MY STORMY SKY - Lauantaina, 06.08.2011 klo 10:31
Kesä on kohta ohi, enkä ole kirjoittanut tänne kertaakaan koko aikana, mutta tällä kertaa minulla ei ole huonoa omatuntoa, ehei. En ole nimittäin muutenkaan paljon tietokoneella oleskellut, vaan nauttinut täysin siemauksin auringosta, mansikoista, mustikoista, kirsikoista, herneistä, merestä, matkailusta, yksinäisyydestä, laiskottelusta, urheilusta, kulttuurista, kirjoista ja - totta kai - Miksusta.
Aloitan lukion tänä vuonna, ja pelkään, että se syö minulta ja Miksulta kahdenkeskistä aikaa. Mutta parhaani aion tehdä, etteivät koulutyöt tule väliimme. Ja stressiin taipuvaisena on itse asiassa hyväkin, että on koira, joka vaatii säännöllistä ulkoilutusta ja huomiota. Ahdistus hellittää koiraa helliessä ja leikittäessä, ja kouluasiat unohtuvat. Se tekee varmasti hyvää sellaiselle ihmiselle, joka tuppaa ottamaan paineita jopa ystävyyssuhteista.
Mutta nyt vähän kesäterveisiä. Vietimme kaksi ja puoli viikkoa, ja joitakin viikonloppuja sen jälkeen mökillä Turun saaristossa. Olemme vuokranneet samaa mökkiä jo monta vuotta. Mökki on saaressa, eikä Miksu pidä uimisesta, joten sitä voi pitää vapaana koko ajan pelkäämättä, että se karkaa jonkin elukan perään ja katoaa, mitä se ei kyllä ole koskaan tehnyt, sillä se ei ole kovinkaan riistaviettinen koira. Itse asiassa se peräti pelkää eläimiä. Tai siltä se ainakin vaikuttaa, kun metsälenkillä polulle yhtäkkiä ilmestyy peura, ja Miksu hakee heti minulta katsekontaktia ja painautuu lähelle kuin kysyen, mitä tehdään.
On ihanaa nähdä, kuinka Miksu nauttii olostaan mökillä. Automatka on tietenkin ikävä kokemus, mutta on sen arvoista. Pienessä, vanhassa, Ikutursoksi kastetussa moottoriveneessämme se aina kiipeää pitkin laitoja ja kurkottaa sieppaamaan jok'ikisen tuoksun merituulesta. Rantaan saapuessa se ei millään malttaisi odottaa lupaa nousta veneestä, ja kun päästän sen irti, se juoksee edellä polkua pitkin mökin pihaan, ja alkaa heti tutkia paikkoja. Se kärttää meitä heittämään itselleen frisbeetä - valkoista, hampaidenjälkien kirjomaa lelua, jonka syysmyrskyt kerran heittivät rannoillemme - ja juoksee sen perässä väsymättä, jos joku vain vaivautuu leikkiin mukaan. Uimisesta Miksu ei pidä. Se haukkuu vimmatusti, kun muu perhe loiskii aalloissa sen ulottumattomissa, ja jos sitä kieltää meluamasta, se latkii merivettä katse tiukasti meissä, sen laumassa, kuin yrittäisi juoda kaiken tuon pelottavan, vellovan veden väliltämme. Kun Miksulle heittää käpyjä rantaveteen, se uskaltautuu kyllä rohkeasti kahlaamaan. Kelluvia, vanhoja käpyjä se noukkii vedestä ja tuo rannalle, mutta sellaiset vihreät, umpinaiset kävyt putoavat pohjaan, ja niitä se sitten vierittelee tassuillaan kaula kaarella, jotta näkisi jalkoihinsa. Joskus se haluaa käpyä niin paljon, että sukeltaa pitkän kuononsa veteen korvia myöten, ja tiirailee meitä sitten ylpeänä käpy suussaan, pärskähtää ja ravistelee niin, että käpy putoaa jälleen - ja niin leikki alkaa uudestaan.
Mökillä koirasta paljastuu uusia puolia. En ole koskaan todella sisäistänyt sitä, että Miksu, minun Miksuni, on kehittynyt sudesta. En vain ole kyennyt näkemään tuon kirjavan turkin ja ruskeiden, maailman kauneimpien silmien alla piilevää esi-isää, joka ravasi erämaassa saalistaen oman ruokansa, selviytyen. Ketun kyllä olen nähnyt. Jokin siinä tavassa, kuinka Miksu ravaa pää alhaalla pellonlaitaa, tuo mieleeni pitkäkuonoisen, luihun repolaisen. Ja viimeistään silloin, kun Miksu loikkii polvenkorkuisessa hangessa minua kohti, en voi olla vertaamatta noita hullunkurisia hyppyjä ketun saalistustaktiikkaan. Mutta susi? Ehei.
