ILOPILLERIN IKUISUUSPROJEKTI - Maanantaina, 04.11.2013 klo 18:34
Sunnuntaiaamuna ajamaan lähdettiin kahdeksan maissa ja olo oli karmaiseva. Missään vaiheessa päivää minulla ei ollut, ihme kyllä, sellainen olo että olisin nukahtamassa, mutta aivot tuntuivat yhtä sumuisilta ja hyytäviltä kuin ulkona vallinnut säätila. Saavuimme kasvattajan luo pitkän ja puuduttavan istumisen (sekä muutaman lyhyen tauon) jälkeen puoli kahden aikoihin. Jännitys oli tässä vaiheessa aika huipussaan ja tämä yhdistettynä väsyneeseen olotilaani ei välttämättä ollut paras mahdollinen yhdistelmä tekemään kasvattajaan ihanteellisen (toisen) ensivaikutelman. No, ainakin vaikutelma oli rehellinen ja todellinen.
Mutta ne pennut! Kasvattaja kiikutti kaikki kuusi ensiksi pihalle ruokailemaan ja minä olin jo tässä vaiheessa aivan myyty. Kaikki niistä touhusivat innoissaan ja esittelivät varsin epäsulavia liikkeitään hyppien agilityputken päälle. Hellyttävin näky taisi kuitenkin olla pentujen pyrähtely ympäriinsä innosta miltei tasajalkaa hyppien.
Siirryimme sisälle ja pennuilla alkoi hurja rällääminen ympäri olohuonetta. Vilinää riitti pitkäksi aikaa kuuden pennun temmeltäessä menemään ja mamman käydessä aina välillä ojentamassa jälkikasvuaan. Samalla puhuimme kasvattajan kanssa kaikenlaisista asiaan kuuluvista asioista, vaikka allekirjoittaneella olikin hieman keskittymisvaikeuksia edellä mainitun väsymyksen ja ihanista ihanimpien pentujen yrittäessä viedä huomion. Samalla selvisi myös pitkään odottamani kysymys siitä, kumpi uroksista minulle tulisi. Ja soopelipoikahan se! Ihana möhömahainen pikkuriiviö! (Tässä vaiheessa näyttäisi vahvasti siltä ettei ruualla palkkauksesta tule minkäännäköistä ongelmaa, pikkuisella tuntui olevan erinomainen ruokahalu.)
Vähitellen kaikki pennut kuukahtivat kuka mihinkin nokkaunia viettämään ja me istahdimme hetkeksi kahvittelemaan sekä keskustelemaan lisää. Ilmi tuli muun muassa se, että yksi sisaruksista on muuttamassa melko lähelle meitä! Mahtava juttu, etteivät kaikki pennut jää kauas etelään vaan pentuni saa mahdollisesti tuttua leikkiseuraa. Lisäksi sovimme, että pentuni DNA testataan muutaman muun pennun tapaan cea:ta (collieiden silmäsairaus) sekä dm:ää (selkäytimen rappeumasairaus) koskien. Olen ehdottomasti koirien kokonaisvaltaisen testaamisen kannalla, joten tietenkin haluan ottaa selvää onko pentuni geneettisesti terve näiltä osin.
Pentuni herätessä torkuiltaan ja alkaessa verkkaisesti jälleen touhuamaan, nappasin sen syliini ja seurustelimme hetken keskenämme. Pentu vain oli vielä vähän unentokkurainen ja yhteiskuvakin näyttää siltä, että pentu nauttii huomiosta täysin sydämin. (Tai sitten ei.)
Kaikin puolin reissu oli aivan ihana, sillä pennut olivat juuri sitä mitä odotin ja niitä olisi voinut katsella ties kuinka kauan. Pitkä, pimeä kotimatka kuitenkin odotti meitä ja niinpä minun piti jättää pienet touhot vielä kasvamaan pariksi viikoksi. Mutta tänä vuonna minulle tuleekin joulu kuukautta tavallista aiemmin, sillä pentu kotiutuu 22. päivä ja siinä onkin lahjaa tälle vuodelle kerrakseen!
Pentuja katsomassa!
