HALLAN HARHAA - Perjantaina, 02.08.2013 klo 13:12
puhelimella sain tällaisen videon
Syynä keisarinleikkaukseen kohdusta tullut epämääräinen vuoto. Paljastui kohtutulehdukseksi ja koko kohtu oli märkää täynnä. Pentu oli kuitenkin hyvissä voimin ja muita kavereita ei siellä kohdussa ollut ollutkaan. Kohtu poistettiin samalla ja hyvä niin. Ei tarvi enää pelätä tulehduksia.
Halla halusi rakastaa ja leikkiä pikkusiskon kanssa eikä yhtään tajunnut miksei se käy päinsä. Niinpä se itkeä vollotti pentuportin takana ison osan ajasta...
ja tämän verran siitä näkyi normaalisti...
"Aika näyttää onko Almaz juuri niin täydellinen miltä se vaikuttaa nyt. Toivomme parasta."
Niinpä toivoimme. Alku oli kuitenkin raskasta sillä maidon tulo oli loppunut kuin seinään. Savulle syötettiin vastiketta, sinkkiä ja penturuokaa maidontulon kiihdyttämiseksi. Sitä myös lypsettiin ja pentua avitettiin nisälle sillä se oli synnytyksestä niin väsynyt ettei olisi itse jaksanut imeä riittävästi nisää josta maitoa ei kunnolla heru. Vastiketta pentu ei suostunut syömään, mutta se sai Nutriplusgeeliä silloin kun tuntui että maito ei millään riitä. Seuraavana iltana Savu oli niin kipeä ettei tahtonut antaa pennun imeä eikä kenenkään koskea itseensä. Annettiin särkylääkettä vaikka sen antaminen imettävälle nartulle ei mikään ideaali tilanne olekaan.
Lueskelin Savun papereita seuraavana päivänä ja niissä kohtutulehduksen syyksi arveltiin herpes-virusta. Me ei voitukaan huokaista vielä, sillä herpes on pennuille ihan kamala tauti. Soitin leikanneelle eläinlääkärille joka sanoi että herpes on yksi mahdollisuus ja että pentua olisi syytä tarkkailla jatkuvasti. Jos se selviäisi kolmen viikon ikään, sen mahdollisuudet olisivat huomattavasti paremmat. Jos se alkaisi oireilla sitä ennen me luultavasti menettäisimme sen. Herpes on aikuisella koiralla usein oireeton, mutta pikkupentuja se tappaa. Siihen ei ole hoitoa ja oireetkin ovat alussa aika epämääräiset (kuten se että paino ei nouse). Jos paino lakkaisi nousemasta, meidän pitäisi siirtää pentu saunaan tai jollain muulla keinoin pitää sen ympäristön lämpötila 39 asteessa sillä lämpötilaa nostamalla viruksen lisääntymistä voidaan hidastaa (ja se onkin sitten aika lailla ainoa asia mitä sille voidaan tehdä). Pikkupennut eivät pysty ylläpitämään ruumiin lämpöään aikuisten koirien tavoin ja siksi virus pääsee lisääntymään hallitsemattomasti. Yksinäisten pikkupentujen tilanne on vielä huonompi sillä ne eivät voi kerääntyä kasaksi toisten pentujen kanssa ja pitää lämpötilaa vakiona sillä tavoin. Pentua ei kuitenkaan voisi pistää kaiken varalta kuumempiin oloihin sillä siellä vaarassa olisi kuivuminen. Kuumemmassa olevaa pentua pitäisi juottaa ja siinä taas riskinä on nesteen joutuminen keuhkoihin mikä johtaa yleensä keuhkotulehdukseen ja pennun menehtymiseen. Herättiin 2-3 tunnin välein punnitsemaan pentu, mittaamaan Savun lämmöt (ettei leikkaushaava olisi tulehtunut), vaihtamaan kuumavesipulloja pentulaatikkoon (siltä varalta että Savu lähtisi laatikosta jonnekin ja pentu jäisi yksin meidän nukkuessa). Näihin toimiin ja nukahtamiseen menee n. tunti joten nukutaan pisimmilläänkin kahden tunnin pätkiä. Jos luultiin olevamme väsyneitä synnytystä odotellessa niin erehdyttiin katkerasti.
kuvia pennusta (11.4.)
Maitoa tulee huonosti. Vastike ei kelpaa (pentu tappeli vastaan), paino käyrä huonompi kuin edellisillä pennuilla mutta paino kuitenkin nousi. Kerrottiin herpes-riskistä uroksen omistajalle. Toivottiin parasta. Pentu on ponteva, se liikkuu päättäväisesti ja nostaa kamalan äläkän jos jokin ei ole sen mielestä kivasti. Vuoroin ollaan varmoja että noin pontevalla pennulla ei voi olla hätää. Vuoroin mietitään että näin pienet ovat hiljaa jos kaikki on hyvin. Halla päivystää portin takana. Savu hoitaa hyvin ja puolustaa pentua raivokkaasti.
Savun haava ei näytä hyvältä. Se on punainen ja vetää ryppyyn ja kuumottaa. Savu nuolee haavaa ja se on taas tarvinnut särkylääkettäkin. Soitetaan taas leikanneelle lääkärille ja kysytään että muistetaanko me oikein että ryppyyn vetävä haava ja punoitus on ok koska johtuu tavallisesta lankareaktiosta? Ja ettei sille tarvi tehdä mitään? Kuulemma on ok.
Punoitus haavassa ei laske. Maito jota on saatu työllä ja tuskalla nousemaan alkaa taas hiipua kohti olematonta. Savu on kiukkuinen, kipeä eikä tahdo hoitaa. Ja sille pennut on kaikki kaikessa ja se ei näytä kipua helposti. Ei uskota leikannutta lääkäriä vaan varataan aika toiselle jossa todetaan lankareaktio joka vaatii aina antibiootit ja ihon paikallishoitoa, mikä olisi muuten iisi juttu mutta ko paikallisainetta pentu ei saisi syödä... toisaalta sille ei tekisi hyvää sekään jos Savu söisi antibiootteja taas (Savu on syönyt leikkauksen jälkeen 10 päivän kuurin ja pari päivää sen loppumisen jälkeen haava alkoi taas punoittaa). Mutta valitaan kahdesta (vai kolmesta?) pahasta pienempi ja Savu saa antibiootit ja paikallishoidetaan hyvin varovasti lähinnä vedellä sillä pennulle ei tee taatusti hyvää sekään jos haava tulehtuu ja emo lakkaa hoitamasta ja imettämästä sitä. Ell luona Savu taisi saada kipulääkettäkin jotta maito ei katoaisi ja jotta se suostuisi imettämään ja hoitamaan pentua. Säälittää kipeä emo. Säälittää kipeän emon yksinäinen pentu.
