HALLAN HARHAA - Tiistaina, 12.02.2013 klo 16:19
Me tavattiin varaisi kai meidän ollessa neliviikkoisia. Vaikka oikeasti mä tapasin varaisin kyllä jo ollessani äidin masussa. En vaan muista siitä kauheasti.
Hieno varaisi!
Varaisi oli ihan maailman paras pomppija.
Nyt mun adoptioisistä on tullut enkeli-isi ja se on mennyt samaan paikkaan kuin Peppi. Missä ikinä se sitten onkin. Mulle tätä on vähän vaikea käsittää: miten joku semmoinen joka on aina ollut olemassa voi kadota? Toisenlaiset asiat katoavat kyllä. Niin kuin vaikka mun lelut tai ruoka tai emännän kukkapenkin kasvit. Mutta ei semmoiset asiat, jotka on aina olleet: äiti, isi, emäntä, isäntä, meri, hiekkakuopat.
Nyt jälkeenpäin emäntä on kertonut ettei mun varaisi ollut aina täällä. Että se tuli tänne monen kodin ja monen maan kautta. Syntyi ison meren toisella puolella ja vaihtoi sielläkin jo kotia. Matkusti sieltä Norjaan ja sieltä äidin kotimaan kautta Suomeen ja täälläkin se oli yhdessä kodissa ennen kuin muutti omaan kotiinsa. Se varmaan selitti sen miksi se ei koskaan halunnut uida mun kanssa. Ei varmaan halunnut riskeerata sitä, että joutuisi takaisin sinne ison meren toiselle puolelle nyt kun lopultakin oli kotiutunut tänne. Eikä se koskaan tykänny muutenkaan matkustaa. Se oli musta hassua kun mä olen aina tykännyt matkustelusta. Matkustaessa kun voi kokea kaikenlaisia seikkailuja. Mutta mä olen kyllä aina saanut matkustaa yhdessä oman lauman kanssa enkä koskaan ole matkustanut laumasta poiis.
Mutta varaisi tuli siis vasta aikuisena ja monen kodin kautta sen oikeaan kotiin. Siihen johon se sai jäädä asumaan. Jotenkin se jaettiin siinä puoliksi sillä huonoina päivinä sen emäntä uhkasi lähettää sen toiselle omistajalleen. Tai ainakin varaisin takapään.
Kun varaisi sitten lopulta löysi omaan kotiin se oppi siellä monta asiaa. Niin kuin leikkimisen. Tai naksuttimen, istumisen ja maahan menon, tassun antamisen ja vieheen ajamisen (ja oppipa se ajamaan jänistäkin vaikka sen emäntä ei tainnut olla taidosta hirveän onnellinen pelätessään pahinta karkureissun ajan). Musta on hassua että se ei aina ole osannut leikkiä, mutta se selittää varmaan sen miksi sillä oli niin kamalan kauhistunut ilme kun mä leikin sen kanssa pienenä. Meillä oli usein varaisin kanssa yhteiset treenit sillä sen emäntä väitti että me muodostetaan ruskeiden koirien tiimipari. Meidän yhteisiä vahvuuksia oli valtava innostus tehdä asioita ja kokeilla ja yrittää (ei kuulemma niinkään mikään valtava kapasiteetti ymmärtää asioita vaikka minä en ymmärräkään mitä tällä tarkoitettiin).
Varaisi oppi leikkimään paitsi ihmisten myös meidän kanssa. Jopa vetämään ja vähän murisemaan vaikka se olikin sen mielestä vähän pelottava leikki.
Me opetettiin se juomaan makuvettä eli tosi maukasta vettä rapakoista ja lätäköistä ja ojan pohjista.
