KOIBITO - Torstaina, 07.10.2010 klo 08:22
Varsinkaan elokuvat eivät isäntää itketä, mutta tänään heräsin päiväuniltani siihen, että ihan satoi, ja isihän se siinä porasi menemään. Kun tulin häntä alhaalla ja korvat myötätuntoisesti lurpassa katsomaan, hän vain taputti sohvaa viereltään, ja tottahan minä sen merkin tunnistin. Se tarkoitti, että tule tänne, mutta ei ollut välitön käsky niin kuin reiteen taputtaminen.
Isi halasi minua niin, että luut rutisivat, ja ilman selitystä alkoi taas töllistellä televisiota. Minä en sellaisesta aparaatista ymmärrä mitään muuta, kuin että joku on vahingossa jättänyt koiran sen sisään ja se haukkuu siellä välillä. Joskus sen kuvakin näkyy ruudusta. Minun muistini mukaan siellä oli susikoira, jota kutsuttiin Rexiksi, mutta nyt sieltä näkyikin pörröinen akita, jolle huudettiin, että Hachi. Hämmentävää.
Myöhemmin illalla istuin isännän sylissä, kun hän naputteli viestejään messengerissä. Hänhän ei tiedä, että osaan lukea ja kirjoittaa, joten pääsin taas vakoilemaan olan yli ilman kieltoa. Jotain sellaista isi kirjoitti parhaalle ystävälleen, että oli katsonut tänään Sakun, eli minun, kanssa Hachikon, ja kehui leffaa oikein ovelasti tehdyksi. Isillä on aina kirja jos toinenkin meneillään, ja ystävälleen hän viestitteli, että on aikoinaan lukenut Hachikosta monella kielellä, ja peruskouluaikoinaan joutunut japanintunnillaan suomennusläksynä pohtimaan muutamaa Hachikosta kertovaa sivua.
Sitten isi vertaili minua Hachikoon. Olen kuulemma pienempi ja mustempi, ja ehkä tyhmempikin, mutta parempi myös. Minä nuolen enemmän ja osaan hakea palloa. Ja nuoleminen ainakin pitää paikkansa. Nuolen yleensä isännän käsiä ja joskus nenää, mutta sitä hän ei salli läheskään aina kun haluaisin. Siksi nuolen myös mm isin tyynyä, peitonkulmaa, kitarankaulaa, farkunlahjetta... ... ...
Mutta nyt on lähdettävä. Isäntä lähtee lukiolle - ja minä lähden muuten mukaan, uskotte tai ette. Isi ottaa minut aina mukaan autoon tai joskus nostaa polkupyörän tavaratelineelle minua varten kiinnittämäänsä koriin. Kun isäntä oli vielä vähän nuorempi, istuin usein myös repussa hänen selässään, kun viiletimme punaisella, Peugeot-merkkisellä, järkyttävän isolla ja kovaäänisellä mopolla pitkin poikin. Oi kuinka kaipaan sitä menoa!
Näin raporttinsa päättää Sakuko, your hero!
Hachiko - Sakuko?
Isäntä on raavas mies. Hän ei itke, ei naurakaan, mutta minulle hän lepertelee kuin olisin vielä pentu. Minulla on aina ollut erityisasema isännän elämässä: olen ainoa, joka saa hänet raivostumaan, nauramaan kuin hullu, erityisen iloiseksi, leikkimään ja konttaamaan tienreunassa kuin pikkupojan, esimerkiksi. Eilen isäntä itki, ja sitä on tapahtunut minun elämäni aikana eilinen mukaanlukien kahdesti.Varsinkaan elokuvat eivät isäntää itketä, mutta tänään heräsin päiväuniltani siihen, että ihan satoi, ja isihän se siinä porasi menemään. Kun tulin häntä alhaalla ja korvat myötätuntoisesti lurpassa katsomaan, hän vain taputti sohvaa viereltään, ja tottahan minä sen merkin tunnistin. Se tarkoitti, että tule tänne, mutta ei ollut välitön käsky niin kuin reiteen taputtaminen.
Isi halasi minua niin, että luut rutisivat, ja ilman selitystä alkoi taas töllistellä televisiota. Minä en sellaisesta aparaatista ymmärrä mitään muuta, kuin että joku on vahingossa jättänyt koiran sen sisään ja se haukkuu siellä välillä. Joskus sen kuvakin näkyy ruudusta. Minun muistini mukaan siellä oli susikoira, jota kutsuttiin Rexiksi, mutta nyt sieltä näkyikin pörröinen akita, jolle huudettiin, että Hachi. Hämmentävää.
Myöhemmin illalla istuin isännän sylissä, kun hän naputteli viestejään messengerissä. Hänhän ei tiedä, että osaan lukea ja kirjoittaa, joten pääsin taas vakoilemaan olan yli ilman kieltoa. Jotain sellaista isi kirjoitti parhaalle ystävälleen, että oli katsonut tänään Sakun, eli minun, kanssa Hachikon, ja kehui leffaa oikein ovelasti tehdyksi. Isillä on aina kirja jos toinenkin meneillään, ja ystävälleen hän viestitteli, että on aikoinaan lukenut Hachikosta monella kielellä, ja peruskouluaikoinaan joutunut japanintunnillaan suomennusläksynä pohtimaan muutamaa Hachikosta kertovaa sivua.
Sitten isi vertaili minua Hachikoon. Olen kuulemma pienempi ja mustempi, ja ehkä tyhmempikin, mutta parempi myös. Minä nuolen enemmän ja osaan hakea palloa. Ja nuoleminen ainakin pitää paikkansa. Nuolen yleensä isännän käsiä ja joskus nenää, mutta sitä hän ei salli läheskään aina kun haluaisin. Siksi nuolen myös mm isin tyynyä, peitonkulmaa, kitarankaulaa, farkunlahjetta... ... ...
Mutta nyt on lähdettävä. Isäntä lähtee lukiolle - ja minä lähden muuten mukaan, uskotte tai ette. Isi ottaa minut aina mukaan autoon tai joskus nostaa polkupyörän tavaratelineelle minua varten kiinnittämäänsä koriin. Kun isäntä oli vielä vähän nuorempi, istuin usein myös repussa hänen selässään, kun viiletimme punaisella, Peugeot-merkkisellä, järkyttävän isolla ja kovaäänisellä mopolla pitkin poikin. Oi kuinka kaipaan sitä menoa!
Näin raporttinsa päättää Sakuko, your hero!
