OUTIN ONNI - Maanantaina, 22.12.2014 klo 08:17
Diagnoosi tuli nopeasti: diabetes, rakkotulehdus ja alkava nivelrikko etutassuissa. Paria päivää myöhemmin lisätieto: krooninen haimatulehdus. Insuliinia pakaraan kerran päivässä, lepoa ja rauhallista ulkoilua. Säännöllisesti ruokaa, runsaasti rakkautta, lämpöä ja läheisyyttä. Kipulääkkeet myöhemmin tassuille, rakkoon antibiootit saman tien.
Se on tässä ja nyt. Luopumisen alku. Kyllä, tiedän, että moni jatkaa diabeetikkona mukavaa, lähes täydellistä koiranelämää vielä vuosia. Joku kyllä sokeutuu, lähes kaikille tulee kaihi. Tiedän myös, että nivelrikko on etenevä sairaus, jota ei paranneta, mutta kipuja voidaan lievittää tiettyyn pisteeseen saakka. Ajattelen, että haluan hoitaa sitä niin kauan kuin apu tuntuu tepsivän. Tiedän myös, että en tahdo koirani turhaa kärsivän. Tajuan, että yhdessäolomme viimeinen ajanjakso on alkanut. Onko se pitkä vai lyhyt, sitä en tiedä.
Ensimmäisenä aamuna diagnoosin jälkeen huomaan, että huoli, suru, sääli toisen pahan olon vuoksi ja pelko siitä, että se kuolee käsiin, että joudun jonkun kohtauksen todistajaksi / ensihoitajaksi, risteilevät mielessä.
Töistä palaaminen iltapäivällä jännitti: missä kunnossa Onni on minua vastassa? Miten se on voinut päivän ajan, onko vesi riittänyt? Kaikki hyvin: minua tervehti onnellisen oloinen, mutta erittäin väsynyt koira. Matalana, lyhyin askelin pikku kierros lähipuskissa ja heti kohta sisään takaisin.
Toinen piikki, kolmas piikki ... insuliini ei vieläkään tunnu auttavan. Koira juo ja pissii, nukkuu syvää unta ja rysähtää ulkona helposti lepäämään. Sokerit koholla, tulehdus virtsateissä, tassut kipeinä. Eihän se ole ihme, että väsyttää.
Mutta silti: soitanko päivystävälle, odotanko vielä huomiseen vai riittääkö varaamani kontrolliaika omalle lääkärillemme kolmen yön ja yhden päivän päästä? En tahdo sen turhaa kärisvän omasta tietämättömyydestäni.
Joko neljäntenä aamuna sairastumisesta insuliini olisi purrut ja maanantaina olisi jo parempi vointi?
Luopumisen aika alkaa
Yht'äkkiä se iski tajuntaan: "Nyt Onni ei voi hyvin." Tolkuton juominen oli alkanut paria päivää aiemmin. Ja jatkuva pissahätä. Edellisen kerran lammikoita sisältä kotoa oli löytynyt noin kolmen kuukauden iässä, 9 vuotta sitten. Matot pesuun ja sanomalehdet tilalle. Eikä edes harmita, sehän on sairas. Paha mieli koiran huonovointisuudesta - ja huoli - vie voiton kaikesta harmituksesta.Diagnoosi tuli nopeasti: diabetes, rakkotulehdus ja alkava nivelrikko etutassuissa. Paria päivää myöhemmin lisätieto: krooninen haimatulehdus. Insuliinia pakaraan kerran päivässä, lepoa ja rauhallista ulkoilua. Säännöllisesti ruokaa, runsaasti rakkautta, lämpöä ja läheisyyttä. Kipulääkkeet myöhemmin tassuille, rakkoon antibiootit saman tien.
Se on tässä ja nyt. Luopumisen alku. Kyllä, tiedän, että moni jatkaa diabeetikkona mukavaa, lähes täydellistä koiranelämää vielä vuosia. Joku kyllä sokeutuu, lähes kaikille tulee kaihi. Tiedän myös, että nivelrikko on etenevä sairaus, jota ei paranneta, mutta kipuja voidaan lievittää tiettyyn pisteeseen saakka. Ajattelen, että haluan hoitaa sitä niin kauan kuin apu tuntuu tepsivän. Tiedän myös, että en tahdo koirani turhaa kärsivän. Tajuan, että yhdessäolomme viimeinen ajanjakso on alkanut. Onko se pitkä vai lyhyt, sitä en tiedä.
Ensimmäisenä aamuna diagnoosin jälkeen huomaan, että huoli, suru, sääli toisen pahan olon vuoksi ja pelko siitä, että se kuolee käsiin, että joudun jonkun kohtauksen todistajaksi / ensihoitajaksi, risteilevät mielessä.
Töistä palaaminen iltapäivällä jännitti: missä kunnossa Onni on minua vastassa? Miten se on voinut päivän ajan, onko vesi riittänyt? Kaikki hyvin: minua tervehti onnellisen oloinen, mutta erittäin väsynyt koira. Matalana, lyhyin askelin pikku kierros lähipuskissa ja heti kohta sisään takaisin.
Toinen piikki, kolmas piikki ... insuliini ei vieläkään tunnu auttavan. Koira juo ja pissii, nukkuu syvää unta ja rysähtää ulkona helposti lepäämään. Sokerit koholla, tulehdus virtsateissä, tassut kipeinä. Eihän se ole ihme, että väsyttää.
Mutta silti: soitanko päivystävälle, odotanko vielä huomiseen vai riittääkö varaamani kontrolliaika omalle lääkärillemme kolmen yön ja yhden päivän päästä? En tahdo sen turhaa kärisvän omasta tietämättömyydestäni.
Joko neljäntenä aamuna sairastumisesta insuliini olisi purrut ja maanantaina olisi jo parempi vointi?
