HALLAN HARHAA - Perjantaina, 23.07.2010 klo 03:45
Tässä me ollaan kaikki kylppärissä. Tää on ihan kauheeta.
Kaikki alkoi siitä kun isäntä väitti, että se ei saa meidän kanssa nukuttua. Tässä on jo asiana mun mielestä parikin epäilyttävää kohtaa:
1) Miksi isännän yöunet ovat tärkeämpiä kuin meidän muiden? Eikö olisi kohtuullista katsoa että maksimimäärä talossa asuvia henkilöitä saa nukuttua yönsä hyvin eikä pakotettaisi enemmistöä kärsimään herkkäunisten ongelmista?
2) Miksi aiheesta ei järjestetty edes suuntaa-antavaa kansanäänestystä kun kuitenkin käsittääkseni asumme valtiossa joka edustaa demokratiaa eikä diktatuuria?
3) Muutenkin koko juttu haiskahtaa syrjinnältä: ei ole meidän vika että me ollaan karvaisempia kuin talouden muut asukkaat! Tai että meillä on häntä! Perinteinen kiusaus juttu siis: ollaan kateellisia kun me ei tarvita vaatteita, me juostaan lujaa, me haistetaan tarkasti jne.
No. Joskus aikojen alussa kun isi oli nuori koira niin tässä taloudessa oli kuulemma tehty periaatepäätös että koirat ei nuku sängyssä. Eikä nukkuneetkaan (isi kertookin aina siitä kuinka sen nuoruudessa asiat oli niin paljon kurjemmin ja talvetkin oli varmaan kylmempiä ja ruoka pahempaa…). Paitsi kun isi oppi ryömimään jalkopäähän ihmisten nukahdettua. No sitten emäntä asui sen kanssa kahdestaan vuoden päivät ja oli kuulemma aika pian luovuttanut (isi - emäntä 1-0) kun isi oli vaan aina löytynyt aamulla vierestä ja tarkemmin ajateltuna se oli sentäs ollut aika lämpöinen ja pehmoinen unikaveri.
Sit isäntäkin muutti taas saman katon alle ja valitteli ajoittain siitä, kun koira nukkuu jalkopäässä. Mutta kun isi aina siirtyi pois jos siihen osui, niin pian isäntäkin sopeutui koiraan sängyssä. (Ja siihen, että isi pakotti sen käyttämään itseään ulkona yöllä vielä pitkän aikaa sen jälkeen kun oli oikeasti ollut sisäsiisti ja pärjännyt ilman yöpissatuksia). (isi - ihmiset 2-0)
No sit taloon muutti äiti jota yritettiin aluksi nukuttaa oven toisella puolella tai häkissä tai kylppärissä, mutta koska äidillä on maailman suurimmat äänijänteet ja rautaisin tahto niin väsyneet ihmiset tulivat hyvin pian siihen tulokseen että pienempi paha on pikkuinen koira sängyssä kuin valtava kiljuminen koko yön. (koira – ihmiset 3-0)
Kun ne muuttivat tähän kämppään, niin ne ostivat suosiolla 180cm leveän sängyn. Ihan vaan siksi että ainakin 140cm leveä sänky oli kuulemma alkanut tuntua ahtaalta 2 ihmisen ja 2 koiran kanssa. Sitten synnyin minä. Ja aluksi me majailtiin äidin kanssa pentulaatikossa (ja äiti piti huolen että emäntäkin nukkui siellä aluksi, tai no ei nyt ihan laatikossa mutta aivan sen vieressä kuitenkin). Sitten me kasvettiin isommaksi ja pentulaatikko siirtyi makuuhuoneeseen koirahuoneesta. Ja kun veljet muuttivat omiin koteihinsa, mä siirryin nukkumaan kaikkien kunnollisten isojen koirien lailla sänkyyn. Ja nyt sitten yhtäkkiä, täysin varoittamatta mut ajetaan sieltä pois?!?
