HALLAN HARHAA - Tiistaina, 23.08.2011 klo 19:01
Parin päivän päästä tämä arvoitus ratkesi kun matkustimme emännän veljen kyydissä juna-asemalle. Me tytöt teimmekin seikkailuretken: mun elämän ensimmäinen junamatka. Matkaan oli tietysti varustauduttu: emännällä oli itselleen siitepölylääkkeet (se on allerginen vähän kaikenlaisille lemmikeille, onneksi mä en ole lemmikki vaan ystävä) ja kirja ja evästä ja meille koirille pyyhe ja hammasluita ja nameja ja jokunen lelu yms.
Matka alkoi mukavasti, vaikka mua aluksi vähän jännitti koko junailuhomma. Konduktööri oli kiva ja silitti mua vähäsen ja aika pian tutustuin siellä yhteen kissaan. Meillä päin ei asu kuin irtaallaan säntäileviä sähiseviä ja vihaisia kissoja ja musta oli tosi kummallista nähdä paikoillaan nököttävä kissaeläin. Ihan aluksi en edes huomannut sitä kun se oli niin rauhassa, menin vaan esittäytymään sen emännälle ja kokeilemaan sen rapsutustaitoja (hyvät oli!) ja sitten yhtäkkiä mun nenääni kantautui hatarasti tuttu tuoksu... Nuuskuttelin ja nuuskuttelin ja seurasin tuoksua... kunnes mun nenä osui johonkin tosi pehmoiseen. Sitten se pehmoinen kääntyi ja katsoi muhun. Ensin sillä oli semmoinen kissojen normaali-ilme ("mene-pois-ääliö-koira") mutta se ei sähissy, eikä raapinu eikä säntäilly joten mä nuolaisin sitä kokeeksi. Kohta pesin sen koko naaman ja korvat ja oisin pessy tassutkin jos se ois antanu. Se maistui eriltä kuin äiti ja siitä jäi karvaa suuhun mutta se oli tosi pehmoinen ja siitä kuului semmoinen outo käyntiääni: pientä hurinaa ja surinaa (onkohan kissoissa moottori?). Sitten se meni pois ja mulle tuli melkein itku kun ajattelin ettei se ehkä tykkää musta. Kohta se kuitenkin oli taas kosketusetäisyydellä ja yritin kutsua sitä leikkimään mutta se ei tainnut oikein ymmärtää (osaakohan kissat leikkiä?). Koko loppumatkan ajattelin vaan sitä kissaa ja kuinka kivan huriseva ja pehmoinen se oli ja kuinka mukavaa sen kanssa ois leikkiä. Voiskohan emäntä joskus ostaa mulle oman kissan?
Ekaa kertaa junassa. Äiti mukana onneksi.
Haaveilua:
Siellä se on! Ihana kissa!
Se ei näytä kuvissa siltä että se rakastais mua kamalasti. Mutta kyllä se varmasti rakasti kun se antoi mun pestä sen korvat. Ja jos me ois päästy leikkimään niin siitä ois tullu ehkä mun uus paras ystävä.
Oli siellä vähän muitakin tyyppejä. Se kissa kävi katselemassa niitä, mutta mä en katsellu ku sitä vaan...
Sillä oli niin pehmoinen turkkikin! ja isot silmät! Ihana Kissa!