Varaisistä oli kivaa lenkilläkin esimerkiksi seurata ja istua, vaikka musta lenkillä on kivempaa uida mutalammikoissa ja kokeilla uusia kampauksia. Meistä molemmista kaikista parasta oli silti yhdessä juokseminen vaikka sitä jouduttiinkin mun onnettomuuden jälkeen vähentämään (alunperin pelkästään ravia osannut varaisi ei koskaan tullut kovin ketteräksi eikä ollut kauhean hyvä väistämään vaikka oikea isi opettikin sille että toisia koiria pitää väistää eikä niihin voi juosta pahki).
minä ja varaisi kiipeilemässä kun mä olin vielä aika pieni
Aluksi varaisi ei kuulemma osannut myöskään jakaa ruokaa vaan oli kovin äreä ruokansa äärellä. Sittemmin se oppi nuoleskelemaan kattiloiden pohjat ja emännän äidin antamat uunivuoat sulassa sovussa meidän kaikkien kanssa eikä se ikinä tainnut juuri ärähtää mulle. Se oppi että se voi jakaa ja siitä tuli siinä asiassa koko ajan rennompi ja rennompi. Lopun aikoina se monesti oikein asiasta tehden toi mun oikealle isille luita tai muita herkkuja piristääkseen mun hieman alakuloista oikeaa isiä (ja oikea isi oppi esittämään alakuloista saadakseen luut ja huijaamaan varaisiä juoksemaan ovelle ja haukkumaan vaikka kukaan ei ollut tulossa)... Monta muutakin asiaa mun isät teki yhdessä sillä olihan niillä poikien oma tiimi johon mua ei huolittu vaikka yritin olla tosi poikamainen. Yhteisistä asioista molemmille iseille rakkain oli varmaan Doris, niiden yhteinen tyttöystävä.
Doris. Isin ja varaisin kaikista rakkain tyttöystävä.
Mun isi rakasti mun lailla kaikkia ja kaikkea (paitsi jos oikea isi oli sanonut että jollekin piti haukkua ja että se oli vihollinen). Se oli ystävä muun muassa kissojen ja pikkulintujen kanssa (mäkin tykkään kissoista ja haluaisin nuolla niitä, pikkulintuja en oo päässy maistamaan). Se söi kaikenlaista mitä ei yleisesti ehkä pidetä koirien ruokana. Ainakaan koirien herkkuruokana. Niin kuin vaikka paprikaa tai parsakaalia. Ja mäkin opin syömään isolla ilolla perunankuoria koska varaisi opetti.
Varaisistä tuli meille kaikille tosi rakas ja se opetti meille paljon. Me odotettiin kovasti sellaista aikaa jolloin sen kanssa oltais päästy vielä juoksemaan, mutta nyt se aika tulee vasta sitten kun minustakin on tullut enkelikoira ja emäntä on ehdottomasti kieltänyt enkelikoiraksi muuttumisen lähitulevaisuudessa. Välillä kun me ei nähty varaisin kanssa tosi pitkiin aikoihin niin mun piti mennä jäähylle kun lopulta tavattiin ettei se järkyttyis mun innostuksestani ja etten mä pissais alleni. Miten mun käy jos mä taivaassa pissaan alleni kun näen varaisin? Olen aika varma että niin siinä nimittäin käy.
Varaisin ilme kun mä olin pieni ja aika innokas. Ja tältä se näytti aina myöhemminkin jos mä innostuin liikaa sen olemassa olosta.
Emäntä kertoi että varaisin on nyt hyvä olla ja että se ajattelee näin:
"Mikä onkaan tää ihana maa?
Vain metsää, vain rantaa...
Ei hihnaa, ei pantaa...
Mikä onkaan tää ihana maa? "
Minä voin vain toivoa että se on oikeassa ja varmaan se on.
Pepin emäntä taas kertoi että varaisi ei ole jättänyt mua kokonaan vaan että se on mun mukana aina ja pitää musta huolta. Ehkä se elää vähän mun isoissa korvissa ja mun isoissa pompuissa nyt.
Ikävöiden.
Halla
Mitä enkeli-isistä muistan...