Olihan sillä isännällä jotain perustelujakin muka:
1) Yuki kulkee ees taas pitkin sänkyä, hyppää alas ja steppaa lattialla ees taas, rojahtaa alas, huokailee… Kiipeää sänkyyn, petaa, etsii paikkaa, rojahtaa alas ja huokailee. Jos joku osuu siihen niin se murisee, vaihtaa paikkaa, hyppää alas ja steppaa lattialla…
2) Äiti ei kuljeskele. Eikä murise. Eikä siirry, jos siihen osuu joku. Eikä siirry jos joku potkii sitä siirtäkseen sen niin että veri kiertäisi taas jalassa jonka äiti on vanginnut nukkumalla sen päällä. Eikä se siirry vaikka sitä työnnetään jalalla… Se siirtyy vaan ja ainoastaan, jos joku nousee ylös ja nostaa sen. Ja sit se odottaa että nostaja nukahtaa ja menee takaisin valitsemalleen paikalle. Joskus se on isännän tyyny (jolloin isäntä joutuu nukkumaan pää vinossa), joskus taas jalkojen väli peiton päällä (jolloin jalkoja ei voi siirtää eikä kääntyä).
3) Mä olen mahdottoman iloinen kun mä tulen nukkumaan. Mä kaivan ja hypin ja möyrin peiton alla ja pusuttelen kaikki märäksi ja läimin kaikkia tassuilla. Sit mut vangitaan kainaloon johon mä nukahdan. Yöllä mä herään ja touhuan vähän juttuja (silppuan paperia, järjestän emännän vaatekaappia, kaivan sängynpohjaa alhaalta käsin). Ja sit mä oon taas niin iloinen siitä kun mun kaikki rakkaat on siinä lähellä ja mä kaivan ja hypin ja möyrin ja annan niille pusuja ja sit mut vangitaan kainaloon…
Isäntä siis väittää että meidän yöt on liian levottomia. Ja että se haluaa pitää päätä sen omalla tyynyllä ja kaikkee muuta tyhmää. Ja näin ollen se on hätistänyt meidät pois sängystä (ja koska me ei uskota käskyä niin pois makuuhuoneesta kans). (koirat – ihmiset 3-1)
Tän kauhen vääryyden julkituomiseksi mä muistan joka yö ulvoa, kirkua, huutaa, raivota, räyhätä ja itkeä oven takana. Ainakin emännällä on kuulemma sydän särkyä kun se kuuntelee mua. Lisäksi mä olen päättänyt että en koskaan mene vapaaehtoisesti sinne kylppäriin vaan mua pitää aina metsästää ympäri kämppää ja mä näytän mun surkusilmiä kun mut saadaan kiinni. Ja tietysti mä karkaan jos joku avaa oven yöllä ja käy esim vessassa. Ja toki mä myös kaivan ovea ja ovenkarmeja niin että emäntä ja isäntä laskee iltaisin sängyssä lampaiden sijaan ovien ja ovenkarmien hintoja. Se syy miksi meidät on vangittu kylppäriin (eikä jonnekin muualle kuten sohvalle) on se, että mä vähän pissailen yöllä ja lotraan veden kanssa ja lisäksi siellä on kaikista vähiten mitään tuhottavaa. Hätäpäissäni oon sit joutunut silppuamaan meidän omaa petiä. Ajatus on, että kun se hajoaa niin ne joutuu ottamaan meidät takaisin sänkyyn. Ja lisäksi niitä ärsyttää ihan sikana kerätä sitä sähköistä vaahtomuovisilppua joka paikasta. Enpähän sit oo ainakaan isin ja äidin kans ainoo ketä ärsyttää vaan ärsyttää ihmisiäki. Itehän ne tän alotti. Mä sanoisin että tilanne on nyt koirat – ihmiset 4-1.
Tässä on kuva surusilmistä. Tää on ulkoa, mutta ihan sama ilme mulla on sisälläkin kun oon tehny vahingossa tuhmuuksia tai kun on syytä saada sympatiapisteitä (=syyllisyydentuntoja heräämään ihmisissä)...
Mun petissäkään ei oo kohta enää mitään täytteitä :(
Ei kai ne voi kovin kauaa tätä jatkaa? Eihän?
Huolestuneena,
Halla.