Mökillä kaikki muuttuu. Saarella, jossa ei ole sähköä tai juoksevaa, lämmintä vettä (ellei sitä pumppaa kaivosta ja lämmitä kiukaan boilerissa), me kaikki taannumme jonnekin menneisyyteen. Ei ehkä kovin kaukaiseen, onhan meillä sentään otsalamput ja paristoilla toimiva radio, mutta kuitenkin sen verran kauas, että se muuttaa meitä kaikkia. Miksustakin löytyi tänä kesänä tuo kadonnut kantaisä, susi. Parhaiten siitä ehkä kertoo se, että ensimmäistä kertaa elämässäni näin sen hautaavan saamansa leipäpalan maahan. Tietenkään se ei ole ihan tavatonta, olenhan minäkin kuullut luunsa hautaavista koirista. Mutta Miksu ei ole koskaan tehnyt niin. Ei koskaan. Mutta nyt, saatuaan kantapalan herkullista, paikallista saaristolaisleipää, se ei siepannutkaan sitä itselleen ja vienyt sitä jonnekin omaan rauhaansa, vaan kiikutti sen hiukan kauemmas ja alkoi kaivaa kuoppaa. Emme nähneet, kuinka se työnsi leivän kuoppaan. Tajusimme tilanteen vasta, kun se jo töykki kuonollaan multapaakkuja leivän päälle. Monta minuuttia se jaksoi varmistella piilonsa pitävyyttä, painella kirsullaan multaa tiiviimmäksi ja kaapia lisää multaa päälle. Koko sen ajan me katsoimme sivusta, naureskellen hiljaa, jottemme häiritsisi sen sisältä kumpuavaa alkukantaisuuden puuskaa. Miksu antoi meidän katsella. Ei se häiriintynyt meistä, mehän olimme sen laumaa.
Myöhemmin kävin piilolla tarkastamassa, oliko leipäpala todella siellä. Kyllähän se oli, niin uskomattoman syvällä tiiviin multakerroksen alla, että luulin jo, että etsin väärästä paikasta. Olin - ja olen edelleen - kummallisen ylpeä Miksusta. Se osoitti sellaista vanhaa, susivaistoon perustuvaa viisautta, etten ole ennen sellaista nähnyt. Ehkä minä ylireagoin, romantisoin, mutta kai minulle se sallitaan. Onhan Miksu sentään minun rakas koirani.
Takaperoinen domestikaatio
Hei taas!Kesä on kohta ohi, enkä ole kirjoittanut tänne kertaakaan koko aikana, mutta tällä kertaa minulla ei ole huonoa omatuntoa, ehei. En ole nimittäin muutenkaan paljon tietokoneella oleskellut, vaan nauttinut täysin siemauksin auringosta, mansikoista, mustikoista, kirsikoista, herneistä, merestä, matkailusta, yksinäisyydestä, laiskottelusta, urheilusta, kulttuurista, kirjoista ja - totta kai - Miksusta.
Aloitan lukion tänä vuonna, ja pelkään, että se syö minulta ja Miksulta kahdenkeskistä aikaa. Mutta parhaani aion tehdä, etteivät koulutyöt tule väliimme. Ja stressiin taipuvaisena on itse asiassa hyväkin, että on koira, joka vaatii säännöllistä ulkoilutusta ja huomiota. Ahdistus hellittää koiraa helliessä ja leikittäessä, ja kouluasiat unohtuvat. Se tekee varmasti hyvää sellaiselle ihmiselle, joka tuppaa ottamaan paineita jopa ystävyyssuhteista.
Mutta nyt vähän kesäterveisiä. Vietimme kaksi ja puoli viikkoa, ja joitakin viikonloppuja sen jälkeen mökillä Turun saaristossa. Olemme vuokranneet samaa mökkiä jo monta vuotta. Mökki on saaressa, eikä Miksu pidä uimisesta, joten sitä voi pitää vapaana koko ajan pelkäämättä, että se karkaa jonkin elukan perään ja katoaa, mitä se ei kyllä ole koskaan tehnyt, sillä se ei ole kovinkaan riistaviettinen koira. Itse asiassa se peräti pelkää eläimiä. Tai siltä se ainakin vaikuttaa, kun metsälenkillä polulle yhtäkkiä ilmestyy peura, ja Miksu hakee heti minulta katsekontaktia ja painautuu lähelle kuin kysyen, mitä tehdään.