Huokaistaan helpotuksesta sillä hoito alkaa tepsiä. Haava paranee ja punoitus laskee. Maitoakin alkaa taas tulla vaikka edelliseen pentueeseen nähden huonosti ja jos ruokaa vähentää yhtään tai Savu pääsee lenkille niin se katoaa taas. Antaa emon olla lihava kaikessa rauhassa. Ehtiihän sitä laihduttaa myöhemminkin vaikka aika naurettavaa on että se syö yhden pennun kanssa melkein saman määrän ruokaa kuin viimeksi neljän kakaran kanssa. Elämä on.
Pennun painoa seurataan edelleen vainoharhaisuuteen saakka. Herpes riski ei ole vielä ohi ja valitettavasti kuulen uutisia huomattavasti vanhempienkin pentujen menehtymisestä herpekseen. Väsymyksen ja huolen määrää ei voi sanoin kuvailla. Pentu saa maidon lisäksi vastiketta (jota se ei halua syödä) ja Nutriplussaa (josta se tykkää hullun lailla). Vaikka olenkin päättänyt että saa luvan pärjätä maidolla kunnes ehkä neljän viikon iässä voisi saada lihaa. Periaatteet ovat hurjan hieno asia paitsi kun yöllä kello 3 mietit että mitäs jos se nyt kuolee tai hiipuu tai sairastuu ruuan puutteesta kun maitoa ei vaan kipeästä emosta niin vaan lypsetäkään. Päätetään murehtia lisäruokinnan ja allergioiden kytköksiä jos selvitään hengissä siihen saakka että allergialla on jotain väliä. Pyhistä päätöksistä huolimatta kakara saa ensimmäiset annokset vastikkeella jatkettua lihaa muistaakseni päivää vajaa 3 viikkoisena. Se niistä periaatteista mutta Nutri plussan sanat lisäravinnosta alkoivat pelottaa sen verran että syökään mieluummin lihaa. Lihasta se tykkää hullun lailla ja sormet ovat vaarassa sen kinutessa sitä lisää.
pentu 15.4.
ja sama ipana + sama viltti 8.4.
Pennun silmät ovat olleet auki jo tovin ja se kapuilee pitkin pentulaatikkoa melkoisella tohinalla. Mutta ei vielä seiso tai kävele. En ole huolissani sillä ainokaiset pennut kehittyvät hitaammin. Niiden kun ei ole pakko kisata mistään. Ruokaa, pesuja ja hellyyttä tulee heti kun neiti keksii sitä vaatia (kiljumalla tai jollain muulla menetelmällä). Jossain vaiheessa Savu oli päättänyt esitellä pennun Hallalle vaikka väkisin. Minulla meni hermot kun yksi narttu itkeä vollotti portin toisella puolella (Halla) ja toinen seisoi pentu suussa portin toisella puolella suunnittelemassa portin ylitystä (Savu). Annoin muun lauman tutustua pentuun ja saatiin rauha portille (portti paikoillaan vaan mun nukkuessa ja tehdessä muuta, silloin kun olen itse pentulaatikon luona portti saa olla pois ja Halla nukkuu pentulaatikon vieressä sängyssä ja vahtii. Savukin on rennompi kun Halla vahtii ja se voi keskittyä pentuun. Luotan laumaan ja siihen että näin asiat ovat olleet aikojen alusta asti koirien kesken. Emo hoitaa ja muut vahtivat. Savu antaa Hallan myös hoitaa osan pennun pesuista ja jättäisi pennun mieluusti Hallan hoiviin kun käy itse pissalla (valvovan silmän alla näin myös tehdään). Yukia Savu ei vielä pennun luona sulata vaikka Yuki on pennuille äärimmäisen hellä, rakastava ja kärsivällinen. Mennään nartun ehdoilla. Minä en jaksa lukea enää yhtään opasta joka tekee meidän elämästä hankalaa enkä valvoa enää yhtään hetkeä kuunnellen vollotusta nyt kun yöunet nukutaan edelleen 45min-1h pätkissä.
Pentu ei kävele vieläkään. Ei oikein kamalasti edes yritä. Onko se laiska? Ollaanko me hyysätty se pilalle? Tosin se on ollut joka päivä käsittelyssä (n. miljoona kertaa punnitusten yhteydessä ja samalla on tutkittu sitä muutenkin= Onhan silmät kirkkaat? Onko korvat auki? Seuraako katsetta? Reagoiko ääneen? Onko turkki puhdas? Eihän hännässä ole mutkaa? Ovatko ikenet terveen vaaleanpunaiset? jne...) ja käsittelyn lisäksi se on saanut alustatotutusta jonka pitäisi auttaa hermoston kehitystä. Toisaalta moni lähde sanoo että ainokaiset pennut ovat hitaita. Että keisarinleikatut pennut ovat hitaita. Että emon sairastaminen hidastaa pentujen kehitystä. Missään ei sanota paljonko. Missään ei sanota että mitäs jos pienellä on kaikki nämä tekijät?
En kertakaikkiaan enkä mitenkään pysty enää heräämään 3 tunnin välein. Mies on jo päivystänyt joitakin öitä. Samoin sisko. Ilman isää, veljeä ja ystävää en varmasti olisi selvinnyt tänne asti. Siunattua että on ihmisiä joille soittaa: "Mun on pakko päästä lääkäriin kun oma selkä pettää, en voi jättää pentua. Auta." tai "Mä en muista millon olen syöny." tai "Voisinko mä mitenkään saada nukkua nyt?" ja että ne ihmiset eivät kysy mitään. Olen niin kiitollinen että itkettää, mutta en saa sanotuksi mitään kun nukuttaa niin kamalasti.
Soitan lisääntymiseen erikoistuneelle klinikalle Mäntsälään. Olisi pakko saada tietää missä vaiheessa mä voin lakata murehtimasta. Voinko tehdä jotain? Entä uroksen jalostuskäyttö? Kai se on ok? Murehdin sitäkin sillä uros on hieno. Olisi huutava vääryys jos tämä pentu jäisi sen ainoaksi.
Klinikka on ihmeissään. Ei kuulemma ole millään lailla todennäköistä että pennulla olisi herpes. Tai onhan se mahdollista, mutta ei yhtään sen todennäköisempää kuin millään muullakaan pennulla. Kohtutulehdus ei liity herpekseen (herpes virus ja tulehdus yleensä bakteeri). Eikä se että pentu ei syntynyt normaalisti tai se että niitä oli vaan yksi (koska muista ei ollut jälkiäkään). Minä olen ihmeissäni. Mitä me on pelätty nämä viikot?
Soitan kaikille joille olen ehtinyt huolta vuodattaa ja kerron että nyt voidaan hengittää vapaammin. Toivon että se on totta sillä huoli pennun liikkumisesta kasvaa päivä päivältä. Se kyllä nousee ylös mutta ei oikein kävele. Selaan pentupäiväkirjaa, kasvattajan opasta ja kirjoja ja kaikkien mukaan pennun pitäisi aivan pian kävellä. Toisaalta kaikkien mukaan kehitys voi viivästyä miljoonasta eri syystä. Missään ei sanota paljonko viivästystä on vielä ok. Missään ei sanota mitä asialle voi tehdä. Koska pentu on reipas, kivuton ja iloinen niin päätän vaan odottaa.
