Koirat.com

heippa!

Me ollaan harkittu ensi vuoden puolella toisen koiran hankkimista. Nartulle urosta kaveriksi, samanrotuista. Mietin tässä yksinolon opettamista tulevalle pennulle (juu ajoissa pohdiskelen asioita ;)). Eli siis onko yleensä pennun yksinolon opettaminen helpompaa, kun talossa on jo toinen vanhempi koira? Onko eroahdistus epätodennäköisempi tällaisessa tilanteessa?

Meillä oli tuolla neidillä vähän itkuisuutta ja tuhoamista pentuaikana, nykyään onneksi ei enää.

^En nyt osaa sanoa että onko se helpompaa. Pentu kuitenkin kannattaa opettaa olemaan täysin yksin- ilman sitä koirakaveriakin. Aikaahan se vaatii ja itse ainakin koen että se on opettamista toiselle, siinä missä ensimmäisellekkin.

Kannattaa huomioida hankkiessanne narttu talouteen urosta, että mikäli narttu ei ole leikattu juoksujen aikana ne tulee pitää erillään. Helpommalla pääsette mikäli olisi paikka jonne viedä uroksen tai nartun juoksujen ajaksi. Piippaamista riittää muutoin.

Joo, pentu kannattaa ehdottomasti opettamaan olemaan myös yksin ilman toista koiraa ja oman kokemuksen mukaan se on varsin ärsyttävää. Lähinnä siis siinä vaiheessa, kun tarvitsisi saada pidempiä yksinoloja niin itselleni oli ainakin haastavaa keksiä aikuisen koiran kanssa tekemistä/paikka jossa olla pidempiä aikoja + näiden yksinolojen aikatauluttaminen pakollisten yksinolojen lomaan oli myös ajoittain haasteellista, jottei yksinoloaikaa tullut mahdottomia määriä.

Haasteita voi tuottaa myö se, ettei pientä pentua ja aikuista ole järkevää jättää samaan tilaan heti alusta asti vahinkojen minimoimiseksi.

Haasteita tulee myös silloin, kun toinen koira on jostain päin kipeä. Eristäminen voi olla fiksuin vaihtoehto silloin. Meillä se taas tarkoittaa sitä, että toinen koira saa olla ihmisten kanssa ja toinen joutuu olemaan yksin. Tietysti näitä vaihdellaan, mutta rasittavaa se on.

Sori jos tätä oli tässä ketjussa jo kysyttty, mutta meillä on pieni chihuahuamix-koira, leikattu uros, kohta 2-vuotias. Olen harkinnut sille chihuahuanarttua kaveriksi, mutta mitä suosittelisitte nartun iäksi? Pentu ottaisi ilmeisesti tästä meidän nykyisestä koirasta mallia, ja sitä en halua, koska koirani räksyttää kaikille muille koirille, paitsi yhdelle tietylle, jonka on oppinut tuntemaan. Nartun kannattaisi siis olla meidän koiraa vanhempi, mutta mikä olisi sopiva ikä?
Tämä meidän koira tulee siis hyvin toimeen äitini kohta kolmevuotiaan chihuahuanartun kanssa, kun näkee tätä silloin tällöin, ja vähän myös alistuu sille. Tulisiko tällainen pieni ikäero mahdollisesti toimimaan pidemmällä tähtäimellä, vai olisiko nartun oltava reippaasti vanhempi? Koirani riehakas ja energinen, kiltti ja ihmisrakas, mutta vieraille koirille hirveä räksyttäjä.

Siis olisitko ottamassa aikuista koiraa nykyiselle urokselle kaveriksi? Kyllä ne koirat mallia toisten tekemisistä ottaa oli kyseessä sitten pentu tai aikuinen ja olen aika varma että toinen lähtee myös tuohon räkyttämiseen mukaan. Suosittelen että ihan ensin yrität opettaa koirasi pois tuosta toisille haukkumisesta. Tai voihan se olla jos löydät itsellesi oikein vahvaluonteisen nartun jolle uros alistuu niin hyvällä tuurilla uros voi ottaa mallia nartusta. Mutta näistähän ei voi koskaan tietää.

Yleensähän sitä suositellaan että vähintään se kaksi vuotta ikäeroa, mutta parhaiten sen näkee omasta koirastaan onko se "valmis" uuteen koiraan.