On ihanaa nähdä, kuinka Miksu nauttii olostaan mökillä. Automatka on tietenkin ikävä kokemus, mutta on sen arvoista. Pienessä, vanhassa, Ikutursoksi kastetussa moottoriveneessämme se aina kiipeää pitkin laitoja ja kurkottaa sieppaamaan jok'ikisen tuoksun merituulesta. Rantaan saapuessa se ei millään malttaisi odottaa lupaa nousta veneestä, ja kun päästän sen irti, se juoksee edellä polkua pitkin mökin pihaan, ja alkaa heti tutkia paikkoja. Se kärttää meitä heittämään itselleen frisbeetä - valkoista, hampaidenjälkien kirjomaa lelua, jonka syysmyrskyt kerran heittivät rannoillemme - ja juoksee sen perässä väsymättä, jos joku vain vaivautuu leikkiin mukaan. Uimisesta Miksu ei pidä. Se haukkuu vimmatusti, kun muu perhe loiskii aalloissa sen ulottumattomissa, ja jos sitä kieltää meluamasta, se latkii merivettä katse tiukasti meissä, sen laumassa, kuin yrittäisi juoda kaiken tuon pelottavan, vellovan veden väliltämme. Kun Miksulle heittää käpyjä rantaveteen, se uskaltautuu kyllä rohkeasti kahlaamaan. Kelluvia, vanhoja käpyjä se noukkii vedestä ja tuo rannalle, mutta sellaiset vihreät, umpinaiset kävyt putoavat pohjaan, ja niitä se sitten vierittelee tassuillaan kaula kaarella, jotta näkisi jalkoihinsa. Joskus se haluaa käpyä niin paljon, että sukeltaa pitkän kuononsa veteen korvia myöten, ja tiirailee meitä sitten ylpeänä käpy suussaan, pärskähtää ja ravistelee niin, että käpy putoaa jälleen - ja niin leikki alkaa uudestaan.
Mökillä koirasta paljastuu uusia puolia. En ole koskaan todella sisäistänyt sitä, että Miksu, minun Miksuni, on kehittynyt sudesta. En vain ole kyennyt näkemään tuon kirjavan turkin ja ruskeiden, maailman kauneimpien silmien alla piilevää esi-isää, joka ravasi erämaassa saalistaen oman ruokansa, selviytyen. Ketun kyllä olen nähnyt. Jokin siinä tavassa, kuinka Miksu ravaa pää alhaalla pellonlaitaa, tuo mieleeni pitkäkuonoisen, luihun repolaisen. Ja viimeistään silloin, kun Miksu loikkii polvenkorkuisessa hangessa minua kohti, en voi olla vertaamatta noita hullunkurisia hyppyjä ketun saalistustaktiikkaan. Mutta susi? Ehei.
Mökillä kaikki muuttuu. Saarella, jossa ei ole sähköä tai juoksevaa, lämmintä vettä (ellei sitä pumppaa kaivosta ja lämmitä kiukaan boilerissa), me kaikki taannumme jonnekin menneisyyteen. Ei ehkä kovin kaukaiseen, onhan meillä sentään otsalamput ja paristoilla toimiva radio, mutta kuitenkin sen verran kauas, että se muuttaa meitä kaikkia. Miksustakin löytyi tänä kesänä tuo kadonnut kantaisä, susi. Parhaiten siitä ehkä kertoo se, että ensimmäistä kertaa elämässäni näin sen hautaavan saamansa leipäpalan maahan. Tietenkään se ei ole ihan tavatonta, olenhan minäkin kuullut luunsa hautaavista koirista. Mutta Miksu ei ole koskaan tehnyt niin. Ei koskaan. Mutta nyt, saatuaan kantapalan herkullista, paikallista saaristolaisleipää, se ei siepannutkaan sitä itselleen ja vienyt sitä jonnekin omaan rauhaansa, vaan kiikutti sen hiukan kauemmas ja alkoi kaivaa kuoppaa. Emme nähneet, kuinka se työnsi leivän kuoppaan. Tajusimme tilanteen vasta, kun se jo töykki kuonollaan multapaakkuja leivän päälle. Monta minuuttia se jaksoi varmistella piilonsa pitävyyttä, painella kirsullaan multaa tiiviimmäksi ja kaapia lisää multaa päälle. Koko sen ajan me katsoimme sivusta, naureskellen hiljaa, jottemme häiritsisi sen sisältä kumpuavaa alkukantaisuuden puuskaa. Miksu antoi meidän katsella. Ei se häiriintynyt meistä, mehän olimme sen laumaa.
Myöhemmin kävin piilolla tarkastamassa, oliko leipäpala todella siellä. Kyllähän se oli, niin uskomattoman syvällä tiiviin multakerroksen alla, että luulin jo, että etsin väärästä paikasta. Olin - ja olen edelleen - kummallisen ylpeä Miksusta. Se osoitti sellaista vanhaa, susivaistoon perustuvaa viisautta, etten ole ennen sellaista nähnyt. Ehkä minä ylireagoin, romantisoin, mutta kai minulle se sallitaan. Onhan Miksu sentään minun rakas koirani.