Lauantain ja sunnuntain välinen yö taittui pitkälti sängyssä hereillä pyörien ja miettien sitä, kuinka meidän matkasta ei tulisi mitään huonosti nukutun yön vuoksi. Vähintäänkin törmättäisiin hirveen tai ajettaisiin ojaan tai eksyttäisiin tuntemattomaan navigaattorista ja kartoista huolimatta. (Mitään näistä ei onneksi käynyt, melkein vain osuimme tielle juosseeseen ilvekseen ja kiepsautimme parin minuutin ylimääräisen keikan moottoritielle mentäessä.)Sunnuntaiaamuna ajamaan lähdettiin kahdeksan maissa ja olo oli karmaiseva. Missään vaiheessa päivää minulla ei ollut, ihme kyllä, sellainen olo että olisin nukahtamassa, mutta aivot tuntuivat yhtä sumuisilta ja hyytäviltä kuin ulkona vallinnut säätila. Saavuimme kasvattajan luo pitkän ja puuduttavan istumisen (sekä muutaman lyhyen tauon) jälkeen puoli kahden aikoihin. Jännitys oli tässä vaiheessa aika huipussaan ja tämä yhdistettynä väsyneeseen olotilaani ei välttämättä ollut paras mahdollinen yhdistelmä tekemään kasvattajaan ihanteellisen (toisen) ensivaikutelman. No, ainakin vaikutelma oli rehellinen ja todellinen.
Mutta ne pennut! Kasvattaja kiikutti kaikki kuusi ensiksi pihalle ruokailemaan ja minä olin jo tässä vaiheessa aivan myyty. Kaikki niistä touhusivat innoissaan ja esittelivät varsin epäsulavia liikkeitään hyppien agilityputken päälle. Hellyttävin näky taisi kuitenkin olla pentujen pyrähtely ympäriinsä innosta miltei tasajalkaa hyppien.
Siirryimme sisälle ja pennuilla alkoi hurja rällääminen ympäri olohuonetta. Vilinää riitti pitkäksi aikaa kuuden pennun temmeltäessä menemään ja mamman käydessä aina välillä ojentamassa jälkikasvuaan. Samalla puhuimme kasvattajan kanssa kaikenlaisista asiaan kuuluvista asioista, vaikka allekirjoittaneella olikin hieman keskittymisvaikeuksia edellä mainitun väsymyksen ja ihanista ihanimpien pentujen yrittäessä viedä huomion. Samalla selvisi myös pitkään odottamani kysymys siitä, kumpi uroksista minulle tulisi. Ja soopelipoikahan se! Ihana möhömahainen pikkuriiviö! (Tässä vaiheessa näyttäisi vahvasti siltä ettei ruualla palkkauksesta tule minkäännäköistä ongelmaa, pikkuisella tuntui olevan erinomainen ruokahalu.)
Vähitellen kaikki pennut kuukahtivat kuka mihinkin nokkaunia viettämään ja me istahdimme hetkeksi kahvittelemaan sekä keskustelemaan lisää. Ilmi tuli muun muassa se, että yksi sisaruksista on muuttamassa melko lähelle meitä! Mahtava juttu, etteivät kaikki pennut jää kauas etelään vaan pentuni saa mahdollisesti tuttua leikkiseuraa. Lisäksi sovimme, että pentuni DNA testataan muutaman muun pennun tapaan cea:ta (collieiden silmäsairaus) sekä dm:ää (selkäytimen rappeumasairaus) koskien. Olen ehdottomasti koirien kokonaisvaltaisen testaamisen kannalla, joten tietenkin haluan ottaa selvää onko pentuni geneettisesti terve näiltä osin.
Pentuni herätessä torkuiltaan ja alkaessa verkkaisesti jälleen touhuamaan, nappasin sen syliini ja seurustelimme hetken keskenämme. Pentu vain oli vielä vähän unentokkurainen ja yhteiskuvakin näyttää siltä, että pentu nauttii huomiosta täysin sydämin. (Tai sitten ei.)
Kaikin puolin reissu oli aivan ihana, sillä pennut olivat juuri sitä mitä odotin ja niitä olisi voinut katsella ties kuinka kauan. Pitkä, pimeä kotimatka kuitenkin odotti meitä ja niinpä minun piti jättää pienet touhot vielä kasvamaan pariksi viikoksi. Mutta tänä vuonna minulle tuleekin joulu kuukautta tavallista aiemmin, sillä pentu kotiutuu 22. päivä ja siinä onkin lahjaa tälle vuodelle kerrakseen!
