kun parista tuli Lauma. Pentu apinoi mallia isommiltaan oikein hyvin. Veikkaan, että vuoden tai parin sisään Paavo pitää jättää rankimmilta lenkeiltä kotiin ja se tietenkin lisää rasitetta minulle, kun sen kuntoa ei voi tietenkään täysin laiminlyödä. Vanhenevan koiran lisäksi minulla on silloin käsissäni nuori, aktiivinen koira, jolla on mahdollisesti kaksi tai kolme treenattavaa lajia ja juuri eläkeiän kynnyksellä oleva aktiivinen akkakoira.

Lauman rakenne on siis todella iso tekijä, kun ajatellaan koiramäärän vaatimaa aikaa, vaivaa ja rahaa. Omaa rotua, villakoiria, voisin ottaa jopa ne maagiset kaksi pentua samaan aikaan, kunhan sille olisi resursseja - siis lähinnä laumassa paikat. Tällä hetkellä tänne ei mahdu eikä minun ole taloudellisesti järkevää pitää useampaa kuin kolmea koiraa. Jos olisi, tietäisin yhden mielenkiintoisen pentueen, josta vinkaista pentua tuon nyt jaloissa luuta syövän seuraksi. :'D Näen kahdessa pennussa paljon positiivista, vaikka ei se joka tilanteen ja tyypin juttu ole.

Ja mitä se sinusta erityisesti vaatii, jos perheeseen otetaan toinen koira n. vuoden välillä edelliseen?

Täällä myös 2 koiraa (1v 1kk ja 11vk), uroksia ja molemmat belgialaisia, tervuere.
Toisen koiran ottamiselle syy oli vain, että laumaeläimellä pitää olla samaan lajiin kuuluva kaveri. (kuten on kaikilla muillakin lemmikeilläni; linnut, marsut...) .
Olen myös nähnyt millainen "yksinäisestä" koirasta voi tulla.

Nuorempi ollut nyt siis 3vk ja aivan täydellisesti on kaikki mennyt! Ensimmäinen viikko meni "leikkiessä", kun vanhempi ns. sekosi ja stressasi kokoaikaisesta kaverista...

Pikkuisesta huomasi jo ensimmäisenä päivänä, että on aivan erilainen. Ovat siis kuin yö ja päivä!
Vanhemman kanssa tottunut siihen että kaikkea pelätään ja paetaan ja tietysti perässäni turvassa roikutaan koko aika. Tulokaskin selvästi varautunut ja pelkää uusia tilanteita, mutta enemmän "normaalilla" tavalla, ja sen mielestä hyökkäys taitaa olla paras puolustus.

Vähän tässä on kyllä opettelemista uuteen tilanteeseen, mutta kevyesti on mennyt. Pikkuinen kun kulkee niin sujuvasti matkassa mukana sopeutuen ja isoveljeltään mallia ottaen, niin hyvässä kuin pahassakin :P

Vanhemmalla on siis eroahdistus, ja kerran sen takia jo muutettukin. Nyt kuitenkin ymmärtäväisemmät naapurit ;) ja tilanne muutenkin helpottunut pennun myötä, sillä kahdestaan ollessa ovat hiljaa. Mutta jos jompikumpi jää yksin, niin ei. Tai vähän luulen, että tuo vanhempi on tainnut alkaa rauhottuun myös yksin jäädessään... (koputtaa puuta). Tähän varmaan vaikuttanut, kun käyn pikkuisen kanssa useammin pihassa pissalla, niin tottunut vähitellen jäämään yksin pieniä hetkiä.

Myös riippuvuus minusta on vähentynyt. Edelleen tulee luokse "piiloon" kun jännittää, mutta ei enää jatkuvasti roiku iholla!

Toki oma vaivansahan se on opettaa pentua tavoille samalla kun murkkuikäinen kakara päättää alkaa tekeen asioita oman mielen mukaan. (Esim. luoksekutsuttaessa istuutuu ja jää tuijottaan, ARGH!). Mutta silti enempi tästä lisävastuusta ja tekemisestä on iloa kuin harmia ollut :) Enkä kadu päätöstä toisesta koirasta yhtään - ainakaan vielä :P

Minullekin on tämän vuoden loppupuolella tulossa pentu, nykyisellä koiralla on ikää 12 vuotta. Kyllähän se mietityttää, jaksaako Aku pennun riehumista, mutta meillä onneksi saa rajattua aika hyvin makuuhuoneen ja muun huoneiston koiraportilla sitten, jos ukkeli haluaa olla rauhassa. Aku ei myöskään ole osoittanut vihamielisyyttä vilkkaimpiakaan pentuja kohtaan, vaan kärsivällisesti ohjannut/käskenyt muihin hommiin.

