OUTIN ONNI - Maanantaina, 22.12.2014 klo 08:18
Mistä minä tiedän, mikä on hyvää koiranelämää, kuinka kauan se on onnellinen? Voiko sen onnellisuuden tason lukea hännänheilutuksista ja innokkaista tervehdyksistä kotiin tullessani? Onko se tarpeeksi onnellinen päästessään ulos talon kulmalle nostamaan jalkaa vai vaatiiko onnellisuus ja hyvä koiranelämä kävelyretkiä, uusia maisemia ja hajuja, tapahtumia ja koirakavereita... Tiedän, että vaatii, että sitä se on parhaimmillaan.
Odotan korotetun insuliinimäärän vaikutuksen alkamista. Odotan kipulääkkeen vaikutuksen alkamista. Kuukausi, kaksi katsotaan, niin sovittiin eläinlääkärin kanssa.
Kyllästyttää korjata pissoja lattialta ja seisoskella kaikki ulkoilukerrat 100 metrin päässä kotoa. Itsekkyys tulee pintaan: onpa tylsää. Samaan aikaan on valmiiksi jo ikävä ja silmäkulmassa suru tulevasta menettämisestä. Ajatukset pyörivät sen lopullisen päätöksen ympärillä, joka on väistämättä joskus tehtävä. Nyt se vaan tuntuu olevan lähempänä ja lähempänä.
Minusta ei tule sellaista itsekästä koiranomistajaa, joka raahaa kuukausi- tai vuositolkulla perässään linkkaavaa, väsynyttä, pää riipuksissa kulkevaa koiraa. "Kun koiran vointi hieman paranee insuliinin aloittamisen jälkeen, omistaja tottuu koiran vireystasoon ja pitää sitä normaalina, vaikka se ei sitä ole." Näin sanoi minulle eläinlääkäri. Koitan pitää asian mielessä. Minua suositeltiin aloittamaan sokerimittaus kotona. Kätevällä nipsuttimella tippa verta kerran, kaksi, tarvittaessa monta kertaa päivässä. Kuulostaa helpolta. Mutta Onnilta ei näytettä korvasta eikä huulesta saanut lääkärikään. Ei vaan tullut verta. En siis usko itsekään saavani sieltä sitä tarvittavaa tippaa. En aio ostaa verensokerimittaria, ainakaan nyt. Se voi olla itsekästäkin, mutta en ala rääkätä koiraa pistoksilla varsinkaan, kun verta ei helposti tunnu tulevan. Ei sellainen kuulu koiran elämään. Eivät tietysti kuulu lääkkeetkään, mutta niiden antaminen ei aiheuta koiralle kärsimystä eikä pelkotiloja.
Kun ystävät ja perhe kysyy koiran voinitia, epäröin selvästi. Mitä vastaan? "Paremmin? Hyvin? En tiedä? Onhan se kipeä.. ei kuitenkaan niin kipeä kuin kymmenen päivää sitten ..." Totuus on se, että en tiedä. Vastaan myös: "Varmaan aika hyvin, väsynyt, ei oikein tahdo kävellä, en uskalla viedä pitkälle kävelemään, tuntuu sopeutuvan lyhyisiin ulkoiluihin, virkeänä tervehtii kotiin tullessa, muuten nukkuu aika paljon, ei juo niin paljoa enää.. " Ja nämä vastaukset saavat taas miettimään: onko vointi riittävän hyvä onnellisen Onnin elämäksi?
Hyvää koiranelämää?
Onnin elämä loppuu, kun se ei enää voi elää hyvää koiranelämää. En halua, että se kärsii. Onni on aina ollut silmiinpistävän onnellinen koira ja sellaisena se saa myös kuolla. Onnellisena viimeiseen päivään saakka.Mistä minä tiedän, mikä on hyvää koiranelämää, kuinka kauan se on onnellinen? Voiko sen onnellisuuden tason lukea hännänheilutuksista ja innokkaista tervehdyksistä kotiin tullessani? Onko se tarpeeksi onnellinen päästessään ulos talon kulmalle nostamaan jalkaa vai vaatiiko onnellisuus ja hyvä koiranelämä kävelyretkiä, uusia maisemia ja hajuja, tapahtumia ja koirakavereita... Tiedän, että vaatii, että sitä se on parhaimmillaan.
Odotan korotetun insuliinimäärän vaikutuksen alkamista. Odotan kipulääkkeen vaikutuksen alkamista. Kuukausi, kaksi katsotaan, niin sovittiin eläinlääkärin kanssa.
Kyllästyttää korjata pissoja lattialta ja seisoskella kaikki ulkoilukerrat 100 metrin päässä kotoa. Itsekkyys tulee pintaan: onpa tylsää. Samaan aikaan on valmiiksi jo ikävä ja silmäkulmassa suru tulevasta menettämisestä. Ajatukset pyörivät sen lopullisen päätöksen ympärillä, joka on väistämättä joskus tehtävä. Nyt se vaan tuntuu olevan lähempänä ja lähempänä.
Minusta ei tule sellaista itsekästä koiranomistajaa, joka raahaa kuukausi- tai vuositolkulla perässään linkkaavaa, väsynyttä, pää riipuksissa kulkevaa koiraa. "Kun koiran vointi hieman paranee insuliinin aloittamisen jälkeen, omistaja tottuu koiran vireystasoon ja pitää sitä normaalina, vaikka se ei sitä ole." Näin sanoi minulle eläinlääkäri. Koitan pitää asian mielessä. Minua suositeltiin aloittamaan sokerimittaus kotona. Kätevällä nipsuttimella tippa verta kerran, kaksi, tarvittaessa monta kertaa päivässä. Kuulostaa helpolta. Mutta Onnilta ei näytettä korvasta eikä huulesta saanut lääkärikään. Ei vaan tullut verta. En siis usko itsekään saavani sieltä sitä tarvittavaa tippaa. En aio ostaa verensokerimittaria, ainakaan nyt. Se voi olla itsekästäkin, mutta en ala rääkätä koiraa pistoksilla varsinkaan, kun verta ei helposti tunnu tulevan. Ei sellainen kuulu koiran elämään. Eivät tietysti kuulu lääkkeetkään, mutta niiden antaminen ei aiheuta koiralle kärsimystä eikä pelkotiloja.
Kun ystävät ja perhe kysyy koiran voinitia, epäröin selvästi. Mitä vastaan? "Paremmin? Hyvin? En tiedä? Onhan se kipeä.. ei kuitenkaan niin kipeä kuin kymmenen päivää sitten ..." Totuus on se, että en tiedä. Vastaan myös: "Varmaan aika hyvin, väsynyt, ei oikein tahdo kävellä, en uskalla viedä pitkälle kävelemään, tuntuu sopeutuvan lyhyisiin ulkoiluihin, virkeänä tervehtii kotiin tullessa, muuten nukkuu aika paljon, ei juo niin paljoa enää.. " Ja nämä vastaukset saavat taas miettimään: onko vointi riittävän hyvä onnellisen Onnin elämäksi?