Meidän koiralla ei pentuna sosiaalistaminen mennyt ihan nappiin, ja lopputuloksena on, että se pelkohaukkuu kaikille koirille joita ei tunne. Vasta, kun se on hengaillut saman koiran kanssa useamman kerrran, se alkaa rauhoittua, eikä enää räksytä sille koiralle. Kaikille muille tuntemattomille edelleen kyllä. En usko että tästä tavasta se pääsisi eroon. Onneksi Pepi on alkanut ottaa lenkeillä vähän äitini koirasta mallia, ja uskaltaa jo mennä vähän haistelemaan vieraita koiria.

^Älähän aliarvioi koiraasi Kyseessä on niin nuori koira, että aivan varmasti tuosta pääsee eroon, arkuudesta ei välttämättä kokonaan, mutta ainakin tuosta haukkumisesta muille ja jos tuntuu ettei omin avuin pärjää niin kouluttajalle. Ja kuten itse sanoitkin:

minsqu91 kirjoitti:

Onneksi Pepi on alkanut ottaa lenkeillä vähän äitini koirasta mallia, ja uskaltaa jo mennä vähän haistelemaan vieraita koiria.

Kokemuksesta voin kertoa, että on aivan ihanaa elää sellaisen koiran kanssa joka ei rähjää. Oma koirahan oli remmirähjä yhessä vaiheessa ja se oli todella uuvuttavaa ja meinasi itsellä monesti usko loppua, mutta niin se vaan oppi olemaan nätisti kun rupesi tosissaan miettimään missä vika ja mitä voi tehdä:)

Minäkin uskon, että noin nuori koira oppii olemaan rähjäämättä, kun vain treenaa tosissaan. Minulla on chihu, joka haukkui kaikille vastaantuleville koirille, mutta nykyään ohitukset sujuu mallikkaasti kontaktissa kun minulla on makupaloja mukana. Kannattaa todellakin opettaa koira olemaan rähjäämättä ennen kuin ottaa toisen koiran. Kahden kanssa se on jo vaikeampaa.

Koirani siis ohittaa lenkillä muut koirat haukkumatta. Ongelma syntyy, jos toinen koira on lkiinnostunut Pepistä, ja yrittää päästä iholle liian innokkaasti. Koirapuistossa se haukkuu muille koirille, mutta kun muut koirat eivät ole siitä enää kiinnostuneita, Pepi lopettaa haukkumisen ja menee tutkimaan koiraa. Mutta olemme puistossa niin harvoin, että en näe asiaa niin suurena ongelmana että siitä pitäisi kouluttajalle lähteä.

Minsqu91, jos ongelma on vaan silloin kun toinen koira tulee liian lähelle, eikö se olisi helposti ratkaistu sanomalla toisen koiran ulkoiluttajalle ettei päästä koiraansa liian lähelle?

Niin olen nykyään sanonutkin innokkaimille omaa koiraansa Pepin luo tyrkyttäjille :D Joskus siitä huolimatta tädit tulevat reippaasti murrejensa kanssa meidän luokse :p Silloin häivymme itse takavasemmalle.

Mä oon funtsinu tolle omalle noin 15kk ikäiselle urokselle lajitoveria, jonka koko ja energiataso vastais vähän paremmin sen omaa; josta ois aktiiviselle nuorukaiselle seuraa niin kotona, kuin lenkillä telmiessäkin.

Jos rotu pysyy samana, pennun uskallan ottaa about ens keväällä, koira on sillon vajaan parin vuoden ikänen. Yksilö on sosiaalisesti taitava, liikkunut paljon erilaisten koirien kanssa ihan pennusta asti ja tulee toimeen muiden kanssa. Uskallan siis ottaa toisen uroksen lyhyenpuoleisella ikäerolla. Tietysti aina täytyy olla varautunut siihen, että koirat saakin eristää.

Mikäli rotu ei ole sama, eikä ensi vuoden pentueesta mulle siunaannu toista samanlaista höslää, niin menee kuviot uusiksi. Jos päädyn johonkin vähän tujumpaan rotuun, on varmaan parempi skipata ensi vuosi. Tai ottaa narttu.

sikkis kirjoitti:

Eli siis onko yleensä pennun yksinolon opettaminen helpompaa, kun talossa on jo toinen vanhempi koira? Onko eroahdistus epätodennäköisempi tällaisessa tilanteessa?

Meillä pennun yksinolo lähti sujumaan huomattavasti paremmin, kun koirat ovat selvästi erillään toisistaan, toisin sanoen eivät vain portin eri puolilla vaan ennemmin niin, ettei pentu näe vanhempaa laisinkaan. Samassa tilassa en pentua ja aikuista uskaltaisi missään tapauksessa pitää vahinkojen välttämiseksi.