Mulla on aina ollut kaksi isää. Yuki, joka on mun oikea isi ja asuu meillä. Ja Korvakoira Madi joka on ollu mun adoptioisi. Mä adoptoin sen aika lailla ekalla kerralla kun nähtiin. Se oli niin iso ja hieno ja sillä oli ruskea nenä niin kuin mullakin. Päätin heti sen nähdessäni, että jonain päivänä mullakin on yhtä isot korvat ja yhtä paljon pomppuja kuin sillä.Me tavattiin varaisi kai meidän ollessa neliviikkoisia. Vaikka oikeasti mä tapasin varaisin kyllä jo ollessani äidin masussa. En vaan muista siitä kauheasti.
Hieno varaisi!
Varaisi oli ihan maailman paras pomppija.
Nyt mun adoptioisistä on tullut enkeli-isi ja se on mennyt samaan paikkaan kuin Peppi. Missä ikinä se sitten onkin. Mulle tätä on vähän vaikea käsittää: miten joku semmoinen joka on aina ollut olemassa voi kadota? Toisenlaiset asiat katoavat kyllä. Niin kuin vaikka mun lelut tai ruoka tai emännän kukkapenkin kasvit. Mutta ei semmoiset asiat, jotka on aina olleet: äiti, isi, emäntä, isäntä, meri, hiekkakuopat.
Nyt jälkeenpäin emäntä on kertonut ettei mun varaisi ollut aina täällä. Että se tuli tänne monen kodin ja monen maan kautta. Syntyi ison meren toisella puolella ja vaihtoi sielläkin jo kotia. Matkusti sieltä Norjaan ja sieltä äidin kotimaan kautta Suomeen ja täälläkin se oli yhdessä kodissa ennen kuin muutti omaan kotiinsa. Se varmaan selitti sen miksi se ei koskaan halunnut uida mun kanssa. Ei varmaan halunnut riskeerata sitä, että joutuisi takaisin sinne ison meren toiselle puolelle nyt kun lopultakin oli kotiutunut tänne. Eikä se koskaan tykänny muutenkaan matkustaa. Se oli musta hassua kun mä olen aina tykännyt matkustelusta. Matkustaessa kun voi kokea kaikenlaisia seikkailuja. Mutta mä olen kyllä aina saanut matkustaa yhdessä oman lauman kanssa enkä koskaan ole matkustanut laumasta poiis.
Mutta varaisi tuli siis vasta aikuisena ja monen kodin kautta sen oikeaan kotiin. Siihen johon se sai jäädä asumaan. Jotenkin se jaettiin siinä puoliksi sillä huonoina päivinä sen emäntä uhkasi lähettää sen toiselle omistajalleen. Tai ainakin varaisin takapään.
Kun varaisi sitten lopulta löysi omaan kotiin se oppi siellä monta asiaa. Niin kuin leikkimisen. Tai naksuttimen, istumisen ja maahan menon, tassun antamisen ja vieheen ajamisen (ja oppipa se ajamaan jänistäkin vaikka sen emäntä ei tainnut olla taidosta hirveän onnellinen pelätessään pahinta karkureissun ajan). Musta on hassua että se ei aina ole osannut leikkiä, mutta se selittää varmaan sen miksi sillä oli niin kamalan kauhistunut ilme kun mä leikin sen kanssa pienenä. Meillä oli usein varaisin kanssa yhteiset treenit sillä sen emäntä väitti että me muodostetaan ruskeiden koirien tiimipari. Meidän yhteisiä vahvuuksia oli valtava innostus tehdä asioita ja kokeilla ja yrittää (ei kuulemma niinkään mikään valtava kapasiteetti ymmärtää asioita vaikka minä en ymmärräkään mitä tällä tarkoitettiin).
Varaisi oppi leikkimään paitsi ihmisten myös meidän kanssa. Jopa vetämään ja vähän murisemaan vaikka se olikin sen mielestä vähän pelottava leikki.
Me opetettiin se juomaan makuvettä eli tosi maukasta vettä rapakoista ja lätäköistä ja ojan pohjista.
