ILOPILLERIN IKUISUUSPROJEKTI - Sunnuntaina, 08.12.2013 klo 10:54
Vaikka pennun saapumisen ruljanssiin kuinka valmistautui ja pentuelämää mielessään kuvitteli, eivät kuvitelmat millään muotoa vastanneet todellisuutta. Se intensiivisyys, jolla pentu on muuttanut arjen kuvioni on ollut rehellisesti sanoen ahdistava. Pennun kotiin saapuminen on tuonut mukanaan monta viikkoa kestäneen unettomuuden, joka taas on aiheuttanut mielialojen vaihtelua, itkeskelyä sekä kärsimättömyyttä. Jossain vaiheessa minusta tuntui, että olen vanki omassa kodissani, sillä pentua ei voinut jättää yksin kuin ehkä roskien viemisen ajaksi. Ensimmäisenä viikonloppuna mökkihöperöidyin kotona täysin. Pennun iltahepulit johtivat siihen, että ilta-ajat alkoivat ahdistamaan minua enkä kestänyt olla enää yksin. Minä, joka olen aina nauttinut siitä, että olen voinut viettää aikaa itsekseni. Lisäksi mieltä painoi suuri huoli siitä, etten kykene kasvattaa pennusta kelpo koirayksilöä, sillä en osaa mitään.
Mitään tästä en olisi voinut kuvitella ennen pennun tuloa. Tiesin, että koiran ottaminen tulee sitomaan minua, mutta en ajatellut sen seikan tuottavan minussa tällaista tunnekuohua. Tiedostin myös sen, että pentu tulee järsimään sekä kodin irtaimistoa että minua, mutta olin jo valmiiksi pohtinut mitä niissä tilanteissa teen ja ajatellut, että sillä selvä. Silloin ei ilmeisesti tullut mieleen, mitä pitäisi tehdä kun nuo keinot eivätkään tehoa pennun puremiseen niin nopeasti ja tehokkaasti kuin olin ajatellut. Omaan epävarmuuteeni koiranomistajana ainoa parannuskeino on ollut (tämä vähäinenkin) aika sekä muiden ihmisten rohkaisut. En voi vieläkään sanoa, että olisin täysin varma toimissani, mutta en ainakaan enää itkeskele sitä, että pilaan tuon koiran täysin. (Koputetaan puuta…)
Nyt takana on muutama melkein normaalisti nukuttu yö ja eron huomaa heti. Kärsivällisyyttä ja uskoa on paljon enemmän kuin aikaisemmin, pennun ”hyökkäilyt” sekä hammastelut jaksaa paremmin ja pennusta osaa nauttia enemmän. Nyt sen hölmöilyille voi jo nauraakin kun mieli ei ole enää niin apea. Olemme tavanneet koirakavereita eli kaverini shelttejä, lähialueen collieita sekä itsenäisyyspäivänä melko lähellä majailevaa veljeä, jonka tapaaminen oli sekä pennusta että omistajasta aivan erityinen. Pennun puuhastelun muiden kanssa seuraaminen onkin ollut yksi parhaista asioista tähän mennessä. Lennusta oikein paistaa päälle päin, miten iloinen se on taivaltaessaan lumihangessa koiralauman mukana vaikkei vauhti aivan vielä riitäkään menossa mukana pysymiseen eivätkä leikit aina osu aivan yksiin vanhempien koirien kanssa. Iloiset luoksetulot ja reippaat ihmisten kohtaamiset ovat myös tuottaneet minulle paljon hyvää mieltä, on onni omistaa reipas ja iloinen pentu. Vaikka lumiauroja, kirkonkelloja, busseja sekä kitaroita pitääkin vähän jännittää, ihmettelyn ja tutustumisen jälkeen voikin taas jo syödä hyvällä ruokahalulla nakkia ja leikkiä leluilla.
Tällä hetkellä tuntuu, että olen voiton puolella tästä pentubluesista. Loppujen lopuksi helpotusta tilanteesta tuli todella nopeasti, onhan pentuelämää kulunut nyt vasta kaksi viikkoa. Toisaalta tuntuu, kuin minulla olisi ollut pentu jo ikuisuuden. Koiraton elämä tuntuu todella kaukaiselta ja opiskeluasiat ovat olleet täysin taka-alalla mielessäni. Nyt pitäisi tsempata viimeiset viikot, jotta kaikki hommat tulisi tehtyä ennen joululomaa. En vain pysty enää keskittymään lainkaan koulujuttuihin kotona, sillä pientä hammastelijamonsteria pitää vahtia miltei koko ajan, ettei se keksi mitään kauhean typerää kuten hellan päälle laittamista (testattu) sekä jääkaapin alaosan hajottamista (kokeiltu myös). Olenkin oppinut arvostamaan koulussa opiskelua sekä muita vähemmän mukavia asioita, kuten siivoamista ja tiskausta, aivan eri tavalla pennun saapumisen jälkeen. Kaikki vaihtelu pentuarjesta on tervetullutta ja auttaa jälleen jaksamaan pennun hepulointia.