Meillä taas koirat ovat olleet yhdessä yksinolotkin alusta asti. Pentu kyllä jää rauhallisemmin ja helpommin "yksin" kotiin, kun vanhempi on seurana. Jos ihan yksin jää, saattaa vähän itkeä perään. Ne vain nukkuvat koko yksinolon ajan.

Meillä alusta asti ovat yhdessä yksinolot ja kyllä meillä silti Nila huutaa minun perääni. Nimue nukkuu hyvin pitkälti yksinolot, kun taas Nila touhuaa osan ajasta. Nimuella on omapaikka missä nukkua rauhassa, kun pentu riekkuu ja touhuaa.

Meillä koirat on olleet aina erillään yksinolot ja yöt. Pienempi on kodinhoitohuoneessa portin takana, isompi koko asunnossa. Mä en ois uskaltanut jättää alle 2kg ja yli 20 kg koiraa keskenään samaan tilaan. Tällä ratkaisulla on muutnekin saatu minimoitua pennun aiheuttamat vahingot. Nykyään noita voi varmasti pitää jo ainakin yöt ja sellaiset ihan lyhyet yksin olot yhdessä, mutta eristän ne vanhasta tottumuksesta. Noilleo n muodustunut jo rutiiniksi se, että kun Tilli käsketään kh-huoneeseen, menee molemmat suoraan nukkumaan omiin kevythäkkeihinsä. Nukkuvat koko yksinoloajan hiljaa.

Mun koirat on alusta asti olleet yhdessä koko asunnossa sekä yksinolot että yöt. Vanhempi koira oli tullessaan talouden ainut kotieläin ja se reagoi yksin jäämiseen aika keskimääräisesti, inui perään ja jäyti tavaroita satunnaisesti. Yksinolo neutralisoitui oikeastaan heti kun lakkasin eristämästä koiran makuuhuoneeseen ja jätin sen koko asuntoon. Nuorempi tuli meille nelikuisena ja osasi alusta asti jäädä sohvalle makoilemaan riippumatta siitä poistuinko mä yksin vai toisen koiran kanssa. Tulivat alusta asti niin sopuisasti toimeen että muutamaa ihan lyhyttä varmistelukertaa lukuunottamatta jäivät samaan tilaan.

Mitä alkuperäiseen otsikkoon tulee niin kaipa siitä voisi nyt näin melkein vuoden jälkeen jotain listailla.

+ Koirille on lajityypillistä seuraa. Ne painivat, leikkivät, pesevät toisiaan ja nukkuvat lähekkäin.

+ Juoksuttavat toisensa vapaana ollessaan, mun työni väheni entisestään puhtaasti liikunnan puolesta.

+ Kilpailuasetelma. Jos toista ei huvita tehdä mun kanssani hommia, sidon koiran puuhun ja annan katsella kun leikin toisen koiran kanssa. Ylipäänsä koirien vuorottelu tuo luonnostaan taukoja joita ei muuten aina muista säännöllisesti pitää.

+ Se on mun mielestäni vaan jostain syystä "kivaa" että niitä on kaksi. Ne kompensoivat toisiaan ja korostavat toistensa parhaita piirteitä. Toisen rauhallisuus oli ennen tuskastuttavaa, nykyään on vaan ihanaa kun ainakin toinen osaa aina olla jne.

+ Nuorempi ottaa mallia isomman käytöksestä, hihnakäytös, luoksetulot lenkillä yms. hoituivat helposti kun toinen toimi halutulla tavalla.

- Aina ei jaksaisi lähteä koirien kanssa erikseen ulos, kun kaikessa rauhassa olisi aina välillä hyvä syventyä vain yhden koiran kanssa kävelemiseen ja kouluttamiseen.

- Mulla on siinä mielessä hyvä tilanne että oon saanut koirat samaan ohjattuun ryhmään tai ryhmät ovat peräkkäin, mutta kahden aktiivisen ja harrastavan koiran sijoittaminen ryhmiin voi olla haasteellista.

- Rahaa menee tietysti enemmän.

- Mulla on oma auto, mutta liikkuminen on muuten vaan joskus tuskastuttavaa ja ärsyttävää kun hihnat on solmussa, olalla on iso kassi ja toinen keksii jäädä haistelemaan samalla kun toinen tervehtii yli-innokkaasti naapuria. Yleinen hallinta.