Ja pennun kannalta olisi hyvä tottua jo rauhallisempaan, fiksuun koiraan, joka tietää miten käyttäydytään meidän taloudessa kissojenkin kanssa. Aku on ihanteellinen pentukoulun opettaja, ei opeta mitään pahoja tapoja. Ellei sitten naisia jahtaamaan...

Harlow kirjoitti:

Ja mitä se sinusta erityisesti vaatii, jos perheeseen otetaan toinen koira n. vuoden välillä edelliseen?

Ilmeisesti minulle esitetty kysymys? Kaksi pentua samaan aikaan tai vaikkapa vuoden sisään vaatii sen, että molempien kanssa jaksaa tahkota pentuiän tuomat kommervenkit kahteen kertaan. Kaksi pentua jaksaa juoksuttaa ja leikittää ja siten aktivoida toisiaan mainiosti, mutta kummatkin tarvitsevat silti omaakin aikaa, jos tarkoituksena on aikaansaada kaksi koiraa, jotka myöhemmin toimivat myös yksin ohjaajan kanssa, ilman lajikumppania. Ilmeisesti juuri tästä syystä harvempi pk-puolella harrastava ottaa kahta käyttismalikkaa kasvamaan samaan aikaan, mutta taas vinttikoiraharrastajissa se on huomattavasti yleisempää, seurakoirien kanssa sama.

Samassa pentueessa voi olla luonteiden suhteen paljon hajontaa, mikä voi näkyä pentujen erilaisina tarpeina esim. sosiaalistamisen suhteen (joku tarvitsee enemmän kokemuksia kuin toinen jne.) ja se pitäisi pystyä huomioimaan. Pentujen sisäsiisteyskoulutus on oma ruljanssinsa, jos niitä on kaksi, saatika jos niitä on kaksi eri-ikäistä - vanhempi, jo sisäsiisti nuorukainen - saattaa taantua uuden pennun tullessa taloon jne. Tähän voi lisätä vielä lajitreenit päälle, esim. mun tilanteessa toinen pentu vaatisi käytännössä vielä yhden agitreenitunnin lisää viikossa (ellen vuorottelisi kersoilla), joka tarkoittaisi kolmannen päivän laittamista sille lajille.

Sun tilanteessa en näkisi mitään suoranaista estettä näin kirjoittamasi perusteella pienelle ikäerolle. Koirien luonteet määräävät mun mielestä enemmän. Kääpiökoirat aikuistuvat melkoisen aikaisin verrattuna isompiin, joten noin vuoden ikäisestä koirasta voi olla jo jotain mieltä. :D Coton ei poikkea tästä minusta mitenkään ja ne on yleensä aika hyväntuulisia ja laumaan soveltuvia koiria, joten en näe senkään puolesta mitään syytä olla ottamatta kaveria nuorelle koiralle.

Paviaaninkesyttäjä: sinulle se kysymys oli joo, jäi se kirjoittamatta, kun viestini oli heti omasi perään. Kiitos kovasti viestistäsi, sain taas paljon ajateltavaa. Tällä hetkellä suurin mietinnän aihe tuntuu olevan se, löydämmekö sitten miten helposti kahdelle koiralle hoitopaikan kun lähdemme ulkomaille reissuun. Viihdyn kotona noin muuten mainiosti, mutta matkustelusta en ole valmis tinkimään. Enkä nyt tarkoita monen viikon reissuja, vaan pari krt vuodessa ja kyse saattaa ihan olla pidennetystä viikonlopusta. Koirahoitolat jne on paikkoina ihan vieraita ja moni niistä on varmaan ihan toimiva, mutta en jotenkin kykenisi nauttimaan lomasta sitten yhtään, kun murehtisin miten siellä pärjätään. Hoitajan tulisi siis ehdottomasti olla joku tuttu.