Isoja vääryyksiä ja pieniä kostotoimia
Ette uskokaan kuinka kauhean vääryyden kohteeksi me ollaan jouduttu! Meidät on lupaa kysymättä ja noin vain ajettu pois meidän omasta sängystä. Nykyisin me joudutaan nukkumaan kylppärissä KOIRANsängyissa.Tässä me ollaan kaikki kylppärissä. Tää on ihan kauheeta.
Kaikki alkoi siitä kun isäntä väitti, että se ei saa meidän kanssa nukuttua. Tässä on jo asiana mun mielestä parikin epäilyttävää kohtaa:
1) Miksi isännän yöunet ovat tärkeämpiä kuin meidän muiden? Eikö olisi kohtuullista katsoa että maksimimäärä talossa asuvia henkilöitä saa nukuttua yönsä hyvin eikä pakotettaisi enemmistöä kärsimään herkkäunisten ongelmista?
2) Miksi aiheesta ei järjestetty edes suuntaa-antavaa kansanäänestystä kun kuitenkin käsittääkseni asumme valtiossa joka edustaa demokratiaa eikä diktatuuria?
3) Muutenkin koko juttu haiskahtaa syrjinnältä: ei ole meidän vika että me ollaan karvaisempia kuin talouden muut asukkaat! Tai että meillä on häntä! Perinteinen kiusaus juttu siis: ollaan kateellisia kun me ei tarvita vaatteita, me juostaan lujaa, me haistetaan tarkasti jne.
No. Joskus aikojen alussa kun isi oli nuori koira niin tässä taloudessa oli kuulemma tehty periaatepäätös että koirat ei nuku sängyssä. Eikä nukkuneetkaan (isi kertookin aina siitä kuinka sen nuoruudessa asiat oli niin paljon kurjemmin ja talvetkin oli varmaan kylmempiä ja ruoka pahempaa…). Paitsi kun isi oppi ryömimään jalkopäähän ihmisten nukahdettua. No sitten emäntä asui sen kanssa kahdestaan vuoden päivät ja oli kuulemma aika pian luovuttanut (isi - emäntä 1-0) kun isi oli vaan aina löytynyt aamulla vierestä ja tarkemmin ajateltuna se oli sentäs ollut aika lämpöinen ja pehmoinen unikaveri.
Sit isäntäkin muutti taas saman katon alle ja valitteli ajoittain siitä, kun koira nukkuu jalkopäässä. Mutta kun isi aina siirtyi pois jos siihen osui, niin pian isäntäkin sopeutui koiraan sängyssä. (Ja siihen, että isi pakotti sen käyttämään itseään ulkona yöllä vielä pitkän aikaa sen jälkeen kun oli oikeasti ollut sisäsiisti ja pärjännyt ilman yöpissatuksia). (isi - ihmiset 2-0)
No sit taloon muutti äiti jota yritettiin aluksi nukuttaa oven toisella puolella tai häkissä tai kylppärissä, mutta koska äidillä on maailman suurimmat äänijänteet ja rautaisin tahto niin väsyneet ihmiset tulivat hyvin pian siihen tulokseen että pienempi paha on pikkuinen koira sängyssä kuin valtava kiljuminen koko yön. (koira – ihmiset 3-0)
Kun ne muuttivat tähän kämppään, niin ne ostivat suosiolla 180cm leveän sängyn. Ihan vaan siksi että ainakin 140cm leveä sänky oli kuulemma alkanut tuntua ahtaalta 2 ihmisen ja 2 koiran kanssa. Sitten synnyin minä. Ja aluksi me majailtiin äidin kanssa pentulaatikossa (ja äiti piti huolen että emäntäkin nukkui siellä aluksi, tai no ei nyt ihan laatikossa mutta aivan sen vieressä kuitenkin). Sitten me kasvettiin isommaksi ja pentulaatikko siirtyi makuuhuoneeseen koirahuoneesta. Ja kun veljet muuttivat omiin koteihinsa, mä siirryin nukkumaan kaikkien kunnollisten isojen koirien lailla sänkyyn. Ja nyt sitten yhtäkkiä, täysin varoittamatta mut ajetaan sieltä pois?!?