Lainaan itseäni ajalta jolloin pentu oli 4 viikkoa:
Pentu täyttää neljä viikkoa. Sen tuleva koti käy sitä katsomassa. Varoittelen ettei tästä taida tulla sijoituspentua vaikka se tarkoittaakin meidän kasvatustyön loppumista. Annan aikaa harkita haluavatko pennun silti. Härnään pentua pistämällä sitä erilaisille alustoille, näyttämällä leluja ja ruokaa tai pistämällä Hallan asialle. Välillä olen näkevinäni edistystä ja sitten taas ei. Varpaiden tuntorefleksit ovat ihan ok. Pentu pysyy seisomassa tovin jos sen nostaa siihen ja kävelee jokusen askeleen mutta kaatuu. Minusta se ei ole ns. uimari. Minusta sen rakenne on kunnossa. Se ei arista mitään ja se yrittää. Näkeekö se kunnolla? Välillä se tuntuu pyrkivän ruokaa/leluja/Hallaa kohti. Välillä minusta tuntuu ettei se edes tajua missä ruokaa on. Teen lähipiiriä hulluksi kyselemällä niiden mielipiteitä pennusta. Kaikkien mielestä se edistyy. On hidas, mutta edistyy.
Soitan taas eläinlääkärille. Ensin sinne lisääntymisklinikalle ja sitten omalle. Oma sanoo ettei heillä kukaan ole perehtynyt näin pieniin pentuihin. Kun kysyn mitä osaavat tehdä vastaus on että lähettää eteenpäin tai lopettaa. Kummassakaan ei ole järkeä. Ei niin kauan kun pentu on noin pieni ja toisaalta kivuton. Lisääntymisklinikka ehdottaa miljoonaa erilaista järkyttävän kallista tutkimusta siellä tai Helsingissä. Useamman sadan kilometrin päässä. Mutta kun kysyn että mitäs sieltä tutkimuksista voi löytyä ja onko mitään sellaista mille voisi jotain tehdä vastaus on että ei sieltä mitään sellaista voi löytyä jota hoidettaisiin. En todellakaan lähde ajamaan montaa sataa kilometsiä ja maksamaan montaa satasta tutkimuksista joissa joko ei löydy mitään tai löytyy jotain ja pentu lopetetaan. Molemmat klinikat sanovat myös että fiksuinta lienee odottaa, antaa aikaa ja aistiärsykkeitä jos ja kun pentu on kivuton. Osa pennuista vaan on hitaita.
Viides viikko. Pentu ei kävele vieläkään. Savu ei enää hoida sitä niin kuin ennen. Hoitovastuu on enemmän ja enemmän Hallalla. Minä lasken pennun askelia ja ensin iloitsen ("se käveli tänään jo 9 askelta!" "tänään meni 11!!") ja sitten muistan että tässä iässä pentujen kanssa pitäisi olla jo kovasti kiire. Kiire katsomaan mihin kaikkialle ne saavat itsensä tungettua, mitä kaikkia järsittyä ja miten hirmuinen vauhti, möykkä ja paini niillä on meneillä. Meillä lasketaan askelia. Pentu leikkii, riehuu ja heiluttaa hurjasti häntää. Se rakastaa isäntää ja puhalluksia. Se rakastaa kalkkunanjauhelihaa. Se rakastaa Hallaa (ja Halla rakastaa sitä). Mutta se ei pysy pystyssä. Soitan kaikki lähialueen eläinklinikat läpi ja kysyn kuka täällä tietää pennuista. Vastaukseksi saan tutun siruttajan nimen. Soitan, mutta siruttaja on matkoilla. Päivää ennen siruttajaa käydään Hallan kanssa fysioterapeutilla. Huoli näkyy minusta. Saan ohjeen uskaltaa päästää irti tarvittaessa ja kun istun autoon ja avaan radion siellä soi Liekki. En ole halunnut kuulla sitä kappaletta nimen annon jälkeen. Jo pennun omistajien sanoessa nimen tuntui kuin joku olisi lyönyt vasten kasvoja. Mutta minunkin hulluudellani on rajat. En sano pennun omistajille että nimessä on huono karma ja että minusta se tuntuu huonolta enteeltä. Vaihdan silti kanavaa. Sama laulu. Vaihdan taas kanavaa. Kolmatta kertaa soi Liekki. Päätän että käännän kanavaa vielä kerran: "sä olit lintu, joka ei oppinut lentämään, et siipiäsi koskaan ole päässyt käyttämään...". Laitan radion kiinni. Itkusta ei ole tulla loppua. En tiedä vieläkään miten me päästiin kotiin. Istutaan Hallan kanssa kotipihassa autossa sillä Savun luo en hysteerisenä mene. Se koira on muutenkin saanut kestää ihan liikaa.
Seuraavana päivänä tulee siruttaja. Katsoo pentua hetken ja sanoo että tämä on hänestä neurologista. Että hän tuntee hyvän neurologin. Hankkii meille ajan seuraavaksi päiväksi. Ei suostu veloittamaan käynnistä mitään. Kuuntelee. Elää mukana. On uskomaton.
Alan valmistaa muita pennun menetykseen. Kerron tosiasiat rauhallisesti ja lupaan palata asiaan seuraavana päivänä. Mies tulee töistä kotiin myöhään sillä se on hakenut minulle syntymäpäivälahjan. En saa itkultani kiitettyä. Ja tunnen syyllisyyttä siitä että haluaisin sanoa että lahjalla ei ole juuri väliä jos pentu kuolee. Että minä ottaisin koska vaan terveen pentueen ja jäisin loppuelämäkseni lahjoitta. Mutta että kaiken tämän keskellä mies on etsinyt sisustusliikkeet läpi minulle sitä mattoa josta olen haaveillut? Että se on muistanut sen vaikka takana on muutto ja huolta ja murhetta (ja vaimo joka ajattelee vain koiranpentua). Iltaa kohti pennusta tulee itkuinen.
Seuraavana päivänä herään pennun itkuun. Se on levoton. Kipeä ja minusta sen päänmuoto on muuttunut. Pyydän pikkuveljen mukaan. Haluan ottaa koirat mukaan jotta ne saavat hyvästellä jos ja kun tästä tulee pennun ensimmäinen ja viimeinen matka. Soitan ja perun oman lääkäriaikani. Vastaanottajan jäkätys loppuu kuin seinään kun sanon että menen lopettamaan viisi viikkoista pentua ja että laki velvoittaa minua sillä se kärsii. Minua ei lopeteta vaikka kärsin, mutta pennulla on siihen oikeus.