Nuo kaikki pk-jutut ja eri lajit on ihan vieraita meille - en oikein näe tuota cotonia kulkemassa missään hajujen perässä ja jäljestämässä. :) Agilitya haluaisin harrastaa sillä tavalla, että pääasiana olisi hauskanpito. Aktiivinen kilpaileminen ja harrastaminen olisi kuitenkin todella aikaavievää, enkä osaa ajatella, että meillä olisi mitään tavoitteita sen menestymisen suhteen. Agilitykin tuntui vähän hankalalta lajilta, en ihan päässyt sisään siihen kaikkeen kiljumiseen ja muuhun, mikä kovasti tuntuu olevan osa lajia. :) Oikean ohjaajan kanssa varmasti kaikki tuntuisi luontevammalta. Ja tosiaan ne asiat, mitä tällaisesta seurakoirasta halutaan on osin varmasti ihan erilaisia kuin mitä muiden ryhmien koirista odotetaan kun sellaista otetaan. Myös eteen tulevat murrosiän ongelmat jne on erilaisia. Tällaisen kanssa on vaikea kuvitella mitään vakavaa remmirähjäämistä tai muuten tottelemattomuutta ja riuhtomista kävelyillä. Ei siis tule ikään kuin ajateltua sitä, onko koira täydellisessä hallinnassa vai ei. No ymmärrät varmaan mitä tässä ajan takaa. Toki seurakoirallakin on silti säännöt ja rajat, eikä sen todellakaan anneta kuseksia jalkojen juureen kuvitellen, että se vain jakaa rakkauttaan näin kärjistetysti.

Sitähän ei nyt voi kuin arvailla, että tuleeko jonkinlaisia ongelmia kuitenkin myöhemmin vielä ja alkaako haukkuminen ulkona muille uroksille. Olisi sääli, jos ei kykenisi olemaan muiden uroskoirien kanssa aikuisiällä ollenkaan. Se kai on aika yleistä. Ja mitä tulee tuohon ikäeroasiaan niin kummastelen sitä, miksi kaikkialla puhutaan siitä 2-3v säännöstä, eikä huomioida ollenkaan sitä, ettei se välttämättä päde kaikenlaisten koirien kohdalla. Jotenkin se näkökulma on aina eri ja kyllä jos minullakin olisi pystykorva tai joku terrieri niin en kyllä toista lähtisi ottamaan pitkään aikaan.

Mun kokemuksella kahdelle tohvelin kokoiselle sessulle saa vielä helposti hoitopaikan, jos tuttavapiirissä hoidetaan mielellään edes sitä yhtä, varsinkin, jos reissut ovat suht lyhyitä. Tietenkään en tiedä, mikä tilanne sinulla on, mutta kaksikin koiraa on melko helppo vaikka hajasijoittaa eri paikkoihin, jos on aivan pakko.

Harlow kirjoitti:

Agilitykin tuntui vähän hankalalta lajilta, en ihan päässyt sisään siihen kaikkeen kiljumiseen ja muuhun, mikä kovasti tuntuu olevan osa lajia. :)

Ahahhaha, ihanasti kirjoitettu! :D Näin agilityä harrastavana on pakko sanoa, että en minäkään ymmärrä aivan kaikkien ohjaajien kaikkia tapoja...

Harlow kirjoitti:

Sitähän ei nyt voi kuin arvailla, että tuleeko jonkinlaisia ongelmia kuitenkin myöhemmin vielä ja alkaako haukkuminen ulkona muille uroksille. Olisi sääli, jos ei kykenisi olemaan muiden uroskoirien kanssa aikuisiällä ollenkaan. Se kai on aika yleistä.

Niin, suhteellisen usein suunnilleen saman ikäiset ja yhtä dominoivat urokset ovat samassa tilassa aika räjähdysaltis yhdistelmä, mutta niin ei voi yleistää olevan aina. Toisille uroksille rähjäävän voi saada tulemaan toimeen perheen toisen uroskoiran kanssa, jos onni suosii ja saa nuoremmaksi koiraksi zen-mielisen tyypin, joka ei provosoi vanhempaa ja omistaja tietää, mitä tekee (ei provosoi tilanteita).

Harlow kirjoitti:

Ja mitä tulee tuohon ikäeroasiaan niin kummastelen sitä, miksi kaikkialla puhutaan siitä 2-3v säännöstä, eikä huomioida ollenkaan sitä, ettei se välttämättä päde kaikenlaisten koirien kohdalla.

