KOIRAKUUMETTA JA KARVATASSUJA - Perjantaina, 04.06.2010 klo 17:58
Tänään olivat mummoni siskon valmistujaisjuhlat, joissa vierailimme iltapäivällä. Heti kun ovi avautui, ovelle syöksyi suklaasilmäinen, häntäänsä innokkaasti vispaava cavalieri Topi! Huokaisin ihastuksesta ja rapsutin heti eteisessä hullunkurisesti ympäri pyörivää hassua koiruutta antaumuksella korvan takaa. Topi istuutui ja tapitti minua silmiin kysyvästi: ''Ja kukas sie sitten oot? Onkos siulla nameja?'' Käänsin vetoavan koiranpentukatseeni äitiäni kohti ja kysyin vihjaavasti: eikös olisi kiva tuollainen pikku nöpönenä? Äiti katsoi minua hetken ''voi hyvänen aika''- ilmeellään ja pudisti sitten päätään. No ei sitten!, ajattelin tuohtuneena ja pörrötin hassun koiran turkkia. Topi kuuli emäntänsä laittavan ruokaa kuppiin ja ampaisi kuin nuoli keittiöön syömään. Itse lähdin olohuoneen puolelle ja hetken kuluttua kaveri pomppi jo olohuoneeseen silmät loistaen kuin ajatellen riemuissaan: ''Jiihhaa! Uusia kavereita! Uusia rapsuttajia!'' Minä vain mietin haikeana, että olisihan se aika ihanaa saada oma tuollainen.
Äitini ei siis ole mikään koiraihminen... Pikemminkin marsuihminen, koska puolivuotias rusettimarsumme Nipsu totisesti räjäytti tiensä äitini sydämeen joulun jälkeen. Koirista äiti ei ole ollut innostunut oikeastaan ikinä. On sinänsä todella ärsyttävää ja turhauttavaa kun pappakin haluaisi meille koiran, metsästyskaveriksi. Mutta paritalomme mummon ja papan puolella ei olisi tilaa koiralle, eikä sitä ulkonakaan voisi pitää, ei missään nimessä.
Kuinka vastustaa nappisilmäistä cavalieria?
Koirakuume nousee... Ja lujaa.Tänään olivat mummoni siskon valmistujaisjuhlat, joissa vierailimme iltapäivällä. Heti kun ovi avautui, ovelle syöksyi suklaasilmäinen, häntäänsä innokkaasti vispaava cavalieri Topi! Huokaisin ihastuksesta ja rapsutin heti eteisessä hullunkurisesti ympäri pyörivää hassua koiruutta antaumuksella korvan takaa. Topi istuutui ja tapitti minua silmiin kysyvästi: ''Ja kukas sie sitten oot? Onkos siulla nameja?'' Käänsin vetoavan koiranpentukatseeni äitiäni kohti ja kysyin vihjaavasti: eikös olisi kiva tuollainen pikku nöpönenä? Äiti katsoi minua hetken ''voi hyvänen aika''- ilmeellään ja pudisti sitten päätään. No ei sitten!, ajattelin tuohtuneena ja pörrötin hassun koiran turkkia. Topi kuuli emäntänsä laittavan ruokaa kuppiin ja ampaisi kuin nuoli keittiöön syömään. Itse lähdin olohuoneen puolelle ja hetken kuluttua kaveri pomppi jo olohuoneeseen silmät loistaen kuin ajatellen riemuissaan: ''Jiihhaa! Uusia kavereita! Uusia rapsuttajia!'' Minä vain mietin haikeana, että olisihan se aika ihanaa saada oma tuollainen.
Äitini ei siis ole mikään koiraihminen... Pikemminkin marsuihminen, koska puolivuotias rusettimarsumme Nipsu totisesti räjäytti tiensä äitini sydämeen joulun jälkeen. Koirista äiti ei ole ollut innostunut oikeastaan ikinä. On sinänsä todella ärsyttävää ja turhauttavaa kun pappakin haluaisi meille koiran, metsästyskaveriksi. Mutta paritalomme mummon ja papan puolella ei olisi tilaa koiralle, eikä sitä ulkonakaan voisi pitää, ei missään nimessä.
