OUTIN ONNI - Lauantaina, 31.01.2015 klo 07:05
Vastaanotolla selvisi, että sokerit olivat tapissa - korkeammat kuin koskaan - ja sillä oli runsaasti ketoaineita veressä.
Insuliinin imeytymistä, ja siten siis koko diabeteksen hoitoa, esti joku taustasairaus. Lääkäri arveli Cushingin tautia. Lopulta verikokeessa se ei selvinnyt täysin selkeästi, mutta maksa Onnilla oli kuitenkin lähes jo koko vatsan kokoinen ja ultarassa näkyi myös tuhoutunutta haimaa. Lihasmassa oli suurimmaksi osaksi hävinnyt ja laihtuminen jatkui entisestään, vaikka ruoka maistui ja käytös sen äärellä oli muuttunut melkein ahneudeksi. Vatsa pömpötti riukujalkojen päällä, varsinkin ruokailun jälkeen.
Diagnoosi oli hallitsematon dabetes, krooninen haimatulehdus, nivelrikko eturaajoissa ja lopullisesti selvittämättä jäänyt syy maksan laajenemiseen.
Saimme viimeiset varmistukset tiistaina puhelimitse:
Eutanasiapäätös ei ole väärin, totesi lääkäri. Onni on vakavasti sairas. Vaikka nollattaisiin vanha diabeteksen hoito ja aloitettaisiin alusta toisella insuliinillä, ei diabetestä tulla todennäköisesti saamaan hallintaan taustasairauksien vuoksi (insuliini ei imeydy eikä siis toimi). Ja hoidon uudelleen aloittaminen vaatisi Onnilta taas alistumista jatkuvaan lääkäriseurantaan, verikokeisiin, huonoon vointiin ja jatkuvaan hengenvaaralliseen tilaan (ketoaineet, haima).
Tein lopetuspäätöksen saman tien. Koska tämä on vallassani, Onni kuolee niin kivuttomassa tilassa kuin mahdollista, ennen insuliinisokkiin joutumista tai haiman tai muun sisäelimen lopullista poksahtamista.
Lopulta tiistai-iltana etsin uudelleen lääkäriaseman nettisivut ja varasin ajan eutanasialle seuraavan päivän illaksi. Lopullisen "enterin" painaminen oli tuskallista.
Saimme viettää viimeisen päivän yhdessä. Onnin vointi pysyi samana kuin se viimeiset 2 kuukautta oli ollut, välillä pirteä ja suurimmaksi osaksi väsynyt ja haluton. Häntä kuitenkin pyöri ja vipatti edelleen, vaikka muuten ei olisikaan jaksanut kauheasti liikkua.
Viimeisenä päivänä yritimme käydä parissa lempipaikassa jättämässä hyvästit. Jo paluumatkalla tältä parin kilometrin lenkiltä Onni oli väsähtänyt, vaikka mennessä vielä innokkaasti jopa vähän ravasi. Se oli vasta kolmas "pidempi" lenkki sairastumisen jälkeen, ja jäi sen viimeiseksi.
Onni nukahti rauhallisesti ja luottavaisesti keskiviikkona 28.1.2015 minun ja tyttäreni syliin.
Suru on kova ja itku herkässä. Torstai-aamuna kuulin sen petaavan petiään ja huokailevan. Etsin vaistomaisesti pissalätäköitä lattialta, vaikka olin ensimmäisenä herätessäni kyllä muistanut, että sitä ei enää ole. Kaikki asiat, mitä nyt teen ensimmäsistä kertaa ilman Onnia, tuntuvat sydämessä ja ajatuksissa. Perheenjäsenen menettäminen on tiukka paikka.
Tietenkin on ikävä onnellista hännänheiluttajaa ja meidän omia rutiineja, jotka tiiviin yhdessäolon aikana meille syntyivät. Surussa on monta tasoa ja tunnustan, että osaltaan on myös helpotus, että ei tarvitse enää jännittää sairaan koiran voinnin vuoksi ja arvailla, kuinka paljon siillä on kipuja. Helpottaa tietenkin, että ei tarvitse kahden tunnin välein pissattaa tai vaihtoehtoisesti korjata pissoja lattialta. Kuitenkin se, että joutuu itse päättämään toisen elämän lopettamisesta, ottaa koville, vaikka tietää sen olevan ainoa ystävällinen teko tässä vaiheessa. Toisaalta ajattelen, että mielummin kuitenkin niin, kuin viimeisten hetkien kovat kivut ja kuolema vaikka matkalla lääkäriin tai yksin kotona työpäivän aikana. Siitä jäisi varmasti vielä huonompi mieli.
Kuva Onnista makaamassa viime hetkiään lääkärin pöydällä odottamassa sitä viimeistä hengenvetoa on juuri nyt piirtynyt verkkokalvolleni.
Se oli rauhallinen, luottavainen ja kivuton, mutta poissa.
Kiitos Onni lahjomattomasta ystävyydestäsi. Elit hyvän koiranelämän, nuku siis nyt hyvin.