Varmaan samasta syystä kuin koirakirjoissa kehotetaan valitsemaan se pentueen keskivertopentu: suurta yleisöä tai keskivertoihmistä kannattaa neuvoa niin, että mokaamisen todennäköisyys on mahdollisimman pieni. Tuota neuvoahan minä en noudattanut (tai no, kasvattaja valitsi pennun eikä pentueessa varsinaisesti ollut mitään jatkumoa, kun se oli varsin tasainen :D) eikä moni muukaan ja ihan tarkoituksella niin. Ihmisten koiranlukutaito ei yleisesti ole kovin kummoinen ja tämänkin maan kaduilla olisi muutama räyhäkoiraporukka enemmän, jos ns. yleinen mielipide kallistuisi siihen, että koiria kannattaa ottaa pienellä ikäerolla. 2-vuotiaskin on jo todennäköisesti hanskassa - tai niin pitäisi voida olettaa. :P

Meillä ei pentu ole lainkaan dominoiva mielestäni. On utelias ja rohkea ja alistuu kyllä isomman koiran edessä silloin tällöin. Olen siis kokenut asian niin, että osaa hyvin lukea toisia koiria ja kommunikoida. Tästä syystä en ole toisen koiran ottamista murehtinut, mutta tietysti olen pohtinut voiko se dominointi vielä tulla esiin ja samoin rähinöinti kun on murrosikä pidemmällä. Tästä taisin kirjoittaakin jo. Olen kai sen verran tullut aivopestyksi kaiken maailman suosituksista ja mielipiteistä, että olen miettinyt onko koirille itselleenkin parempi, että ikäeroa olisi edes pari vuotta vai onko kyse vain siitä, että omistajat, jotka näitä suosituksia antaa eivät itse jaksaisi kahta nuoraa koiraa samassa taloudessa. Itse näen niin, etten haluaisi vanhemman karttavan nuorempaa vaan että saisivat seuraa toisistaan ja ymmärtäväisivät niin sanotusti toisiaan paremmin. Samasta syystä kai ihmiset lapsiakin tekee pienillä ikäeroilla? :) Jotenkin olet paviaaninkesyttäjä osannut sanoa ne tietyt asiat sillä tietyllä tavalla, että olen saanut uuden näkökulman asiaan ja ymmärtänyt, ettei se pieni ikäero mikään synti ole ja merkki tietämättömästä koiranomistajasta. Nyt tiedän, miksi toimintatapoja on hyvä olla erilaisia ja miten kukin soveltuu eri koiriin.

Ollaan avon kanssa pohdiskeltu koiran ottamista, ja molemmilla on omat haaveensa. Itse haaveilen helposti koulutettavasta, aktiivisesta otuksesta, jota on helppo ottaa mukaan minne ikinä menenkin, ja avo puolestaan tahtoisi semi lungin otuksen, joka käyttäis sitä omaa päätään, mutta ois silti menossa mukana ja tietysti sisältä täyttä kultaa. Oma suosikkini on bordercollie, ja avo on myyty staffeille.. Toki itsekin rakastuin staffeihin heti kun enemmän niistä luin, ja avo nyt sopeutuvaisuutensa ansiosta olis ihan mukana bortsun hankinnassa..
Hieman toki mietityttää, miten nuo sopisivat yhteen? Koiramieltymyksemme kuitenkin ovat perusluonteeltaan aivan kuin mekin, toinen vähän stabiilimpi tohottaja ja toinen taas maaninen aktiivi.. :D
Enpä nyt tiedä vielä, miten meikäläisten lauma tulee kasvamaan, aika näyttäköön - mutta staffi nyt tuntuis olevan ensiksi hankinnassa.

Karmaya: ymmärsinkö oikein, että teillä ei nyt ole koiraa? En tiedä miten paljon staffien kanssa harrastetaan, mutta bordercolliehan on passeli melkeinpä kaikkeen. Agilityssa ovat ihan huippuja.

Karmaya kirjoitti:

Hieman toki mietityttää, miten nuo sopisivat yhteen?