Eläinlääkärissä todetaan varsin varma vesipää ja/tai neurologisia ongelmia. Jokatapauksessa jotain mille me emme voi mitään muuta kuin lopettaa pennun. Annan pennun mennä. Annan lauman jättää hyvästit. Savu nuuhkaisee pentua kerran ja on jo menossa. Se varmaan tiesi. Mietin tiesikö se jo aikoja sitten? Tiesikö se silloin kun luulin sen olevan leikkauksesta kipeä ja hoitavan huonosti siksi? Tämänkö takia maitoa ei tullut? Yuki nuolee pennun ja heilauttaa sitten hyvin surullisesti häntää. Hallalla on hätä. Se tökkii elotonta pentua, nuolee, tökkii minua, ääntelee hätääntyneesti. Eläinlääkäri antaa sille aikaa tajuta. Ja vähän kerrassaan Hallakin luovuttaa. Mutta se ei haluaisi jättää pentua eläinlääkäriin. Kiskoo ja itkee kun lähdetään. Pentu lähtee avattavaksi. Haluan varmuuden.
Soitan miehelle. Soitan pentua odottaneelle perheelle. Soitan ystäville joiden piti tulla viettämään syntymäpäiviä. Soitan sisaruksille. Soitan äidille ja isälle. Sitten ajan veljen kotiin ja jatkan matkaa hiekkakuopille. Jalat hiekassa jossa pentu ulkoili ainoan kerran kodin ulkopuolella minä itken hillitöntä itkua. Sitten kasaan itseni, haen miehen töistä ja palaan kotiin tekemään ruokaa. Kermavaahdosta tulee voita, mutta uutta kermaa saa kaupasta. En tiedä mistä puhutaan. En tiedä miltä ruoka maistuu. Mutta tiedän että ympärillä on ihmisiä jotka tulevat vaikka niille soittaa ja itkee ja sanoo että minusta ei ole juhlimaan mitään. Valvotaan myöhään. Sytytetään kynttilä ja katsotaan lepattavaa liekkiä. Juodaan viiniä, kirotaan jumalaa ja sitten rauhoitutaan. Jos ei muuta niin koirien takia. Ja koska ihminen pystyy suremaan vain rajallisen määrän kerrallaan.
Syyllisyys on loputon. Minä päätän pennuttaa koiran. Minä päätän sen kumppanin. Minä päätän ajankohdan. Ja paikan. Ja annan koiran nuuskia (herpesriski). Minä päätän milloin lähdetään leikkaukseen. Minä päätän lisäruokinnasta ja lämmöstä ja käsittelystä ja emon lääkityksistä ja paapomisesta ja Hallasta ja kaikesta. Vesipää ei ole perinnöllistä. Se on ympäristöstä. Ja minä olen ympäristö. Koirista on vaikea tietää milloin ne ovat kipeitä. Pennusta jota ei vielä oikein tunne on vielä vaikeampaa tietää. Minä päätin että se saa elää näin pitkään. Päätin koska uskoin vahvasti siihen että sen pitää saada mahdollisuus. Pitää saada yrittää. Niin kauan kun kipua ei ole. Mutta pentu oli itkuinen kahtena viimeisenä päivänä. Jos suljen silmät, kuulen sen äänen.
Vesipäälle altistavia tekijöitä ovat mm. emän tiineysaikana sairastamat infektiot, synnytyksen komplikaatiot ja emän sairastaminen imetyksen aikana. Meidän pentuparka kävi läpi nämä kaikki. Vika ei ole emässä. Eikä vika ole uroksessa (jota käyttäisin salamana uudestaan jos minulla olisi sille narttu). Vika on ympäristön, olosuhteiden. Sen että saa käteen ns. "haista p*ska" -kortin tässä suuressa arpajaisessa nimeltään kasvatus.
Tämän prosessin aikana olen äärettömän kiitollinen niistä ihmisistä jotka pysyivät rinnalla ja jotka auttoivat meitä vuorokauden ajasta ja pyynnöstä riippumatta. On vaikea kuvailla kuinka valtava apu teistä on ollut ja miten isolta asialta tuntuu se tuki jota olen saanut mm. uroksen omistajalta ja siruttajalta. Valitettavasti samaan aikaan on todettava että muutama ihminen on näyttänyt todelliset karvansa ja luottamus on mennyttä. Parempi näin silti.
Olen syvästi tietoinen vastuustani ja kaikista niistä vaiheista joissa olisin voinut päättää toisin. Silti yhtäkään päätöstä ei tehty miettimättä kaikkia mahdollisia seurauksia ja ajattelematta pennun parasta sen hetkisen tiedon valossa. Olen edelleen sitä mieltä että jokainen elämä on sen arvoinen että sille annetaan mahdollisuus. Samoin olen sitä mieltä että periaatteeista pitää pystyä joustamaan silloin kun on kysymys elämästä ja kuolemasta. Seison myös sen päätöksen takana että lauma sai tutustua pentuun. Tunnen omani. Tiedän että monessa kohdassa koirat ovat minua viisaampia, tietävät minua enemmän. On tilanteita jolloin olen mieluummin nöyränä ja kuuntelen laumaa. Kunpa olisin nytkin kuunnellut enemmän ja toivonut vähemmän. Tiedän että moni siellä miettii kadunko tätä. Kadun kyllä sitä etten vienyt Liekkiä päivää aiemmin lääkärille. Mutta en kadu pennutusta. Enkä kadu unettomia öitä tai menetettyä rahaa. Jälkeenpäin on helppo olla viisas. Kirjoitan tämän auki koska en aio salata mitään. Vastaavasti toivon että jos ja kun toimissani on jotain kysyttävää tai huomautettavaa se tehdään minulle suoraan (esim sähköpostitse: saana.remula @ gmail.com) .
Tällaista on kasvatus. Helppoa rahaa. Tunteetonta tehtailua. Vai miten se nyt meni.
Hallan blogia lainaten,
Taigalta Kennel / Saana aka. Tigru
ps. Liekin kaikki kuvat ovat nähtävissä täällä:
http://taigalta.kuvat.fi/kuvat/2013/Almaz/
ja videomateriaalia pienestä löytyy täältä:
KLIK!
Painajaisia osa 2
Liekki syntyi siis muutaman päivän myöhässä (7.4. n. klo 21.30) hätäsektiolla ja kotiin päästiin aamuyöllä. Kirjoitin syntymän jälkeisenä päivänä näin: Reipas ruskea narttu joka painoi syntyessään 180g ja nyt jo 5 grammaa enemmän. Lähtöpainot edellisessä pentueessa vaihtelivat välillä 150-260g eli ei mikään jätti, mutta ei mikään ihan pienikään kaveri. Kovin on reippaan oloinen, huutaa ja puree jos asiat eivät mene niin kuin hän haluaa...puhelimella sain tällaisen videon
Syynä keisarinleikkaukseen kohdusta tullut epämääräinen vuoto. Paljastui kohtutulehdukseksi ja koko kohtu oli märkää täynnä. Pentu oli kuitenkin hyvissä voimin ja muita kavereita ei siellä kohdussa ollut ollutkaan. Kohtu poistettiin samalla ja hyvä niin. Ei tarvi enää pelätä tulehduksia.
Halla halusi rakastaa ja leikkiä pikkusiskon kanssa eikä yhtään tajunnut miksei se käy päinsä. Niinpä se itkeä vollotti pentuportin takana ison osan ajasta...
ja tämän verran siitä näkyi normaalisti...