Kissa meni välillä pitkäksi aikaa piiloon ja mä haaveilin siitä pyyhkeen päällä junan penkillä. Meillä oli siellä aika lokoisat oltavat kun vaunu oli puolityhjä (kukapa matkustaisi Mikkeliin arkena?). Nimenomaa oli lokoisat oltavat. Sitten vaihtui konduktööri ja se uusi alkoi heti huutaa ovella. Se uhkasi emäntää sakoilla ja lisämaksuilla ja junasta poistamisella. En ollut oikein varma miksi, mutta ilmeisesti kissat voivat olla penkillä mutta koirat eivät voi olla penkillä edes pyyhkeen kanssa ja pestyinä (se aiempi konduktööri oli vaan hymyilly mulle kun meni ohi). Se tarkasti matkaliput ja valitti että emännällä olis pitänyt olla uudempi opiskelijakortti (elokuussa ei vielä uutta tarraa ole) ja ilmoitti että jos me tai meidän tavarat mennään yhtään yli emännän oman paikan niin sakko tulee. Kun emäntä oli nostamassa meidän kassia ylös, alkoi kahta kauheampi metakka: ylhäällä saa olla max 1 laukku per matkustaja ja koska emännän kamerareppu oli jo siellä niin loput (emännän laukku, meidän laukku + 2 koiraa) piti pistää emännän jalkoihin koko loppumatkaksi. Emännällä oli tulla itku. Se pelkäsi oikeasti että joutuu maksamaan monta sataa euroa ja lentää ulos junasta ja niin me matkattiin tosi ahtaasti ja hankalasti koko loppu matka. Mä en päässy katsomaan kissaa koska en saanut ylittää näkymätöntä viivaa emännän jaloissa. Kun emäntä etsi kännykkää ja laski lukemansa kirjan viereiselle tuolille tuli konduktööriltä uusi huuto. Sen jälkeen meidän penkissä ei luettu, eikä tehty muuta kuin nökötettiin samassa asennossa paikoilleen jumittuneena loppumatka. Isäntä haki meidät autolla juna-asemalta ja seuraavana päivänä emäntä tajusi kadottaneensa junaan meikkipussin ja puseron jotka olivat varmaan vyöryneet laukusta penkin alle ja jääneet sinne kun emäntä pisti laukut penkin alle että me mahduttaisiin sen jalkoihin edes jotenkin. Itkuhan siitä tuli ja päätös: me ei matkusteta junalla enää (emännällä on kurjia kokemuksia menneisyydessäkin mutta ne ei liity koiriin vaan muuten junalla matkustukseen). Ei ellei ole aivan kertakaikkisen pakko (vaikea kuvitella milloin olisi?). Emännälle jäi trauma ja mun jäi ikävä kissaa (onkohan tuollaisia mukavia junakissoja muualla kuin junassa?).
Kissaton, Halla.
Junailua
Kesän lopulla isännällä alkoi kauan ja hartaasti odotettu loma. Ja heti loman aluksi täällä pakkailtiin urakalla laukkuja. Seurasin puuhaa tarkasti vierestä ja pistin tyytyväisenä merkille että yhteen laukkuun sujahti yksi jos toinenkin meidän koirien tavara: leluja ja ruokaa, pelastusliivit (ja joitain ikäviä juttuja kuten shampoota ja kynsisakset). Seuraavana päivänä seisoin ovella lähtövalmiudessa kuin partiolainen konsanaan ja järkytyin kun minua ei otettukaan mukaan (isi ja isäntä lähtivät kahdestaan! sukupuolisyrjintää!). Järkytystä lisäsi se että ainoa paikka jossa olen ikinä ollut veneessä on mökki. Miten voi matkustaa mökille ilman mökkikoiraa?Parin päivän päästä tämä arvoitus ratkesi kun matkustimme emännän veljen kyydissä juna-asemalle. Me tytöt teimmekin seikkailuretken: mun elämän ensimmäinen junamatka. Matkaan oli tietysti varustauduttu: emännällä oli itselleen siitepölylääkkeet (se on allerginen vähän kaikenlaisille lemmikeille, onneksi mä en ole lemmikki vaan ystävä) ja kirja ja evästä ja meille koirille pyyhe ja hammasluita ja nameja ja jokunen lelu yms.
Matka alkoi mukavasti, vaikka mua aluksi vähän jännitti koko junailuhomma. Konduktööri oli kiva ja silitti mua vähäsen ja aika pian tutustuin siellä yhteen kissaan. Meillä päin ei asu kuin irtaallaan säntäileviä sähiseviä ja vihaisia kissoja ja musta oli tosi kummallista nähdä paikoillaan nököttävä kissaeläin. Ihan aluksi en edes huomannut sitä kun se oli niin rauhassa, menin vaan esittäytymään sen emännälle ja kokeilemaan sen rapsutustaitoja (hyvät oli!) ja sitten yhtäkkiä mun nenääni kantautui hatarasti tuttu tuoksu... Nuuskuttelin ja nuuskuttelin ja seurasin tuoksua... kunnes mun nenä osui johonkin tosi pehmoiseen. Sitten se pehmoinen kääntyi ja katsoi muhun. Ensin sillä oli semmoinen kissojen normaali-ilme ("mene-pois-ääliö-koira") mutta se ei sähissy, eikä raapinu eikä säntäilly joten mä nuolaisin sitä kokeeksi. Kohta pesin sen koko naaman ja korvat ja oisin pessy tassutkin jos se ois antanu. Se maistui eriltä kuin äiti ja siitä jäi karvaa suuhun mutta se oli tosi pehmoinen ja siitä kuului semmoinen outo käyntiääni: pientä hurinaa ja surinaa (onkohan kissoissa moottori?). Sitten se meni pois ja mulle tuli melkein itku kun ajattelin ettei se ehkä tykkää musta. Kohta se kuitenkin oli taas kosketusetäisyydellä ja yritin kutsua sitä leikkimään mutta se ei tainnut oikein ymmärtää (osaakohan kissat leikkiä?). Koko loppumatkan ajattelin vaan sitä kissaa ja kuinka kivan huriseva ja pehmoinen se oli ja kuinka mukavaa sen kanssa ois leikkiä. Voiskohan emäntä joskus ostaa mulle oman kissan?