Kaiken kaikkiaan mä oon ollut kauhean tyytyväinen yhden opiskelijan ja kahden koiran talouteen.

Minäkin voisin listailla noita plussia ja miinuksia, kaksi koiraa ollut talossa melkeimpä aina, lyhyempiä aikoja yhden koiran kanssa (seitsemän vuotta sitten oltiin muutama vuosi yhden kanssa ja reilu vuosi sitten kun muutin omaan asuntoon niin lähti yksi koira mukaan ja se eleli yksinään n. puoli vuotta. Nyt kotona kaksi koiraa ja kohta kolme! :D)

+ Seuraa toisilleen, ehdottomasti isoin plussa. Riekkuvat ja leikkivät keskenään, nukkuvat yhdessä ja ovat muutenkin kuin paita ja pylly. Ei tule niiiin huono omatunto jos silloin tällöin joutuvat olemaan pidempiä aikoja keskenään. Leikittävät/väsyttävät toisiaan
+ Jos toinen koira kipeänä tms. niin toisen kanssa voi kuitenkin harrastaa
+ Helpompi harrastaa eri lajeja, toinen tykkää enemmän kunnon menosta ja meiningistä (agi, canicross..) toinen taas rauhallisemmasta aivojumpasta (tottis, kävelylenkit..)
+ Kotona on ihana iloinen lauma hännänheiluttajia
+ Koirat eivät voi nirsoilla, muuten toinen menee kupille tai syö namit ja luut
+ Meillä koirat, jotka ovat alusta asti tottuneet laumahierarkiaan ja toisten koirien läsnäoloon, hyväksyvät uudet koirakaverit paljon paremmin ja riitoja harvemmin tulee. Mitä nyt saatetaan siitä supermegayberherkullisesta luusta murahtaa toiselle ;)

- Raharaharaha.. Ja sitähän menee ruokaan, harrastuksiin, rokotuksiin, punkkiaineisiin, vakuutuksiin..
- Julkisilla matkustus, kaksi pientä menee hyvin kun ovat tottuneet, mutta kolmannen kanssa alkaa tulla ongelmia. Onneksi junat on keksitty ja Pohjolan Liikenteen ilmaiseksi matkustavat lemmikit :D
- Kipeänä ollessa kotona on useampi seiniä pitkin juokseva karvapallo
- Karvasta puheenollen sitä on sitten jokapaikassa.. Jääkaapissa, suussa, tyynyssä, vaatteissa..
- Kuten myös kuraa on enemmän --> siivous potenssiin koirien määrä
- Aikaa menee tottakai enemmän kun välillä hyvä käydä erikseen lenkeillä/treeneissä, mutta eipä tuo haittaa kun ei ole jokapäiväistä ja kyllä se on ihan kivaa keskittyä välillä vain yhteen koiraan.

Summa summarum: kaksi menee siinä missä yksi ja kolme siinä missä kaksi jne. Ylipäätään olen erittäin tyytyväinen useamman koiran talouteen. Yksikään päivä ei ole samanlainen ja on ihanaa nähdä kuinka koirat nauttivat toistensa seurasta :)

Ite pallottelin pitkän aikaa sen kans, otanko kolmannen koiran - ja nyt semmoinen sitten on. :) Tämän enempää ei tule. Tykkään, että koiralla on kaveri vieressä jos ja kun joudun olemaan kotoota poissa (töissä) ja onhan koira laumaeläin.. Seuraa sekin kaipaa, muutakin kuin isäntänsä ja emäntänsä.
Toistaiseksi ei ole ollut tai tullut sen kummempia ongelmia. Minikoiria kaikki, juoksulenkeillä ovat mukana lähes poikkeuksetta aina. Ittellekin on kivaa kun on kotona karvaturpia, jotka pitävät mulle seuraa. :) Joskus oli elämä melkosta mataliitoa ja voin sanoo, että sillon karvakaverin läsnäolo ja "rakkaus" oli todella tärkeää, pelasti kenties minut lopulliselta pohjaan vajoamiselta. :)

Onhan niitä hankaluuksiakin, kun pitäis hoitopaikkaa miettiä. Yksi olisi helppo näpätä tutun tai sukulaisen luo, kolme alkaa olla jo kipurajoilla :D onneksi vanhemmat tykkäävät ja koirahoitola on hyvä, missä tytyistä pidetään hyvää huolta, jos meikäläinen koirattomalle reissulle lähtee.

Yhtä yksinäistä koiraa en talossa pitäisi enää. Kyllä koiralla koirakaveri on hyvä olla! :)