Varmasti hallinnassa ollessaan ja riittävästi aktivoituna kotioloissa mainiosti, ihan kuten mikä tahansa muu parivaljakko. Kokoeroakaan ei ole kuin käytännössä kai korkeudessa. Ainut mitä itse tuossa miettisin, koirayksilöiden luonne-erojen lisäksi, on roduille ominaiset leikkitavat eli lähinnä se, että jos sattuu saamaan käsiinsä bortsun, joka käyttää leikkiessään(kin) vahvasti silmää (=paimentaa). Staffi voi terrierinä ottaa sen haasteena ja kuumentua leikissä ihan tarpeettomasti. Jos saa ja voi ottaa. Lisäksi staffi voi diggailla vähän rajumpaa painimeininkiä kuin paimenkaveri. Ainakin pitäisin tuon skenaarion mielessä.

Disclaimer: harrastan ihan sohvatossurotua ja talossa on kolme samansorttista piskiä eli en ole bortsu- enkä staffiekspertti, vaikka jälkimmäinen rotu on aivan tavattoman ihana (eikä bortsuissakaan ole mitään vikaa, mitä nyt ovat vähän tosikkoa jengiä mun makuun).

Tämä aihe on tällä hetkellä hyvinkin ajankohtainen, sillä itsellä alkaa tuo oman koiran hankkiminen olla niin perusteltua, harkittua ja suunniteltua että minun puolestani meille voisi tulla toinen koira vaikka huomenna. Mies taas haraa vastaan. Hänelle riittää yksi mukava kotikoira joka nappaa ilmasta nakkeja tarvittaessa. Minulle taas tämä ei riittäisi sitten millään kun haluaisin sen harrastuskoiran.

Jos taas ajattelee asiaa nykyisen koiran kannalta, joka kuitenkin tänä vuonna täyttää sen 10 vuotta. Sitä ei ole aikoinaan sosiaalistettu tarpeeksi niin että osaisi toimia luontevasti muiden koirien kanssa. Hyvin harvoin leikkii tai muuten pitää hauskaa muiden koirien kanssa. Yliaktiivinen pentu voisi olla joko suuri rasite tai sitten elämän piriste, sitä ei voi mitenkään tietää etukäteen. Se on aina ollut ainoa koira ja osaa toimia luontevasti ja sujuvasti perheemme arjessa. Se on helppoakin helpompi koira joka on heti mukana kun mennään ja lopun aikaa makaa jossain nurkassa ja nukkuu.

Mikään ei olisi niin ihanaa kuin se että minä saisin harrastaa ja puuhata pennun kanssa ja Pörri saisi itselleen kivan kaverin jonka kanssa kohnottaa. Mutta tosiasia on, että Pörrin ikä ja sosiaaliset taidot mietityttävät kovasti. Se ei ehkä nauttisi toisen koiran seurasta (oli se sitten pentu tai aikuinen) niin paljon kuin haluaisin, sillä seurana ei ole ollut kuin satunnaisia vieraita. Olisiko toisesta koirasta siis enemmänkin haittaa arkirutiinien sekoittajana kuin hyötyä kivana kaverina? Pörri takuuvarmasti sietäisi pennun kolttosia hyvinkin pitkälle, mutta vanha koirahan se on eikä jaksa samalla tavalla kohnottaa.

Tämän pohdiskelun lopputulos on, että vaikka minä kuinka hyvillä aikeilla ottaisin toisen koiran sekä täyttääkseni omassa päässäni olevan tyhjän kolon, että hankkiakseni Pörrille seuraa, se voisi hyvin helposti päätyä stressaantuneeseen vanhukseen jonka korvassa riippuu jatkuvasti yliaktiivinen kakara. Itse tiedän pärjääväni, mutta pitää ajatella sitä jo olemassaolevaa koiraakin.

Paviaaninkesyttäjä kirjoitti:

Ainut mitä itse tuossa miettisin, koirayksilöiden luonne-erojen lisäksi, on roduille ominaiset leikkitavat eli lähinnä se, että jos sattuu saamaan käsiinsä bortsun, joka käyttää leikkiessään(kin) vahvasti silmää (=paimentaa). Staffi voi terrierinä ottaa sen haasteena ja kuumentua leikissä ihan tarpeettomasti. Jos saa ja voi ottaa. Lisäksi staffi voi diggailla vähän rajumpaa painimeininkiä kuin paimenkaveri. Ainakin pitäisin tuon skenaarion mielessä.