"Aika näyttää onko Almaz juuri niin täydellinen miltä se vaikuttaa nyt. Toivomme parasta."
Niinpä toivoimme. Alku oli kuitenkin raskasta sillä maidon tulo oli loppunut kuin seinään. Savulle syötettiin vastiketta, sinkkiä ja penturuokaa maidontulon kiihdyttämiseksi. Sitä myös lypsettiin ja pentua avitettiin nisälle sillä se oli synnytyksestä niin väsynyt ettei olisi itse jaksanut imeä riittävästi nisää josta maitoa ei kunnolla heru. Vastiketta pentu ei suostunut syömään, mutta se sai Nutriplusgeeliä silloin kun tuntui että maito ei millään riitä. Seuraavana iltana Savu oli niin kipeä ettei tahtonut antaa pennun imeä eikä kenenkään koskea itseensä. Annettiin särkylääkettä vaikka sen antaminen imettävälle nartulle ei mikään ideaali tilanne olekaan.
Lueskelin Savun papereita seuraavana päivänä ja niissä kohtutulehduksen syyksi arveltiin herpes-virusta. Me ei voitukaan huokaista vielä, sillä herpes on pennuille ihan kamala tauti. Soitin leikanneelle eläinlääkärille joka sanoi että herpes on yksi mahdollisuus ja että pentua olisi syytä tarkkailla jatkuvasti. Jos se selviäisi kolmen viikon ikään, sen mahdollisuudet olisivat huomattavasti paremmat. Jos se alkaisi oireilla sitä ennen me luultavasti menettäisimme sen. Herpes on aikuisella koiralla usein oireeton, mutta pikkupentuja se tappaa. Siihen ei ole hoitoa ja oireetkin ovat alussa aika epämääräiset (kuten se että paino ei nouse). Jos paino lakkaisi nousemasta, meidän pitäisi siirtää pentu saunaan tai jollain muulla keinoin pitää sen ympäristön lämpötila 39 asteessa sillä lämpötilaa nostamalla viruksen lisääntymistä voidaan hidastaa (ja se onkin sitten aika lailla ainoa asia mitä sille voidaan tehdä). Pikkupennut eivät pysty ylläpitämään ruumiin lämpöään aikuisten koirien tavoin ja siksi virus pääsee lisääntymään hallitsemattomasti. Yksinäisten pikkupentujen tilanne on vielä huonompi sillä ne eivät voi kerääntyä kasaksi toisten pentujen kanssa ja pitää lämpötilaa vakiona sillä tavoin. Pentua ei kuitenkaan voisi pistää kaiken varalta kuumempiin oloihin sillä siellä vaarassa olisi kuivuminen. Kuumemmassa olevaa pentua pitäisi juottaa ja siinä taas riskinä on nesteen joutuminen keuhkoihin mikä johtaa yleensä keuhkotulehdukseen ja pennun menehtymiseen. Herättiin 2-3 tunnin välein punnitsemaan pentu, mittaamaan Savun lämmöt (ettei leikkaushaava olisi tulehtunut), vaihtamaan kuumavesipulloja pentulaatikkoon (siltä varalta että Savu lähtisi laatikosta jonnekin ja pentu jäisi yksin meidän nukkuessa). Näihin toimiin ja nukahtamiseen menee n. tunti joten nukutaan pisimmilläänkin kahden tunnin pätkiä. Jos luultiin olevamme väsyneitä synnytystä odotellessa niin erehdyttiin katkerasti.
kuvia pennusta (11.4.)
Maitoa tulee huonosti. Vastike ei kelpaa (pentu tappeli vastaan), paino käyrä huonompi kuin edellisillä pennuilla mutta paino kuitenkin nousi. Kerrottiin herpes-riskistä uroksen omistajalle. Toivottiin parasta. Pentu on ponteva, se liikkuu päättäväisesti ja nostaa kamalan äläkän jos jokin ei ole sen mielestä kivasti. Vuoroin ollaan varmoja että noin pontevalla pennulla ei voi olla hätää. Vuoroin mietitään että näin pienet ovat hiljaa jos kaikki on hyvin. Halla päivystää portin takana. Savu hoitaa hyvin ja puolustaa pentua raivokkaasti.
Savun haava ei näytä hyvältä. Se on punainen ja vetää ryppyyn ja kuumottaa. Savu nuolee haavaa ja se on taas tarvinnut särkylääkettäkin. Soitetaan taas leikanneelle lääkärille ja kysytään että muistetaanko me oikein että ryppyyn vetävä haava ja punoitus on ok koska johtuu tavallisesta lankareaktiosta? Ja ettei sille tarvi tehdä mitään? Kuulemma on ok.
Punoitus haavassa ei laske. Maito jota on saatu työllä ja tuskalla nousemaan alkaa taas hiipua kohti olematonta. Savu on kiukkuinen, kipeä eikä tahdo hoitaa. Ja sille pennut on kaikki kaikessa ja se ei näytä kipua helposti. Ei uskota leikannutta lääkäriä vaan varataan aika toiselle jossa todetaan lankareaktio joka vaatii aina antibiootit ja ihon paikallishoitoa, mikä olisi muuten iisi juttu mutta ko paikallisainetta pentu ei saisi syödä... toisaalta sille ei tekisi hyvää sekään jos Savu söisi antibiootteja taas (Savu on syönyt leikkauksen jälkeen 10 päivän kuurin ja pari päivää sen loppumisen jälkeen haava alkoi taas punoittaa). Mutta valitaan kahdesta (vai kolmesta?) pahasta pienempi ja Savu saa antibiootit ja paikallishoidetaan hyvin varovasti lähinnä vedellä sillä pennulle ei tee taatusti hyvää sekään jos haava tulehtuu ja emo lakkaa hoitamasta ja imettämästä sitä. Ell luona Savu taisi saada kipulääkettäkin jotta maito ei katoaisi ja jotta se suostuisi imettämään ja hoitamaan pentua. Säälittää kipeä emo. Säälittää kipeän emon yksinäinen pentu.
Huokaistaan helpotuksesta sillä hoito alkaa tepsiä. Haava paranee ja punoitus laskee. Maitoakin alkaa taas tulla vaikka edelliseen pentueeseen nähden huonosti ja jos ruokaa vähentää yhtään tai Savu pääsee lenkille niin se katoaa taas. Antaa emon olla lihava kaikessa rauhassa. Ehtiihän sitä laihduttaa myöhemminkin vaikka aika naurettavaa on että se syö yhden pennun kanssa melkein saman määrän ruokaa kuin viimeksi neljän kakaran kanssa. Elämä on.
