Koirat.com

Olisi todella mukava kuulla miten arki sujuu teillä yksinasuvilla ihmisillä koiran kanssa. Eritoten mietin sitä pentuaikaa ja mietin helpottuuko se arki huomattavasti sitten koiran ollessa isompi. Mikä tavallisessa koira arjessa kuormittaa eniten, entä mitkä asiat on parhaita koira arjessa?

En tiedä tuliko oikeaan osastoon ja onko ihan hassut kysymykset, mutta olisi kiva kuulla vastauksia :)

Helpottuu. Tolkuttomasti. Pentua tarvitsee viedä ziljardi kertaa päivässä ulos ja vahdata, ettei pikkuinen tee mitää tyhmää testaillessaan purukalustoaan lähiympäristöön. Pennun kanssa ei aluksi puhu edes samaa kieltä, eikä sillä ole mitään havaintoa, että mitä sille yrittää kertoa. Yhteisen kielen kehittyminen ottaa oman aikansa.

Aikuista koiraa, joka osaa virittyä lenkille tai treeneihin lähtiessä, ei välttämättä edes juurikaan huomaa kotosalla. Esimerkiksi omani oli erityisen aktiivinen ja oma-aloitteinen pentu, ADHD suorastaan, jonka saamisessa "kunnon koirien tavoille" oli paljon hommaa. Nyt seitsemänvuotiaana on äärimmäisen helppo loistotyyppi, jonka voi viedä minne vaan ja jonka kanssa elämä on erittäin vaivatonta ja mutkatonta. Aikuisen koiran rytmin tietää, koira tietää sinun rytmisi.

Asun tällä hetkellä yksin. Pentu on näillä näkymin tulossa muutaman viikon päästä ja muistan edelleenkin erinomaisesti edellisen sen pissakakkaruljanssin, jonka tällöinkin hoidin pääsääntöisesti itse. Työläintä aikaa onneksi kestää vain muutama kuukausi, mutta niihin aikoihin on varauduttava elämään hyvin pitkälti juuri vain koiranpennun ehdoilla. Toinen käsi- ja jalkapari auttaa erityisesti alussa, mutta kyllä se siitä helpottaa, ajan mittaan. Riippuu koirayksilöstä, että mitkä arkielämän perusasiat tuottavat ongelmia, vai tuottaako mikään.

Aikuisenkin koiran tarpeista joutuu toki huolehtimaan aina, esim. töihin ei voi jäädä vaikka 14 tunniksi ahertamaan, vaan aikataulut automaattisesti jossain määrin rytmittyvät koiran mukaan. Harrastan ihan normaalisti muutakin - käyn esimerkiksi lenkittämässä tyypin töiden jälkeen ennen harrastusmenoja ja myöhemmin palattuani löhöillään yhdessä sohvalla. Yritän vähän optimoida aikatauluja, koska iltaisin ei ole mitenkään liian monta tuntia tarjolla. Hyödynnän koiran kanssa ulkoilua salilämppärinä ja vältän juoksumaton.

Olen asunut koirataloudessa pikkunaperosta alkaen, joten vaikea sanoa, että mikä kuormittaa eniten, kun miellän koiran omistamisen lähinnä elämäntapana ja valintana. PIdän siitä, että joku vie minut ulos joka päivä kävelylle ja lähtee mielellään kanssani juoksentelemaan agilitykentälle, sekä auttaa nappaamaan kämppään kesällä satunnaisesti kulkeutuvat yöperhoset.