Hei jes, hyvä pointti, jota en tullut ajatelleeksikaan!

Ja juu, tällä hetkellä meillä ei ole omia koiria, eikä muitakaan elikoita.

Fay kirjoitti:

Jos taas ajattelee asiaa nykyisen koiran kannalta, joka kuitenkin tänä vuonna täyttää sen 10 vuotta. Sitä ei ole aikoinaan sosiaalistettu tarpeeksi niin että osaisi toimia luontevasti muiden koirien kanssa. Hyvin harvoin leikkii tai muuten pitää hauskaa muiden koirien kanssa. Yliaktiivinen pentu voisi olla joko suuri rasite tai sitten elämän piriste, sitä ei voi mitenkään tietää etukäteen. Se on aina ollut ainoa koira ja osaa toimia luontevasti ja sujuvasti perheemme arjessa. Se on helppoakin helpompi koira joka on heti mukana kun mennään ja lopun aikaa makaa jossain nurkassa ja nukkuu.

Meillä oli samanlainen tilanne ennen toisen koiran tuloa: 8-vuotias sosiaalistamaton, koira-agressiivinen, ikänsä ainoana koirana elänyt seniori. Ihana ja rakashan se oli (ja on edelleen), mutta silti elämässäni oli tyhjä, bordercollien mentävä, aukko. Halusin itselleni uuden ja aktiivisen harrastuskoiran, se oli ollut unelmana monta vuotta. Vihdoin ja viimein, vuosien haaveilun ja vuoden kestäneen pennunetsinnän tuloksena, taloon asteli Misti-bc. Helmi otti tulokkaan upeasti vastaan ja hormonihuuruissaan piti sitä kuin omaansa. Vaikka lähtötilanne Helmin osalta ei vaikuttanut ollenkaan hyvältä toisen koiran tulolle, on meillä mennyt kaikki hienosti ja ongelmitta. Misti toi Helmin elämään uutta sisältöä ja mummokoira selvästi piristyi pennun myötä. Vaikka Helmi on ollut aina vihainen muille koirille, on se sietänyt Mistiltä ihan kaiken ja onkin oikeastaan juniorin tossun alla, niin vaikea kuin sitä onkin uskoa. Nykyään tyttöjen välit ovat jostain syystä viilenneet, mutta kyllä ne toisiaan hyvin sietävät vaikkakin suhtautuvat melko neutraalisti. Leikkiminen jäi ikävä kyllä pois, niitten touhuja oli niin hauska seurata. Ehkä Misti kasvoi isoksi ja uhittelevaksi teiniksi, eikä se enää tarvitse äitihahmoa elämäänsä, en tiedä.

Pointti oli se, että uskon että voitte ihan hyvin ottaa bordercollien pennun, jos sinusta vain siltä tuntuu. Jos meillä meni kaikki hyvin, niin miksei teilläkin. Eihän sitä koskaan tiedä, mutta en olisi kovin huolissani. Ja jos pentu kovasti kiusaa vanhempaa koiraa, voittehan erottaa ne välillä toisistaan esim. eri huoneisiin.

Karmaya kirjoitti:

Ollaan avon kanssa pohdiskeltu koiran ottamista, ja molemmilla on omat haaveensa. Itse haaveilen helposti koulutettavasta, aktiivisesta otuksesta, jota on helppo ottaa mukaan minne ikinä menenkin, ja avo puolestaan tahtoisi semi lungin otuksen, joka käyttäis sitä omaa päätään, mutta ois silti menossa mukana ja tietysti sisältä täyttä kultaa. Oma suosikkini on bordercollie, ja avo on myyty staffeille.. Toki itsekin rakastuin staffeihin heti kun enemmän niistä luin, ja avo nyt sopeutuvaisuutensa ansiosta olis ihan mukana bortsun hankinnassa..
Hieman toki mietityttää, miten nuo sopisivat yhteen? Koiramieltymyksemme kuitenkin ovat perusluonteeltaan aivan kuin mekin, toinen vähän stabiilimpi tohottaja ja toinen taas maaninen aktiivi.. :D
Enpä nyt tiedä vielä, miten meikäläisten lauma tulee kasvamaan, aika näyttäköön - mutta staffi nyt tuntuis olevan ensiksi hankinnassa.