On se Lennu kuitenkin aivan ihana, kaikkine pöllöilyineen. Siitä, että voin nyt nähdä sen ihanuuden kunnolla, kuuluu iso kiitos kaikille, jotka ovat minua kannustaneet sekä auttaneet näiden parin viikon aikana. Sekä täällä internetin ihmeellisessä maailmassa että kasvotusten. Kiitos. ♥
Pentublues
Kuka olisi arvannut, että kauan odottamani pentu tuottaisi niin paljon ahdistusta ja kyyneleitä? En minä ainakaan, mutta joku saman prosessin käynyt mahdollisesti kyllä. Koiranomistajuutta on takana reilut kaksi viikkoa ja nyt alkaa onneksi hieman helpottaa, mutta kaksi ensimmäistä viikkoa olivat todella rankat.Vaikka pennun saapumisen ruljanssiin kuinka valmistautui ja pentuelämää mielessään kuvitteli, eivät kuvitelmat millään muotoa vastanneet todellisuutta. Se intensiivisyys, jolla pentu on muuttanut arjen kuvioni on ollut rehellisesti sanoen ahdistava. Pennun kotiin saapuminen on tuonut mukanaan monta viikkoa kestäneen unettomuuden, joka taas on aiheuttanut mielialojen vaihtelua, itkeskelyä sekä kärsimättömyyttä. Jossain vaiheessa minusta tuntui, että olen vanki omassa kodissani, sillä pentua ei voinut jättää yksin kuin ehkä roskien viemisen ajaksi. Ensimmäisenä viikonloppuna mökkihöperöidyin kotona täysin. Pennun iltahepulit johtivat siihen, että ilta-ajat alkoivat ahdistamaan minua enkä kestänyt olla enää yksin. Minä, joka olen aina nauttinut siitä, että olen voinut viettää aikaa itsekseni. Lisäksi mieltä painoi suuri huoli siitä, etten kykene kasvattaa pennusta kelpo koirayksilöä, sillä en osaa mitään.
Mitään tästä en olisi voinut kuvitella ennen pennun tuloa. Tiesin, että koiran ottaminen tulee sitomaan minua, mutta en ajatellut sen seikan tuottavan minussa tällaista tunnekuohua. Tiedostin myös sen, että pentu tulee järsimään sekä kodin irtaimistoa että minua, mutta olin jo valmiiksi pohtinut mitä niissä tilanteissa teen ja ajatellut, että sillä selvä. Silloin ei ilmeisesti tullut mieleen, mitä pitäisi tehdä kun nuo keinot eivätkään tehoa pennun puremiseen niin nopeasti ja tehokkaasti kuin olin ajatellut. Omaan epävarmuuteeni koiranomistajana ainoa parannuskeino on ollut (tämä vähäinenkin) aika sekä muiden ihmisten rohkaisut. En voi vieläkään sanoa, että olisin täysin varma toimissani, mutta en ainakaan enää itkeskele sitä, että pilaan tuon koiran täysin. (Koputetaan puuta…)
Nyt takana on muutama melkein normaalisti nukuttu yö ja eron huomaa heti. Kärsivällisyyttä ja uskoa on paljon enemmän kuin aikaisemmin, pennun ”hyökkäilyt” sekä hammastelut jaksaa paremmin ja pennusta osaa nauttia enemmän. Nyt sen hölmöilyille voi jo nauraakin kun mieli ei ole enää niin apea. Olemme tavanneet koirakavereita eli kaverini shelttejä, lähialueen collieita sekä itsenäisyyspäivänä melko lähellä majailevaa veljeä, jonka tapaaminen oli sekä pennusta että omistajasta aivan erityinen. Pennun puuhastelun muiden kanssa seuraaminen onkin ollut yksi parhaista asioista tähän mennessä. Lennusta oikein paistaa päälle päin, miten iloinen se on taivaltaessaan lumihangessa koiralauman mukana vaikkei vauhti aivan vielä riitäkään menossa mukana pysymiseen eivätkä leikit aina osu aivan yksiin vanhempien koirien kanssa. Iloiset luoksetulot ja reippaat ihmisten kohtaamiset ovat myös tuottaneet minulle paljon hyvää mieltä, on onni omistaa reipas ja iloinen pentu. Vaikka lumiauroja, kirkonkelloja, busseja sekä kitaroita pitääkin vähän jännittää, ihmettelyn ja tutustumisen jälkeen voikin taas jo syödä hyvällä ruokahalulla nakkia ja leikkiä leluilla.
Tällä hetkellä tuntuu, että olen voiton puolella tästä pentubluesista. Loppujen lopuksi helpotusta tilanteesta tuli todella nopeasti, onhan pentuelämää kulunut nyt vasta kaksi viikkoa. Toisaalta tuntuu, kuin minulla olisi ollut pentu jo ikuisuuden. Koiraton elämä tuntuu todella kaukaiselta ja opiskeluasiat ovat olleet täysin taka-alalla mielessäni. Nyt pitäisi tsempata viimeiset viikot, jotta kaikki hommat tulisi tehtyä ennen joululomaa. En vain pysty enää keskittymään lainkaan koulujuttuihin kotona, sillä pientä hammastelijamonsteria pitää vahtia miltei koko ajan, ettei se keksi mitään kauhean typerää kuten hellan päälle laittamista (testattu) sekä jääkaapin alaosan hajottamista (kokeiltu myös). Olenkin oppinut arvostamaan koulussa opiskelua sekä muita vähemmän mukavia asioita, kuten siivoamista ja tiskausta, aivan eri tavalla pennun saapumisen jälkeen. Kaikki vaihtelu pentuarjesta on tervetullutta ja auttaa jälleen jaksamaan pennun hepulointia.
On se Lennu kuitenkin aivan ihana, kaikkine pöllöilyineen. Siitä, että voin nyt nähdä sen ihanuuden kunnolla, kuuluu iso kiitos kaikille, jotka ovat minua kannustaneet sekä auttaneet näiden parin viikon aikana. Sekä täällä internetin ihmeellisessä maailmassa että kasvotusten. Kiitos. ♥