Pennun painoa seurataan edelleen vainoharhaisuuteen saakka. Herpes riski ei ole vielä ohi ja valitettavasti kuulen uutisia huomattavasti vanhempienkin pentujen menehtymisestä herpekseen. Väsymyksen ja huolen määrää ei voi sanoin kuvailla. Pentu saa maidon lisäksi vastiketta (jota se ei halua syödä) ja Nutriplussaa (josta se tykkää hullun lailla). Vaikka olenkin päättänyt että saa luvan pärjätä maidolla kunnes ehkä neljän viikon iässä voisi saada lihaa. Periaatteet ovat hurjan hieno asia paitsi kun yöllä kello 3 mietit että mitäs jos se nyt kuolee tai hiipuu tai sairastuu ruuan puutteesta kun maitoa ei vaan kipeästä emosta niin vaan lypsetäkään. Päätetään murehtia lisäruokinnan ja allergioiden kytköksiä jos selvitään hengissä siihen saakka että allergialla on jotain väliä. Pyhistä päätöksistä huolimatta kakara saa ensimmäiset annokset vastikkeella jatkettua lihaa muistaakseni päivää vajaa 3 viikkoisena. Se niistä periaatteista mutta Nutri plussan sanat lisäravinnosta alkoivat pelottaa sen verran että syökään mieluummin lihaa. Lihasta se tykkää hullun lailla ja sormet ovat vaarassa sen kinutessa sitä lisää.
pentu 15.4.
ja sama ipana + sama viltti 8.4.
Pennun silmät ovat olleet auki jo tovin ja se kapuilee pitkin pentulaatikkoa melkoisella tohinalla. Mutta ei vielä seiso tai kävele. En ole huolissani sillä ainokaiset pennut kehittyvät hitaammin. Niiden kun ei ole pakko kisata mistään. Ruokaa, pesuja ja hellyyttä tulee heti kun neiti keksii sitä vaatia (kiljumalla tai jollain muulla menetelmällä). Jossain vaiheessa Savu oli päättänyt esitellä pennun Hallalle vaikka väkisin. Minulla meni hermot kun yksi narttu itkeä vollotti portin toisella puolella (Halla) ja toinen seisoi pentu suussa portin toisella puolella suunnittelemassa portin ylitystä (Savu). Annoin muun lauman tutustua pentuun ja saatiin rauha portille (portti paikoillaan vaan mun nukkuessa ja tehdessä muuta, silloin kun olen itse pentulaatikon luona portti saa olla pois ja Halla nukkuu pentulaatikon vieressä sängyssä ja vahtii. Savukin on rennompi kun Halla vahtii ja se voi keskittyä pentuun. Luotan laumaan ja siihen että näin asiat ovat olleet aikojen alusta asti koirien kesken. Emo hoitaa ja muut vahtivat. Savu antaa Hallan myös hoitaa osan pennun pesuista ja jättäisi pennun mieluusti Hallan hoiviin kun käy itse pissalla (valvovan silmän alla näin myös tehdään). Yukia Savu ei vielä pennun luona sulata vaikka Yuki on pennuille äärimmäisen hellä, rakastava ja kärsivällinen. Mennään nartun ehdoilla. Minä en jaksa lukea enää yhtään opasta joka tekee meidän elämästä hankalaa enkä valvoa enää yhtään hetkeä kuunnellen vollotusta nyt kun yöunet nukutaan edelleen 45min-1h pätkissä.
Pentu ei kävele vieläkään. Ei oikein kamalasti edes yritä. Onko se laiska? Ollaanko me hyysätty se pilalle? Tosin se on ollut joka päivä käsittelyssä (n. miljoona kertaa punnitusten yhteydessä ja samalla on tutkittu sitä muutenkin= Onhan silmät kirkkaat? Onko korvat auki? Seuraako katsetta? Reagoiko ääneen? Onko turkki puhdas? Eihän hännässä ole mutkaa? Ovatko ikenet terveen vaaleanpunaiset? jne...) ja käsittelyn lisäksi se on saanut alustatotutusta jonka pitäisi auttaa hermoston kehitystä. Toisaalta moni lähde sanoo että ainokaiset pennut ovat hitaita. Että keisarinleikatut pennut ovat hitaita. Että emon sairastaminen hidastaa pentujen kehitystä. Missään ei sanota paljonko. Missään ei sanota että mitäs jos pienellä on kaikki nämä tekijät?
En kertakaikkiaan enkä mitenkään pysty enää heräämään 3 tunnin välein. Mies on jo päivystänyt joitakin öitä. Samoin sisko. Ilman isää, veljeä ja ystävää en varmasti olisi selvinnyt tänne asti. Siunattua että on ihmisiä joille soittaa: "Mun on pakko päästä lääkäriin kun oma selkä pettää, en voi jättää pentua. Auta." tai "Mä en muista millon olen syöny." tai "Voisinko mä mitenkään saada nukkua nyt?" ja että ne ihmiset eivät kysy mitään. Olen niin kiitollinen että itkettää, mutta en saa sanotuksi mitään kun nukuttaa niin kamalasti.
Soitan lisääntymiseen erikoistuneelle klinikalle Mäntsälään. Olisi pakko saada tietää missä vaiheessa mä voin lakata murehtimasta. Voinko tehdä jotain? Entä uroksen jalostuskäyttö? Kai se on ok? Murehdin sitäkin sillä uros on hieno. Olisi huutava vääryys jos tämä pentu jäisi sen ainoaksi.
Klinikka on ihmeissään. Ei kuulemma ole millään lailla todennäköistä että pennulla olisi herpes. Tai onhan se mahdollista, mutta ei yhtään sen todennäköisempää kuin millään muullakaan pennulla. Kohtutulehdus ei liity herpekseen (herpes virus ja tulehdus yleensä bakteeri). Eikä se että pentu ei syntynyt normaalisti tai se että niitä oli vaan yksi (koska muista ei ollut jälkiäkään). Minä olen ihmeissäni. Mitä me on pelätty nämä viikot?
Soitan kaikille joille olen ehtinyt huolta vuodattaa ja kerron että nyt voidaan hengittää vapaammin. Toivon että se on totta sillä huoli pennun liikkumisesta kasvaa päivä päivältä. Se kyllä nousee ylös mutta ei oikein kävele. Selaan pentupäiväkirjaa, kasvattajan opasta ja kirjoja ja kaikkien mukaan pennun pitäisi aivan pian kävellä. Toisaalta kaikkien mukaan kehitys voi viivästyä miljoonasta eri syystä. Missään ei sanota paljonko viivästystä on vielä ok. Missään ei sanota mitä asialle voi tehdä. Koska pentu on reipas, kivuton ja iloinen niin päätän vaan odottaa.
Lainaan itseäni ajalta jolloin pentu oli 4 viikkoa:
"Tigru" kirjoitti:
No niin. Ipana painaa yli kilon. Ikää on reilu 4 viikkoa ja kävelykin sujuu miten kuten. Jos ei olisi niin kamala kiire niin sujuisi varmaan paremmin, mutta neiti on päättänyt ilmeisesti opetella suoraan juoksemaan...