Ekaa kertaa junassa. Äiti mukana onneksi.
Haaveilua:
Siellä se on! Ihana kissa!
Se ei näytä kuvissa siltä että se rakastais mua kamalasti. Mutta kyllä se varmasti rakasti kun se antoi mun pestä sen korvat. Ja jos me ois päästy leikkimään niin siitä ois tullu ehkä mun uus paras ystävä.
Oli siellä vähän muitakin tyyppejä. Se kissa kävi katselemassa niitä, mutta mä en katsellu ku sitä vaan...
Sillä oli niin pehmoinen turkkikin! ja isot silmät! Ihana Kissa!
Kissa meni välillä pitkäksi aikaa piiloon ja mä haaveilin siitä pyyhkeen päällä junan penkillä. Meillä oli siellä aika lokoisat oltavat kun vaunu oli puolityhjä (kukapa matkustaisi Mikkeliin arkena?). Nimenomaa oli lokoisat oltavat. Sitten vaihtui konduktööri ja se uusi alkoi heti huutaa ovella. Se uhkasi emäntää sakoilla ja lisämaksuilla ja junasta poistamisella. En ollut oikein varma miksi, mutta ilmeisesti kissat voivat olla penkillä mutta koirat eivät voi olla penkillä edes pyyhkeen kanssa ja pestyinä (se aiempi konduktööri oli vaan hymyilly mulle kun meni ohi). Se tarkasti matkaliput ja valitti että emännällä olis pitänyt olla uudempi opiskelijakortti (elokuussa ei vielä uutta tarraa ole) ja ilmoitti että jos me tai meidän tavarat mennään yhtään yli emännän oman paikan niin sakko tulee. Kun emäntä oli nostamassa meidän kassia ylös, alkoi kahta kauheampi metakka: ylhäällä saa olla max 1 laukku per matkustaja ja koska emännän kamerareppu oli jo siellä niin loput (emännän laukku, meidän laukku + 2 koiraa) piti pistää emännän jalkoihin koko loppumatkaksi. Emännällä oli tulla itku. Se pelkäsi oikeasti että joutuu maksamaan monta sataa euroa ja lentää ulos junasta ja niin me matkattiin tosi ahtaasti ja hankalasti koko loppu matka. Mä en päässy katsomaan kissaa koska en saanut ylittää näkymätöntä viivaa emännän jaloissa. Kun emäntä etsi kännykkää ja laski lukemansa kirjan viereiselle tuolille tuli konduktööriltä uusi huuto. Sen jälkeen meidän penkissä ei luettu, eikä tehty muuta kuin nökötettiin samassa asennossa paikoilleen jumittuneena loppumatka. Isäntä haki meidät autolla juna-asemalta ja seuraavana päivänä emäntä tajusi kadottaneensa junaan meikkipussin ja puseron jotka olivat varmaan vyöryneet laukusta penkin alle ja jääneet sinne kun emäntä pisti laukut penkin alle että me mahduttaisiin sen jalkoihin edes jotenkin. Itkuhan siitä tuli ja päätös: me ei matkusteta junalla enää (emännällä on kurjia kokemuksia menneisyydessäkin mutta ne ei liity koiriin vaan muuten junalla matkustukseen). Ei ellei ole aivan kertakaikkisen pakko (vaikea kuvitella milloin olisi?). Emännälle jäi trauma ja mun jäi ikävä kissaa (onkohan tuollaisia mukavia junakissoja muualla kuin junassa?).
Kissaton, Halla.