Olihan sillä isännällä jotain perustelujakin muka:
1) Yuki kulkee ees taas pitkin sänkyä, hyppää alas ja steppaa lattialla ees taas, rojahtaa alas, huokailee… Kiipeää sänkyyn, petaa, etsii paikkaa, rojahtaa alas ja huokailee. Jos joku osuu siihen niin se murisee, vaihtaa paikkaa, hyppää alas ja steppaa lattialla…
2) Äiti ei kuljeskele. Eikä murise. Eikä siirry, jos siihen osuu joku. Eikä siirry jos joku potkii sitä siirtäkseen sen niin että veri kiertäisi taas jalassa jonka äiti on vanginnut nukkumalla sen päällä. Eikä se siirry vaikka sitä työnnetään jalalla… Se siirtyy vaan ja ainoastaan, jos joku nousee ylös ja nostaa sen. Ja sit se odottaa että nostaja nukahtaa ja menee takaisin valitsemalleen paikalle. Joskus se on isännän tyyny (jolloin isäntä joutuu nukkumaan pää vinossa), joskus taas jalkojen väli peiton päällä (jolloin jalkoja ei voi siirtää eikä kääntyä).
3) Mä olen mahdottoman iloinen kun mä tulen nukkumaan. Mä kaivan ja hypin ja möyrin peiton alla ja pusuttelen kaikki märäksi ja läimin kaikkia tassuilla. Sit mut vangitaan kainaloon johon mä nukahdan. Yöllä mä herään ja touhuan vähän juttuja (silppuan paperia, järjestän emännän vaatekaappia, kaivan sängynpohjaa alhaalta käsin). Ja sit mä oon taas niin iloinen siitä kun mun kaikki rakkaat on siinä lähellä ja mä kaivan ja hypin ja möyrin ja annan niille pusuja ja sit mut vangitaan kainaloon…
Isäntä siis väittää että meidän yöt on liian levottomia. Ja että se haluaa pitää päätä sen omalla tyynyllä ja kaikkee muuta tyhmää. Ja näin ollen se on hätistänyt meidät pois sängystä (ja koska me ei uskota käskyä niin pois makuuhuoneesta kans). (koirat – ihmiset 3-1)
Tän kauhen vääryyden julkituomiseksi mä muistan joka yö ulvoa, kirkua, huutaa, raivota, räyhätä ja itkeä oven takana. Ainakin emännällä on kuulemma sydän särkyä kun se kuuntelee mua. Lisäksi mä olen päättänyt että en koskaan mene vapaaehtoisesti sinne kylppäriin vaan mua pitää aina metsästää ympäri kämppää ja mä näytän mun surkusilmiä kun mut saadaan kiinni. Ja tietysti mä karkaan jos joku avaa oven yöllä ja käy esim vessassa. Ja toki mä myös kaivan ovea ja ovenkarmeja niin että emäntä ja isäntä laskee iltaisin sängyssä lampaiden sijaan ovien ja ovenkarmien hintoja. Se syy miksi meidät on vangittu kylppäriin (eikä jonnekin muualle kuten sohvalle) on se, että mä vähän pissailen yöllä ja lotraan veden kanssa ja lisäksi siellä on kaikista vähiten mitään tuhottavaa. Hätäpäissäni oon sit joutunut silppuamaan meidän omaa petiä. Ajatus on, että kun se hajoaa niin ne joutuu ottamaan meidät takaisin sänkyyn. Ja lisäksi niitä ärsyttää ihan sikana kerätä sitä sähköistä vaahtomuovisilppua joka paikasta. Enpähän sit oo ainakaan isin ja äidin kans ainoo ketä ärsyttää vaan ärsyttää ihmisiäki. Itehän ne tän alotti. Mä sanoisin että tilanne on nyt koirat – ihmiset 4-1.
Tässä on kuva surusilmistä. Tää on ulkoa, mutta ihan sama ilme mulla on sisälläkin kun oon tehny vahingossa tuhmuuksia tai kun on syytä saada sympatiapisteitä (=syyllisyydentuntoja heräämään ihmisissä)...
Mun petissäkään ei oo kohta enää mitään täytteitä :(
Ei kai ne voi kovin kauaa tätä jatkaa? Eihän?
Huolestuneena,
Halla.