Se on myös oppinut uusia ääniä (lähinnä erilaista rääkymistä) ja puree kaikkea. Pyytää sitten aina anteeksi antamalla pusuja :lol: Halla on koittanut opettaa leikkimistä Ikean Rotalla, mutta rotta on saman kokoinen kuin pentu joten kun Halla heittää ipanaa rotalla niin se ei aina ole pennusta kamalan kivaa (vaikka rottaa onkin kiva järsiä aina siihen saakka kunnes Halla vie sen taas mennessään ja sitten tulee se kamala kiire opetella juoksemista). Savun kanssa pentu painii ja ärisee.
Sain lopulta päätettyä nimen: Taigalta Tulen Taju. Ja tuleva haltija päätti heti perään kutsumanimen: Liekki. Tulen tajuun alkoi tuntua oikealta monesta syystä: tämä jää Savun viimeiseksi pennuksi ja ei Tulta ilman Savua ja toisinpäin. Lisäksi tuli on aika elinehto luonnossa liikuttaessa. Vaarallinen, mutta oikeissa käsissä elämäntuoja ja suoja ulkona. Aika usein elämää myös verrataan liekkiin joten sekin sopii. Ja aika tulta ja tappuraa on pienen pitänyt olla selvitäkseen tähän maailmaan. Toivottavasti se on yhtä tulinen jatkossakin. Mielessäni lähetän pienelle silti mukaan Almaz laulun.
Savu ja Liekki
kävelyharjoituksia
Näin napataan kuva pienestä ilman apukäsiä...
Pentu täyttää neljä viikkoa. Sen tuleva koti käy sitä katsomassa. Varoittelen ettei tästä taida tulla sijoituspentua vaikka se tarkoittaakin meidän kasvatustyön loppumista. Annan aikaa harkita haluavatko pennun silti. Härnään pentua pistämällä sitä erilaisille alustoille, näyttämällä leluja ja ruokaa tai pistämällä Hallan asialle. Välillä olen näkevinäni edistystä ja sitten taas ei. Varpaiden tuntorefleksit ovat ihan ok. Pentu pysyy seisomassa tovin jos sen nostaa siihen ja kävelee jokusen askeleen mutta kaatuu. Minusta se ei ole ns. uimari. Minusta sen rakenne on kunnossa. Se ei arista mitään ja se yrittää. Näkeekö se kunnolla? Välillä se tuntuu pyrkivän ruokaa/leluja/Hallaa kohti. Välillä minusta tuntuu ettei se edes tajua missä ruokaa on. Teen lähipiiriä hulluksi kyselemällä niiden mielipiteitä pennusta. Kaikkien mielestä se edistyy. On hidas, mutta edistyy.
Soitan taas eläinlääkärille. Ensin sinne lisääntymisklinikalle ja sitten omalle. Oma sanoo ettei heillä kukaan ole perehtynyt näin pieniin pentuihin. Kun kysyn mitä osaavat tehdä vastaus on että lähettää eteenpäin tai lopettaa. Kummassakaan ei ole järkeä. Ei niin kauan kun pentu on noin pieni ja toisaalta kivuton. Lisääntymisklinikka ehdottaa miljoonaa erilaista järkyttävän kallista tutkimusta siellä tai Helsingissä. Useamman sadan kilometrin päässä. Mutta kun kysyn että mitäs sieltä tutkimuksista voi löytyä ja onko mitään sellaista mille voisi jotain tehdä vastaus on että ei sieltä mitään sellaista voi löytyä jota hoidettaisiin. En todellakaan lähde ajamaan montaa sataa kilometsiä ja maksamaan montaa satasta tutkimuksista joissa joko ei löydy mitään tai löytyy jotain ja pentu lopetetaan. Molemmat klinikat sanovat myös että fiksuinta lienee odottaa, antaa aikaa ja aistiärsykkeitä jos ja kun pentu on kivuton. Osa pennuista vaan on hitaita.
Viides viikko. Pentu ei kävele vieläkään. Savu ei enää hoida sitä niin kuin ennen. Hoitovastuu on enemmän ja enemmän Hallalla. Minä lasken pennun askelia ja ensin iloitsen ("se käveli tänään jo 9 askelta!" "tänään meni 11!!") ja sitten muistan että tässä iässä pentujen kanssa pitäisi olla jo kovasti kiire. Kiire katsomaan mihin kaikkialle ne saavat itsensä tungettua, mitä kaikkia järsittyä ja miten hirmuinen vauhti, möykkä ja paini niillä on meneillä. Meillä lasketaan askelia. Pentu leikkii, riehuu ja heiluttaa hurjasti häntää. Se rakastaa isäntää ja puhalluksia. Se rakastaa kalkkunanjauhelihaa. Se rakastaa Hallaa (ja Halla rakastaa sitä). Mutta se ei pysy pystyssä. Soitan kaikki lähialueen eläinklinikat läpi ja kysyn kuka täällä tietää pennuista. Vastaukseksi saan tutun siruttajan nimen. Soitan, mutta siruttaja on matkoilla. Päivää ennen siruttajaa käydään Hallan kanssa fysioterapeutilla. Huoli näkyy minusta. Saan ohjeen uskaltaa päästää irti tarvittaessa ja kun istun autoon ja avaan radion siellä soi Liekki. En ole halunnut kuulla sitä kappaletta nimen annon jälkeen. Jo pennun omistajien sanoessa nimen tuntui kuin joku olisi lyönyt vasten kasvoja. Mutta minunkin hulluudellani on rajat. En sano pennun omistajille että nimessä on huono karma ja että minusta se tuntuu huonolta enteeltä. Vaihdan silti kanavaa. Sama laulu. Vaihdan taas kanavaa. Kolmatta kertaa soi Liekki. Päätän että käännän kanavaa vielä kerran: "sä olit lintu, joka ei oppinut lentämään, et siipiäsi koskaan ole päässyt käyttämään...". Laitan radion kiinni. Itkusta ei ole tulla loppua. En tiedä vieläkään miten me päästiin kotiin. Istutaan Hallan kanssa kotipihassa autossa sillä Savun luo en hysteerisenä mene. Se koira on muutenkin saanut kestää ihan liikaa.
Seuraavana päivänä tulee siruttaja. Katsoo pentua hetken ja sanoo että tämä on hänestä neurologista. Että hän tuntee hyvän neurologin. Hankkii meille ajan seuraavaksi päiväksi. Ei suostu veloittamaan käynnistä mitään. Kuuntelee. Elää mukana. On uskomaton.
Alan valmistaa muita pennun menetykseen. Kerron tosiasiat rauhallisesti ja lupaan palata asiaan seuraavana päivänä. Mies tulee töistä kotiin myöhään sillä se on hakenut minulle syntymäpäivälahjan. En saa itkultani kiitettyä. Ja tunnen syyllisyyttä siitä että haluaisin sanoa että lahjalla ei ole juuri väliä jos pentu kuolee. Että minä ottaisin koska vaan terveen pentueen ja jäisin loppuelämäkseni lahjoitta. Mutta että kaiken tämän keskellä mies on etsinyt sisustusliikkeet läpi minulle sitä mattoa josta olen haaveillut? Että se on muistanut sen vaikka takana on muutto ja huolta ja murhetta (ja vaimo joka ajattelee vain koiranpentua). Iltaa kohti pennusta tulee itkuinen.