Joo helpottuu huomattavasti kunhan pentu kasvaa. Mä muistan Väinön pentuajasta vaan sen, että se oli ihan hirveää, vaikka Väinö helppo pentu olikin. Varsinkin kun kyseessä oli ensimmäinen oma koira, niin kaikkea stressasi ihan liikaa. Vaikeinta oli varmaan se, kun ei hetkeksikään saanut rauhaa. Koko ajan piti katsoa missä pentu menee, mitä se tekee, mitä se syö. Ja siihen tietysti päälle jatkuva ulkona ramppaaminen. Mä olin Väinön tullessa kesälomalla kuukauden, ja loman loputtua huokaisin helpotuksesta kun pääsin töihin Väinöä pakoon.
Mulla oli kyllä isona apuna kaveri, joka välillä otti Väinön hoitoon. Sain edes hetkeksi huokaista helpotuksesta, mutta samalla iski niin kamala ikävä, että oli kiva saada Väinö taas kotiin.
Nyt toisen koiran kohdalla on ollut huuuooomattavasti helpompaa! Toki Teuvokin on ollut tosi helppo, ei esimerkiksi oo kertaakaan purrut ketään, eikä tuhonnut mitään.
Mutta joo, pahin vaihe tosiaan on se pentuaika. Sekään ei onneksi kauaa kestä. Yrittää vaan muistutella itseään, että koira on vaan kerran pentu ja elämä todennäköisesti tulee helpottumaan. Jos on joku tuttu hoitopaikka, jonne koiran voi välillä viedä, niin kannattaa hyödyntää sitä! Saa edes välillä tuuletettua omaa päätä. Ja kannattaa pitää mielessä, että ei tosiaankaan ole yksin ajatusten kanssa, esim. netistä löytyy varmasti paljon vertaistukea.

Ja lopulta vähän niitä hyviä puoliakin; aina on joku pitämässä seuraa! Ihanaa tulla kotiin, kun kaksi koiraa juoksee iloisena tervehtimään. Koirien kanssa on myös pakko lähteä ulos, joten itsekin pysyy liikkeellä. Arkena ei ehdi juurikaan löhöillä, kun lenkit ja harrastukset vievät aikaa. Mä välillä mietin miten rankkaa koulun, työn ja koirien yhteen sovittaminen on, mutta kyllä ne koirat niin paljon antaa! Jos mulla ei olisi koiria, niin todennäköisesti illat menisi vaan sohvan tai tietokoneen ääressä.
Elämä on paljon antoisampaa koirien kanssa, enkä vaihtaisi sitä mihinkään.

Aikuisten palstalla on aiheesta liippaavaa keskustelua, tässä linkki

Kiva kuulla :D olen nimittäin sellaista erittäin stressaavaa tyyppiä. Meillä ei ikinä ollut kotona koiraa kun oli allergiaa ja isä ei välittäny koirista. Joten koira arki itselle hieman tuntematonta. En vaan millään saa mielestä koiraa. Elämässä koiran kokoinen aukko :D

Ei se missään nimessä ole mahdotonta elää koiran kanssa yksin. Sitä vaan pitää olla tarkkana ettei koira enää koulun/töiden jälkeen joudu olemaan yksin kotona tai jos joutuu, sille on olemassa luottohoitopaikka.

Minkälainen elämäntilanne sulla on? Miten paljon (=miten monta tuntia päivässä) koira joutuisi olemaan yksin ja onko lähistöllä kavereita tai sukulaisia joiden luokse koiran saisi tarvittaessa hoitoon?

Helpottuu. Jo ensimmäisen parin viikon aikana homma alkaa helpottua kun homaan tulee jonkunnäköinen rytmi ja alkaa itse sopeutua tilanteeseen. Helpottaa myös paljon jos opettelee päästämän irti siitä turhasta stressistä ja antaa homman mennä eteenpäin omalla painollaan.

Yksinasuvana erot koiran pidossa tulee nimenomaan siinä että töiden jälkeen ei enään niin vain lähdetä uudestaan reissuun, myös hoitopaikkoja kannattaa miettiä valmiiksi kun kotona ei ole toista osapuolta huolehtimassa koirasta äkillisen menon sattuessa.