Hyvästit
Lauantaina 24.1.2015 menimme sitten sisätauteihin erikoistuneen eläinlääkärin tapaamiseen. Jo puhelimessa oli todettu, että Onnin tapaus on hieman komplisoitunut, ei ole helppo hoitaa.Vastaanotolla selvisi, että sokerit olivat tapissa - korkeammat kuin koskaan - ja sillä oli runsaasti ketoaineita veressä.
Insuliinin imeytymistä, ja siten siis koko diabeteksen hoitoa, esti joku taustasairaus. Lääkäri arveli Cushingin tautia. Lopulta verikokeessa se ei selvinnyt täysin selkeästi, mutta maksa Onnilla oli kuitenkin lähes jo koko vatsan kokoinen ja ultarassa näkyi myös tuhoutunutta haimaa. Lihasmassa oli suurimmaksi osaksi hävinnyt ja laihtuminen jatkui entisestään, vaikka ruoka maistui ja käytös sen äärellä oli muuttunut melkein ahneudeksi. Vatsa pömpötti riukujalkojen päällä, varsinkin ruokailun jälkeen.
Diagnoosi oli hallitsematon dabetes, krooninen haimatulehdus, nivelrikko eturaajoissa ja lopullisesti selvittämättä jäänyt syy maksan laajenemiseen.
Saimme viimeiset varmistukset tiistaina puhelimitse:
Eutanasiapäätös ei ole väärin, totesi lääkäri. Onni on vakavasti sairas. Vaikka nollattaisiin vanha diabeteksen hoito ja aloitettaisiin alusta toisella insuliinillä, ei diabetestä tulla todennäköisesti saamaan hallintaan taustasairauksien vuoksi (insuliini ei imeydy eikä siis toimi). Ja hoidon uudelleen aloittaminen vaatisi Onnilta taas alistumista jatkuvaan lääkäriseurantaan, verikokeisiin, huonoon vointiin ja jatkuvaan hengenvaaralliseen tilaan (ketoaineet, haima).
Tein lopetuspäätöksen saman tien. Koska tämä on vallassani, Onni kuolee niin kivuttomassa tilassa kuin mahdollista, ennen insuliinisokkiin joutumista tai haiman tai muun sisäelimen lopullista poksahtamista.
Lopulta tiistai-iltana etsin uudelleen lääkäriaseman nettisivut ja varasin ajan eutanasialle seuraavan päivän illaksi. Lopullisen "enterin" painaminen oli tuskallista.
Saimme viettää viimeisen päivän yhdessä. Onnin vointi pysyi samana kuin se viimeiset 2 kuukautta oli ollut, välillä pirteä ja suurimmaksi osaksi väsynyt ja haluton. Häntä kuitenkin pyöri ja vipatti edelleen, vaikka muuten ei olisikaan jaksanut kauheasti liikkua.
Viimeisenä päivänä yritimme käydä parissa lempipaikassa jättämässä hyvästit. Jo paluumatkalla tältä parin kilometrin lenkiltä Onni oli väsähtänyt, vaikka mennessä vielä innokkaasti jopa vähän ravasi. Se oli vasta kolmas "pidempi" lenkki sairastumisen jälkeen, ja jäi sen viimeiseksi.
Onni nukahti rauhallisesti ja luottavaisesti keskiviikkona 28.1.2015 minun ja tyttäreni syliin.
Suru on kova ja itku herkässä. Torstai-aamuna kuulin sen petaavan petiään ja huokailevan. Etsin vaistomaisesti pissalätäköitä lattialta, vaikka olin ensimmäisenä herätessäni kyllä muistanut, että sitä ei enää ole. Kaikki asiat, mitä nyt teen ensimmäsistä kertaa ilman Onnia, tuntuvat sydämessä ja ajatuksissa. Perheenjäsenen menettäminen on tiukka paikka.
Tietenkin on ikävä onnellista hännänheiluttajaa ja meidän omia rutiineja, jotka tiiviin yhdessäolon aikana meille syntyivät. Surussa on monta tasoa ja tunnustan, että osaltaan on myös helpotus, että ei tarvitse enää jännittää sairaan koiran voinnin vuoksi ja arvailla, kuinka paljon siillä on kipuja. Helpottaa tietenkin, että ei tarvitse kahden tunnin välein pissattaa tai vaihtoehtoisesti korjata pissoja lattialta. Kuitenkin se, että joutuu itse päättämään toisen elämän lopettamisesta, ottaa koville, vaikka tietää sen olevan ainoa ystävällinen teko tässä vaiheessa. Toisaalta ajattelen, että mielummin kuitenkin niin, kuin viimeisten hetkien kovat kivut ja kuolema vaikka matkalla lääkäriin tai yksin kotona työpäivän aikana. Siitä jäisi varmasti vielä huonompi mieli.
Kuva Onnista makaamassa viime hetkiään lääkärin pöydällä odottamassa sitä viimeistä hengenvetoa on juuri nyt piirtynyt verkkokalvolleni.
Se oli rauhallinen, luottavainen ja kivuton, mutta poissa.
Kiitos Onni lahjomattomasta ystävyydestäsi. Elit hyvän koiranelämän, nuku siis nyt hyvin.
