KOIBITO - Tiistaina, 20.04.2010 klo 16:00
Koko päivän odotin ovella ja ulahtelin noin kymmenen minuutin välein kovaan ääneen, jotta Reita varmasti osaisi tulla takaisin minua hakemaan ääneni perusteella. En syönyt enkä juonut, koska olin koko ajan varma, että pian hän tulee. Viimeinkin, viiden tunnin kuluttua aamun autoajelusta Reitan äiti alkoi pukea päälleen. Varmistin mukaan pääsemiseni pomppimalla hänen ympärillään, haukkumalla hurjasti ja lähtemällä merlkein lentoon häntäpropellini kanssa. Ja mukaanhan minä pääsinkin.
Oli mukavaa päästä isännän syliin. Istuin auton ikkunalla lukemassa karttaa ja töllistelemässä ulos koko matkan, jotta Reita varmasti näkisi minut ja osaisi tulla oikean auton luokse. Lopulta hetken tiellä harhailtuaan hän löysi minut, avasi oven ja otti syliin.
Olen mamminut loppupäivän patjalla, ja nyt olen lähdössä lenkille. Tarkoitus on kävellä vähän, ja haistella maailmaa. Pidän lenkeistä, koska silloin näkee kaikenlaista, ja isännän kanssa minua ei pelota. Siitä taas en tykkää yhtään, kun kävelemme junaradan yli, koska se tietää arkkiviholliseni, tanskandoggi Koistisen saapumista paikalle. Onneksi Reita vihjaisi jotain sensuuntaista, kuin että tänään lähdetään metsänreunaan - tai ainakin hän on tuolla eteisessä vetämässä kumppareita jalkaansa läpsyköiden sijasta.
Kirjoitan tänne siksi, että jos joku olisi sattunut näkemään tänään morsiantani, kertokoon missä hän on. Kultani on ruskea, neliömäinen nallekarhu, enkä ollenkaan tiedä, minne hän on lähtenyt. Joskus Reita takavarikoi morsiameni, mutta en usko, että se on hänellä - olen nimittäin jo nuuskinut tavanomaiset takavarikkopiilot.
Odottelun tuskaa
Kello oli puoli kymmenen, kun lemmikkini, lukiolaisuros Reita viiletti jo menemään reppu selässä. Katselin autosta kartanlukijan paikalta, ja itkin vähän. Taas jäin ihan yksin hoitoon isännän äidille, eikä auttanut muu kuin ryhtyä ulvomaan mahdollisimman kovaan ääneen. Huusin taas koko matkan kotiin, koska eipä tuo isännän äiti muuten ymmärtäisi, että Reita jäi vahingossa kyydistä lukion edessä. Kotipihassa oli kuitenkin pakko käydä vessassa, ja siksi olin hetken hiljaa.Koko päivän odotin ovella ja ulahtelin noin kymmenen minuutin välein kovaan ääneen, jotta Reita varmasti osaisi tulla takaisin minua hakemaan ääneni perusteella. En syönyt enkä juonut, koska olin koko ajan varma, että pian hän tulee. Viimeinkin, viiden tunnin kuluttua aamun autoajelusta Reitan äiti alkoi pukea päälleen. Varmistin mukaan pääsemiseni pomppimalla hänen ympärillään, haukkumalla hurjasti ja lähtemällä merlkein lentoon häntäpropellini kanssa. Ja mukaanhan minä pääsinkin.
Oli mukavaa päästä isännän syliin. Istuin auton ikkunalla lukemassa karttaa ja töllistelemässä ulos koko matkan, jotta Reita varmasti näkisi minut ja osaisi tulla oikean auton luokse. Lopulta hetken tiellä harhailtuaan hän löysi minut, avasi oven ja otti syliin.
Olen mamminut loppupäivän patjalla, ja nyt olen lähdössä lenkille. Tarkoitus on kävellä vähän, ja haistella maailmaa. Pidän lenkeistä, koska silloin näkee kaikenlaista, ja isännän kanssa minua ei pelota. Siitä taas en tykkää yhtään, kun kävelemme junaradan yli, koska se tietää arkkiviholliseni, tanskandoggi Koistisen saapumista paikalle. Onneksi Reita vihjaisi jotain sensuuntaista, kuin että tänään lähdetään metsänreunaan - tai ainakin hän on tuolla eteisessä vetämässä kumppareita jalkaansa läpsyköiden sijasta.
Kirjoitan tänne siksi, että jos joku olisi sattunut näkemään tänään morsiantani, kertokoon missä hän on. Kultani on ruskea, neliömäinen nallekarhu, enkä ollenkaan tiedä, minne hän on lähtenyt. Joskus Reita takavarikoi morsiameni, mutta en usko, että se on hänellä - olen nimittäin jo nuuskinut tavanomaiset takavarikkopiilot.