Kumpi on stabiilimpi tohottaja ja kumpi taas maaninen aktiivi teidän mielessä? Mä staffin omistajan sanoisin, että staffi on maaninen tohottaja ja bortsu stabiilimpi aktiivi :D Staffi on toki siinä mielessä lungi tyyppi, että yleensä sopeutuvat siihen mitä tarjotaan kunhan se tarjonta nyt on muuta kuin 15min kolme kertaa päivässä ulkoilua. Staffin kanssa saa varmasti tehdä enemmän työtä siinä että se on helppo ottaa mukaan, kun se vilkkaus on suurta ja halu olla kaikessa mukana ihan jatkuvaa ja monesti se rauhallinen "en tee mitään" -fiiliksen opettaminen on staffin kanssa haaste kun puhutaan siis vieraasta ympäristöstä. Lisäksi tietty mahdollinen koira-aggre tuo omat haasteensa siihen "missä vaan mukana". Mulla kun on vertailukohtana kotona staffi ja toinen koira, joka on perusluonteeltaan suht rauhallinen, kaiken lungisti vastaanottava ja koira- sekä ihmissosiaalinen niin jälkimmäinen on kyllä selkeästi mulla enemmän mukana paikoissa ja nimenomaan sellainen huoleton reissukaveri, jonka kanssa ei tarvi enempiä miettiä.

Harlow kirjoitti:

Olisi kiva kuulla Helmipallolta miten yhteiselo on lähtenyt sujumaan. :)

No yhteiselo menee paremmin kuin silloin, kuin Helmi -pentu tuli meille. Hippu (vanhempi koira) murisee vieläki Helmille. Mutta pystyy ne nyt olemaan samassa huoneessa molemmat. Junassakin matkustettiin kolmestaan eikä tullut riitaa.

Ollaan myös ulkoiltu kolmestaan, mutta jos helmi rupee jahtaamaan Hippua niin syntyy pieni rähinä. Helmi ei murise tms. ollenkaan vaan aina se on tuo vanhempi koira. Helmillä on tapana vähän härnätä Hippua. Mutta toivon suuresti että ne tulisivat vielä toimeen joku päivä. Eihän helmi oo ollu mulla kuin vasta sellaiset reilun viikon...

Onpas ollut mielenkiintoinen keskusteluketju! Itselle on tulossa huomenna pentu, 4 vuotiaan leikatun uroksen kaveriksi. Hirmuisesti jännittää miten tulevat toimeen keskenään. Vanhempi koira tulee hyvin toimeen muiden kanssa, kunhan saa ensin rauhassa tutustua. Onneksi on kovin leikkisä tapaus, joten toivon, että jaksaa telmiä pennun kanssa.

Olen yrittänyt olla asettamatta minkäänlaisia odotuksia, ei hyviä, eikä huonoja. Kun ei yhtään tiedä millainen pentu sitten pohjimmiltaan on, niin turha maalailla piruja tai haavekuvia.

Itse olen pohtinut toisen koiran ottamista jo siitä lähtien kun tämä vanhempi tuli meille, tuolloin päätin, että ehkä sitten kun Pumba on pari vuotias.. Sitten mieli kuitenkin muuttui, että ehkä sitten kun on käytöstavat vähän paremmin hallussa

Nyt koen ajan olevan oikea, 4-vuotias jaksaa vielä telmiä, mutta osaa kuitenkin jo ainakin suurinpiirtein käyttäytyä. Agilityä harrastetaan ja niin olisi tarkoitus tämän uudenkin tulokkaan kanssa.

Koska Pumba on ensimmäinen oma koira, on tullu tehtyä jos jonkinlaisia virheitä kouluttamisessa, nyt tietenkin ajatus on, että tästä seuraavasta (joka on luonnollisesti nimeltään Timon ) tulee maailman parhaiten koulutettu otus
Voipi olla, että tämän ajatuksen kanssa tuleepi takapakkia.. Onneksi olen jo siitä ajatuksesta päässyt, että tämä uusi pentuhan ei tuhoa mitään, vaan on luonnostaan niin maan hyvin käyttäytyvä ja rauhallinen

Jännittävä viikonloppu ja kesä täällä siis edessä, mutta viimeinkin haave toteutuu, mahtavaa!