Töissä menee se 8h ja työmatkoihin ei mene mitään, koska asun samassa rakennuksessa työpaikan kanssa. Perhettä asuu noin 100 metrin päässä ja he kyllä tarpeen vaatiessa auttavat. Tuo stressaaminen on tosiaan suurin heikkouteni tässä. Menoja harvemmin työpäivän jälkeen ja luultavasti jos olisi tarve töiden jälkeen mennä jonnekkin niin perheelle varmaan veisin.

Me asustaan miehen kanssa etäsuhteessa, eli arkipäivät vietän pennun kanssa kahdestaan. Mun mielestä olin aika hyvin psyykannut itseäni pennun tulemiseen, mutta se kuinka raskasta tai ehkä enemminkin kuinka raskaasti otin kaiken- tuli aikamoisena yllätyksenä. Ensimmäiset pari päivää meni aikalailla itkun säestämänä kun vaan tuijotin koiraa. En yhtään ymmärtänyt sen viestejä, eikä se ymmärtänyt mua, tuntui että juoksin vaan kusilätäköstä seuraavaan. Aina kun kerkesin vaihtaa puhtaat sukat niin astuinkin taas lätäkköön.
Pentu ei tajunnut ulkoilusta mitään, seistiin parin asteen kylmyydessä ja ei kumpikaan tajuttu yhtään mitä tässä olis tarvinnut tehdä. Panikoin vaan että kohta sillä on joku virtsaputkentulehdus. Heräsin yöllä siihen kun pentu vaelteli ja vähäinen uni sai vielä jotenkin hysteerisemmäksi. Mietin ihan tosissani monta kertaa että mihin helvettiin oikein olen itseni laittanut. Koko ilta pyöri vaan pennun ympärillä, juoksin jatkuvasti ulkona ja kun en ollu ulkona siivoilin lätäköitä. Mietin niin monta kertaa että toi pentu oli virhe, oon vaan liian neuroottinen olemaan koiranomistaja.

Mut ONNEKSI se helpottaa, oppii lukemaan pentua, kehittää rytmin päivään, ei stressaa niistä märistä sukista kun huomaa että jokapäivä on ehkä yks lätäkkö vähemmän. Pentu alkaa tuntemaan toimintatapoja, se oppii koko ajan uutta. Kaksi ekaa viikkoa oli ne vaikeemmat , nyt neljän viikon jälkeen meille on selkeästi jo kehittymässä suhde ja päivät on helpommat. Mut toivoin niin monta kertaa etenkin alussa että olispa täällä joku mun kanssa, jakamassa vastuuta. Mies auttoi puhelimessa, mutta ei se keskellä yötä kauheasti auttanut. Pikkuhiljaa siihenkin on tottunut että se olen jokaikinen kerta minä joka sitä koiraa vie ulos sen 20 kertaa päivässä. Se suoraan kotiin tuleminen töistäkin on aika luonnollinen juttu, ei sitä pentua halua edes jättää yksin.

Luulen että jos otan ( ja kun otan ) joskus toisen pennun niin siihen osaa suhtautua jotenkin paremmin ja rennommin. Ainakin näin luulen kun tietää mitä odottaa.

Mä pidin ensimmäiset neljä koiranomistajavuotta 1-2 koiraa yksin, sitten muutettiin saman katon alle miehen kanssa ja tuli kolmas, ja nyt asutaan taas väliaikaisesti erillään. Oikeastaan ainut mitä kaipaan koirien kannalta edellisessä järjestelyssä oli se että mies tuli hieman aiemmin usein töistä ja käytti koirat niin mä sain juoda kupin teetä ja lukea lehden rauhassa ilman huolta kuplasta kenenkään otsassa. Harvemmin tuli sellaisia menoja joiden onnistuminen edellytti sitä että mies jää kotiin koirien kanssa. Mutta mä olenkin crazy doglady jonka menoista 80% on koiramenoja ja jolla on kuitenkin ne kolme koiraa, joten eivät ole koskaan sataprosenttisen yksin.