KOIBITO - Torstaina, 22.04.2010 klo 17:09
Haukuin neljäkymmentäviisi minuuttia - kyllä, isäntä otti aikaa. Isäntä ei edes hievahtanut. Sitten aivan yhtäkkiä hän laskeutui polvilleen maahan ja alkoi itkeä. Hiljenin nanosekunniksi säikähdyksestä, mutta aloin taas haukkua. Miksei hän tullut takaisin? Huomasin ja haistoin kyllä, että se itku ei johtunut siitä, että isäntä olisi saanut kipeää vaikkapa sormeen tai sydämeen. Teinkö minä jotain väärin?
Tänään olen joutunut olemaan yksin paljon. Olen levoton. Eikö Reita enää rakasta minua, kun viettää aikaansa sohvalla halaten minun sijastani omia polviaan? Olen yrittänyt vaikka mitä. Olen heiluttanut häntääni, tuonut isännälle kengän lahjaksi eteisestä ja sitten aloin haukkua. Ei kukaan saa olla noin apaattinen. En jaksanut haukahtaa kuin pari kertaa, ja toin sitten Reitalle koirankeksin, mutta hän ei syönyt sitäkään. Miten joku voi olla niin surullinen, ettei purkista varastettu koirankeksi kelpaa? Lopulta vein Reitalle myös morsiameni, nallen, mutta hänkään ei kelvannut, vaikka on maailman kaunein olento.
Isäntä itkee paljon, tai ainakin eilen illalla itki, ja nyt tänään. Hän katselee kyllä minua ja silloin tällöin juttelee apaattisesti. Yleensä Reita katsoo minua siihen tapaan, kuin olisin happi, jota hän elääkseen tarvitsee. Eilen ja tänään isäntä on katsonut minua kuin pyytäisi jotain anteeksi, ihan kuin hän suunnittelisi jotain epämieluisaa.
Nyt pitää lopettaa, koska isäntä liikahtelee eteisen suuntaan. On pakko varmistaa, ettei hän unohda ottaa minua mukaan!
Hätäännys iskee!
Eilen isäntä teki jotain varsin kummallista. Hän sitoi minut kiinni ulkona ja jätti ihan yksin. Vaikka isäntä olikin noin kahden ja puolen metrin päässä, tuntui, kuin olisin yksin koko maailmassa. Oli pakko haukahtaa. Kerran. Kahdesti. Sadasti. Tuhatmiljoonaatriljoonaa kertaa. Eihän isäntä vain suunnitellut jättävänsä minua siihen yksin?Haukuin neljäkymmentäviisi minuuttia - kyllä, isäntä otti aikaa. Isäntä ei edes hievahtanut. Sitten aivan yhtäkkiä hän laskeutui polvilleen maahan ja alkoi itkeä. Hiljenin nanosekunniksi säikähdyksestä, mutta aloin taas haukkua. Miksei hän tullut takaisin? Huomasin ja haistoin kyllä, että se itku ei johtunut siitä, että isäntä olisi saanut kipeää vaikkapa sormeen tai sydämeen. Teinkö minä jotain väärin?
Tänään olen joutunut olemaan yksin paljon. Olen levoton. Eikö Reita enää rakasta minua, kun viettää aikaansa sohvalla halaten minun sijastani omia polviaan? Olen yrittänyt vaikka mitä. Olen heiluttanut häntääni, tuonut isännälle kengän lahjaksi eteisestä ja sitten aloin haukkua. Ei kukaan saa olla noin apaattinen. En jaksanut haukahtaa kuin pari kertaa, ja toin sitten Reitalle koirankeksin, mutta hän ei syönyt sitäkään. Miten joku voi olla niin surullinen, ettei purkista varastettu koirankeksi kelpaa? Lopulta vein Reitalle myös morsiameni, nallen, mutta hänkään ei kelvannut, vaikka on maailman kaunein olento.
Isäntä itkee paljon, tai ainakin eilen illalla itki, ja nyt tänään. Hän katselee kyllä minua ja silloin tällöin juttelee apaattisesti. Yleensä Reita katsoo minua siihen tapaan, kuin olisin happi, jota hän elääkseen tarvitsee. Eilen ja tänään isäntä on katsonut minua kuin pyytäisi jotain anteeksi, ihan kuin hän suunnittelisi jotain epämieluisaa.
Nyt pitää lopettaa, koska isäntä liikahtelee eteisen suuntaan. On pakko varmistaa, ettei hän unohda ottaa minua mukaan!
