KOIBITO - Tiistaina, 20.04.2010 klo 15:45
Olen tällä hetkellä viisivuotias, ja elän melkein normaalia koiranelämää. Krooninen korvatulehdus, josta kärsin, pysyy mainiosti kurissa, ja muuten olen täysin terve. Yksi ongelma minulla - tai oikeastaan Reitalla - on, minä nimittäin en pysty olemaan ilman kultaista lemmikkilukiolaistani. En voi muuta kuin huutaa hänen peräänsä, kun ovi sulkeutuu. Reita, älä mene, minä itken, ja silti hän aina lähtee. Minulla ei ole vaihtoehtoja - on istuttava oven eteen ja huudettava vaikka tuntikausia, koska vain sillä tavalla saan hänet taas takaisin.
Reitalla ja minulla on kovin erikoiset välit. Minä nimittäin olen oppinut käyttämään ja ymmärtämään mainiosti Reitan kieltä, ja isäntä osaa alkeet minun kielestäni. "Mitäs Sauhu?" Reita kysyy, ja minä vastaan heiluttamalla häntää niin kauan, että hän ojentaa kätensä minua kohti ja saan tulla syliin katsomaan televisiota tai vatsan päälle makaamaan ja kuuntelemaan musiikkia. Suosikkiohjelmamme on muuten House, ja nykyään meillä on Reitan kanssa myös sama musiikkimaku, vaikka pentuna pelkäsinkin suosikkilaulajamme ääntä.
En ole kovin sosiaalinen luonne. Tulen mainiosti toimeen pienten koirien kanssa, mutta en oikein välitä vieraista ihmisistä. Arkkiviholliseni on Koistinen-niminen tanskandoggi, jota isäntä-Reita vihaa yhdessä kanssani. Isännän mielestä Koistinen kuolaa, hyppii, haisee, on ruma ja on tyhmä, mutta minua se pölvästi vain pelottaa olemalla niin iso, vilkas ja kovaääninen. Reita haluaisi kovasti hankkia toisen pienen koiran minulle ja itselleen kaveriksi, mutta en oikein ole sen idean kannalla. Haluan isännän vain itselleni.
Harrastamme Reitan kanssa paljon urheilua. Minun on ulkoilutettava häntä kaksi tai kolme kertaa päivässä, jotta hän ei liho kiinni tietokonetuoliinsa. Reita puolestaan väittää ystävilleen, että minä tarvitsen liikuntaa, ja että hän muka lenkittää minua. Sillä pölvästillä on vielä paljon opittavaa. Lisäksi olen mestari hakemaan palloa, ottamaan kiinni kärpäsiä ja kaivamaan kuoppia. Viimeisestä isäntä ei ymmärrä yhtään mitään, koska hänellä on liian huono hajuaisti ja hän on liian tarkka käsiensä puhtaudesta.
Opiskelen tällä hetkellä haistelun maisteriksi. Edellinen tutkintoni, koirankakankeräilijä, meni vähän mönkään, koska Reita ei antanut ottaa kakkaa suuhun, ja missäs minä koirana sitä sitten muka kuljettaisin? Taskussako? Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että tämä tutkinto onnistuu, koska isäntää ei tarvitse paimentaa koko ajan pois kimpustani.
Katsotaan ja seuraillaan, mitä tulevaisuus tuo.
Saku päättää raportin!
Blogin alkuhetket
Hei kaikki! tässä blogissa minä, Saku-villakoira, kerron elämästäni, ja ehkä vähän lemmikkini, 17-vuotian lukiolaisuroksen elämästä. Ei sitä kovin moni koira osaakaan kirjoitella, mutta minä olen kieltämättä aika fiksu. Konekirjoituksen lisäksi taidan myös tanssin, laulun ja kitarasoiton salat, ja ainakin lukiolaisurokseni Reita jaksaa aina kehua hienoja temppujani.Olen tällä hetkellä viisivuotias, ja elän melkein normaalia koiranelämää. Krooninen korvatulehdus, josta kärsin, pysyy mainiosti kurissa, ja muuten olen täysin terve. Yksi ongelma minulla - tai oikeastaan Reitalla - on, minä nimittäin en pysty olemaan ilman kultaista lemmikkilukiolaistani. En voi muuta kuin huutaa hänen peräänsä, kun ovi sulkeutuu. Reita, älä mene, minä itken, ja silti hän aina lähtee. Minulla ei ole vaihtoehtoja - on istuttava oven eteen ja huudettava vaikka tuntikausia, koska vain sillä tavalla saan hänet taas takaisin.
Reitalla ja minulla on kovin erikoiset välit. Minä nimittäin olen oppinut käyttämään ja ymmärtämään mainiosti Reitan kieltä, ja isäntä osaa alkeet minun kielestäni. "Mitäs Sauhu?" Reita kysyy, ja minä vastaan heiluttamalla häntää niin kauan, että hän ojentaa kätensä minua kohti ja saan tulla syliin katsomaan televisiota tai vatsan päälle makaamaan ja kuuntelemaan musiikkia. Suosikkiohjelmamme on muuten House, ja nykyään meillä on Reitan kanssa myös sama musiikkimaku, vaikka pentuna pelkäsinkin suosikkilaulajamme ääntä.
En ole kovin sosiaalinen luonne. Tulen mainiosti toimeen pienten koirien kanssa, mutta en oikein välitä vieraista ihmisistä. Arkkiviholliseni on Koistinen-niminen tanskandoggi, jota isäntä-Reita vihaa yhdessä kanssani. Isännän mielestä Koistinen kuolaa, hyppii, haisee, on ruma ja on tyhmä, mutta minua se pölvästi vain pelottaa olemalla niin iso, vilkas ja kovaääninen. Reita haluaisi kovasti hankkia toisen pienen koiran minulle ja itselleen kaveriksi, mutta en oikein ole sen idean kannalla. Haluan isännän vain itselleni.
Harrastamme Reitan kanssa paljon urheilua. Minun on ulkoilutettava häntä kaksi tai kolme kertaa päivässä, jotta hän ei liho kiinni tietokonetuoliinsa. Reita puolestaan väittää ystävilleen, että minä tarvitsen liikuntaa, ja että hän muka lenkittää minua. Sillä pölvästillä on vielä paljon opittavaa. Lisäksi olen mestari hakemaan palloa, ottamaan kiinni kärpäsiä ja kaivamaan kuoppia. Viimeisestä isäntä ei ymmärrä yhtään mitään, koska hänellä on liian huono hajuaisti ja hän on liian tarkka käsiensä puhtaudesta.
Opiskelen tällä hetkellä haistelun maisteriksi. Edellinen tutkintoni, koirankakankeräilijä, meni vähän mönkään, koska Reita ei antanut ottaa kakkaa suuhun, ja missäs minä koirana sitä sitten muka kuljettaisin? Taskussako? Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että tämä tutkinto onnistuu, koska isäntää ei tarvitse paimentaa koko ajan pois kimpustani.
Katsotaan ja seuraillaan, mitä tulevaisuus tuo.
Saku päättää raportin!