Varaisistä oli kivaa lenkilläkin esimerkiksi seurata ja istua, vaikka musta lenkillä on kivempaa uida mutalammikoissa ja kokeilla uusia kampauksia. Meistä molemmista kaikista parasta oli silti yhdessä juokseminen vaikka sitä jouduttiinkin mun onnettomuuden jälkeen vähentämään (alunperin pelkästään ravia osannut varaisi ei koskaan tullut kovin ketteräksi eikä ollut kauhean hyvä väistämään vaikka oikea isi opettikin sille että toisia koiria pitää väistää eikä niihin voi juosta pahki).
minä ja varaisi kiipeilemässä kun mä olin vielä aika pieni
Aluksi varaisi ei kuulemma osannut myöskään jakaa ruokaa vaan oli kovin äreä ruokansa äärellä. Sittemmin se oppi nuoleskelemaan kattiloiden pohjat ja emännän äidin antamat uunivuoat sulassa sovussa meidän kaikkien kanssa eikä se ikinä tainnut juuri ärähtää mulle. Se oppi että se voi jakaa ja siitä tuli siinä asiassa koko ajan rennompi ja rennompi. Lopun aikoina se monesti oikein asiasta tehden toi mun oikealle isille luita tai muita herkkuja piristääkseen mun hieman alakuloista oikeaa isiä (ja oikea isi oppi esittämään alakuloista saadakseen luut ja huijaamaan varaisiä juoksemaan ovelle ja haukkumaan vaikka kukaan ei ollut tulossa)... Monta muutakin asiaa mun isät teki yhdessä sillä olihan niillä poikien oma tiimi johon mua ei huolittu vaikka yritin olla tosi poikamainen. Yhteisistä asioista molemmille iseille rakkain oli varmaan Doris, niiden yhteinen tyttöystävä.
Doris. Isin ja varaisin kaikista rakkain tyttöystävä.
Mun isi rakasti mun lailla kaikkia ja kaikkea (paitsi jos oikea isi oli sanonut että jollekin piti haukkua ja että se oli vihollinen). Se oli ystävä muun muassa kissojen ja pikkulintujen kanssa (mäkin tykkään kissoista ja haluaisin nuolla niitä, pikkulintuja en oo päässy maistamaan). Se söi kaikenlaista mitä ei yleisesti ehkä pidetä koirien ruokana. Ainakaan koirien herkkuruokana. Niin kuin vaikka paprikaa tai parsakaalia. Ja mäkin opin syömään isolla ilolla perunankuoria koska varaisi opetti.
Varaisistä tuli meille kaikille tosi rakas ja se opetti meille paljon. Me odotettiin kovasti sellaista aikaa jolloin sen kanssa oltais päästy vielä juoksemaan, mutta nyt se aika tulee vasta sitten kun minustakin on tullut enkelikoira ja emäntä on ehdottomasti kieltänyt enkelikoiraksi muuttumisen lähitulevaisuudessa. Välillä kun me ei nähty varaisin kanssa tosi pitkiin aikoihin niin mun piti mennä jäähylle kun lopulta tavattiin ettei se järkyttyis mun innostuksestani ja etten mä pissais alleni. Miten mun käy jos mä taivaassa pissaan alleni kun näen varaisin? Olen aika varma että niin siinä nimittäin käy.
Varaisin ilme kun mä olin pieni ja aika innokas. Ja tältä se näytti aina myöhemminkin jos mä innostuin liikaa sen olemassa olosta.
Emäntä kertoi että varaisin on nyt hyvä olla ja että se ajattelee näin:
"Mikä onkaan tää ihana maa?
Vain metsää, vain rantaa...
Ei hihnaa, ei pantaa...
Mikä onkaan tää ihana maa? "
Minä voin vain toivoa että se on oikeassa ja varmaan se on.
Pepin emäntä taas kertoi että varaisi ei ole jättänyt mua kokonaan vaan että se on mun mukana aina ja pitää musta huolta. Ehkä se elää vähän mun isoissa korvissa ja mun isoissa pompuissa nyt.
Ikävöiden.
Halla