Seuraavana päivänä herään pennun itkuun. Se on levoton. Kipeä ja minusta sen päänmuoto on muuttunut. Pyydän pikkuveljen mukaan. Haluan ottaa koirat mukaan jotta ne saavat hyvästellä jos ja kun tästä tulee pennun ensimmäinen ja viimeinen matka. Soitan ja perun oman lääkäriaikani. Vastaanottajan jäkätys loppuu kuin seinään kun sanon että menen lopettamaan viisi viikkoista pentua ja että laki velvoittaa minua sillä se kärsii. Minua ei lopeteta vaikka kärsin, mutta pennulla on siihen oikeus.
Eläinlääkärissä todetaan varsin varma vesipää ja/tai neurologisia ongelmia. Jokatapauksessa jotain mille me emme voi mitään muuta kuin lopettaa pennun. Annan pennun mennä. Annan lauman jättää hyvästit. Savu nuuhkaisee pentua kerran ja on jo menossa. Se varmaan tiesi. Mietin tiesikö se jo aikoja sitten? Tiesikö se silloin kun luulin sen olevan leikkauksesta kipeä ja hoitavan huonosti siksi? Tämänkö takia maitoa ei tullut? Yuki nuolee pennun ja heilauttaa sitten hyvin surullisesti häntää. Hallalla on hätä. Se tökkii elotonta pentua, nuolee, tökkii minua, ääntelee hätääntyneesti. Eläinlääkäri antaa sille aikaa tajuta. Ja vähän kerrassaan Hallakin luovuttaa. Mutta se ei haluaisi jättää pentua eläinlääkäriin. Kiskoo ja itkee kun lähdetään. Pentu lähtee avattavaksi. Haluan varmuuden.
Soitan miehelle. Soitan pentua odottaneelle perheelle. Soitan ystäville joiden piti tulla viettämään syntymäpäiviä. Soitan sisaruksille. Soitan äidille ja isälle. Sitten ajan veljen kotiin ja jatkan matkaa hiekkakuopille. Jalat hiekassa jossa pentu ulkoili ainoan kerran kodin ulkopuolella minä itken hillitöntä itkua. Sitten kasaan itseni, haen miehen töistä ja palaan kotiin tekemään ruokaa. Kermavaahdosta tulee voita, mutta uutta kermaa saa kaupasta. En tiedä mistä puhutaan. En tiedä miltä ruoka maistuu. Mutta tiedän että ympärillä on ihmisiä jotka tulevat vaikka niille soittaa ja itkee ja sanoo että minusta ei ole juhlimaan mitään. Valvotaan myöhään. Sytytetään kynttilä ja katsotaan lepattavaa liekkiä. Juodaan viiniä, kirotaan jumalaa ja sitten rauhoitutaan. Jos ei muuta niin koirien takia. Ja koska ihminen pystyy suremaan vain rajallisen määrän kerrallaan.
Syyllisyys on loputon. Minä päätän pennuttaa koiran. Minä päätän sen kumppanin. Minä päätän ajankohdan. Ja paikan. Ja annan koiran nuuskia (herpesriski). Minä päätän milloin lähdetään leikkaukseen. Minä päätän lisäruokinnasta ja lämmöstä ja käsittelystä ja emon lääkityksistä ja paapomisesta ja Hallasta ja kaikesta. Vesipää ei ole perinnöllistä. Se on ympäristöstä. Ja minä olen ympäristö. Koirista on vaikea tietää milloin ne ovat kipeitä. Pennusta jota ei vielä oikein tunne on vielä vaikeampaa tietää. Minä päätin että se saa elää näin pitkään. Päätin koska uskoin vahvasti siihen että sen pitää saada mahdollisuus. Pitää saada yrittää. Niin kauan kun kipua ei ole. Mutta pentu oli itkuinen kahtena viimeisenä päivänä. Jos suljen silmät, kuulen sen äänen.
Vesipäälle altistavia tekijöitä ovat mm. emän tiineysaikana sairastamat infektiot, synnytyksen komplikaatiot ja emän sairastaminen imetyksen aikana. Meidän pentuparka kävi läpi nämä kaikki. Vika ei ole emässä. Eikä vika ole uroksessa (jota käyttäisin salamana uudestaan jos minulla olisi sille narttu). Vika on ympäristön, olosuhteiden. Sen että saa käteen ns. "haista p*ska" -kortin tässä suuressa arpajaisessa nimeltään kasvatus.
Tämän prosessin aikana olen äärettömän kiitollinen niistä ihmisistä jotka pysyivät rinnalla ja jotka auttoivat meitä vuorokauden ajasta ja pyynnöstä riippumatta. On vaikea kuvailla kuinka valtava apu teistä on ollut ja miten isolta asialta tuntuu se tuki jota olen saanut mm. uroksen omistajalta ja siruttajalta. Valitettavasti samaan aikaan on todettava että muutama ihminen on näyttänyt todelliset karvansa ja luottamus on mennyttä. Parempi näin silti.
Olen syvästi tietoinen vastuustani ja kaikista niistä vaiheista joissa olisin voinut päättää toisin. Silti yhtäkään päätöstä ei tehty miettimättä kaikkia mahdollisia seurauksia ja ajattelematta pennun parasta sen hetkisen tiedon valossa. Olen edelleen sitä mieltä että jokainen elämä on sen arvoinen että sille annetaan mahdollisuus. Samoin olen sitä mieltä että periaatteeista pitää pystyä joustamaan silloin kun on kysymys elämästä ja kuolemasta. Seison myös sen päätöksen takana että lauma sai tutustua pentuun. Tunnen omani. Tiedän että monessa kohdassa koirat ovat minua viisaampia, tietävät minua enemmän. On tilanteita jolloin olen mieluummin nöyränä ja kuuntelen laumaa. Kunpa olisin nytkin kuunnellut enemmän ja toivonut vähemmän. Tiedän että moni siellä miettii kadunko tätä. Kadun kyllä sitä etten vienyt Liekkiä päivää aiemmin lääkärille. Mutta en kadu pennutusta. Enkä kadu unettomia öitä tai menetettyä rahaa. Jälkeenpäin on helppo olla viisas. Kirjoitan tämän auki koska en aio salata mitään. Vastaavasti toivon että jos ja kun toimissani on jotain kysyttävää tai huomautettavaa se tehdään minulle suoraan (esim sähköpostitse: saana.remula @ gmail.com) .
Tällaista on kasvatus. Helppoa rahaa. Tunteetonta tehtailua. Vai miten se nyt meni.
Hallan blogia lainaten,
Taigalta Kennel / Saana aka. Tigru
ps. Liekin kaikki kuvat ovat nähtävissä täällä:
http://taigalta.kuvat.fi/kuvat/2013/Almaz/
ja videomateriaalia pienestä löytyy täältä:
KLIK!
