PALATAAN VANHAAN - Sunnuntaina, 13.06.2010 klo 15:17
Ensimmäinen koira oli nimeltään Roki ja se tuli meille ennen mun syntymää 2-vuotiaana. Roki tuli huonosta kodista, sen omistaja ei tuntenu mitään koiria kohtaan. Ei meille ees ollu tarkotusta ottaa koiraa, mutta säälistä lopulta tuli. Vaikka aina sanotaankin ettei eläintä saa säälistä ottaa, niin silti loppujen lopuks oon todella onnellinen siitä, että just Roki tuli meille. Sai se sentään paremman elämän täällä ja muutaman vuoden lisää aikaa, siinä talossa kun muut koirat ei ollu yhtä onnekkaita. Roki kuitenkin pelkäs miehiä ja hampaat tuli esille useesti – perhettään se puolusti parhaalla mahollisella tavallaan, mut ei se kuitenkaan ikinä ketään purru. Vaikka mä monesti muksuna vedin rakkauden osotuksena sen hännästä, ei se mulle murissu koskaan, se oli siskon poika. Roki kuitenkin rupes vähitellen sairasteleen, mikä aikalailla oli taustaa sen menneisyydestä. Se lopetettiin 7-vuotiaana 19.8.1998. Se oli mulle rankka asia, vaikka vasta 5-vuotias olinkin. Oikeestaan kun nyt jälkikäteen miettii, niin Roki on ainut asia mitä muistan mun noin varhasesta lapsuudesta.
Yks meijän tuttu oli saanu ajokoiran pentueen ja se ties, et Roki ei enää kauaa eläis, joten se jätti meille yhen uros pennun. Tän kyseisen pennun nimi oli Konsta ja kuinka ollakaan se tuli meille Rokin kuoleman jälkeen 2 viikon päästä olleessaan puol vuotias. Konsta oli täydellinen, eihän se tietty Rokii korvannu, enkä todellakaan haluis et ois korvannukaan. Konstasta tuli tosi nopeesti mun paras kaveri, olihan mulla kavereita, mut ei ne ollu mitään niin tärkeetä mitä Konsta oli. Konstan ansiosta uskalsin mennä mun elämän ensimmäisenä koulupäivänä kouluun ja se autto mua kasvaan ala-asteelta yläasteen kautta lukioon asti. Konstan kanssa me perustettiin ihan oma koulu – mä tietty olin maikka ja se oppilas, oli siellä pari muutakin lelukoiraa opiskelemassa. Vaikka oon luonteeltani helposti kyllästyvä, niin tää koulu pyöri silti parin vuoden ajan. Tein Konstalle oikein omat kirjat ja kaikki. Joka ilta kun vanhemmaks kasvoin ja samalla tajusin etten oo ainut, jonka kohalla vuodet vierii, rupesin Konstalle kertoon kuinka tärkee se oli. Aina yritin muistaa sanoo ne samat asiat, kuten sen miten paljon sitä rakastin, niin paljon etten osaa sitä kertoo oikein ja sen et se tulee aina kulkeen mun mukana, eikä vuodet vanhenna meitä kumpaakaan sekunnillakaan, vaan se pysyy mun pienenä vauvana aina. Porukat välillä raivoskin siitä, kun pidin kauheen pitkät lorut aina ennen kun mentiin nukkumaan. Konsta pysy ihmeen terveenä koko elämänsä. Mut sit 2009 kesällä se yhtenä yönä yritti makkarin sängystä pois, eikä se pysyny pystyssä. Olin oikeestaan kattellukin parin päivän ajan kun Konstaa vei ulos, et sen kävely oli välillä vähän horjuvaa ja olin vaan aatellu et kuvittelen omiani, mut kun myöhemmin tästä puhuttiin, niin meistä kaikki oli huomannu sen saman. Sitä oli aivan järkyttävää seurata vierestä, kun se itekin tajus ettei kaikki ollu kohallaan. Se vaikutti siltä kun sen takapää ois halvaantunu, koska periaattees se takapää sillä silleen heitti. Sit sen silmät rupes räpsyy ja sen katse oli outo. No mun iskä oli sillon kalassa Vanajalla veneellä ja soitin sille et lähtee heti tulee kotii ja niin se tekikin. Yritettii pitää Konstaa yhes huonees ettei se kaadu ja satuta itteensä. Tää on yks niistä ison koiran huonoista puolista, kun sitä ei vaan pysty piteleen paikallaan, jos se ei ite halua, vaikka se oiskin sen omaks parhaaks. Iskä sitten tuli kotiin ja päätettiin pari tuntii antaa olla, mut lopulta kukaan ei vaan pystyny oleen ja se vietiin päivystävälle. Konstalla oli nestehukkaa ja se sai 500 ml nestettä ihon alle ja sillä todettiin sydämen vajaa toiminta, mut ei se lääkäri oikein muuta osannu tehä. Aamulla vietiin se sit kunnolla lääkäriin, eikä sielläkään loppujen lopuks paljoo selvinny, jotain tosi energiapitosta ruokaa se sai ja söikin sitä, vaikkei mitään siihen mennessä syöny – se oli sellasta tonnikalan näköstä sössöö jossain purkissa ja hais pahalle. Oikeestaan sinä päivänä se rupes palautuu ja parin päivän päästä se oli entisellään, joku 3 kertaa taidettiin lääkäris yhteensä käydä, mut ei siellä ikinä mitään uutta todettu, paitsi et siihen sydämen vajaatoimintaan se sai lääkityksen. Siinä meni sit kesä ja joka ilta kun menin nukkuun pelkäsin ihan tosissani millanen yö tulee, aina kun Konsta lähti yöllä liikkeelle heräsin siihen. Jossain vaihees Konsta taas aivan yhtäkkii sai keskellä päivää tollasen samanlaisen kohtauksen, mut se meni paris tunnis täysin ohi. Tais olla sit sillä samalla viikolla, kun tuli se legendaarinen kolmas ja viimenen kerta. Meillä oikeestaan oli pientä riitaa porukoitten välillä ja oon huomannu sen et koirat aistii riitelyn, en sit osaa sanoo oisko Konstalle joku stressi ton aiheuttanu sinä perjantai iltana, mut se meni kaikki pahimpaan kuntoon. En enää muista vietiinkö sitä yöllä päivystävälle mut lauantaina äiti herätti mut kaheksalta aamulla ja se oli valvonu koko yön Konstan kanssa, enää ei ollu mitää tehtävis ja Konstasta näki et se oli sairas, ei se juonu eikä syöny enää yhtään mitään. Soitettiin meille eläinlääkäri kotiin kun sillon ois ollu aika kaukana lähin auki oleva eläinlääkäri ja se ois tuottanu Konstalle enemmän vaan tuskaa kuskata sitä autolla. Valitettavasti se eläinlääkäri pääs tuleen vasta kahentoista jälkeen ja autotallissa se Konsta nukku sitten pois klo.12.50 17.10.2009. Pidin sitä sylissä koko ajan ja en pystyny muuta kun hokeen hiljaa itkun seasta kuinka paljon sitä rakastan ja et kyl se taivas on jossain oltava olemassa, eihän tässä muuten ois mitään järkee, et pakkohan meijän on lopulta taas olla yhes. Se oli mulle aivan järkyttävä kokemus, vaikka oikeestaan siihen rupes jo varautuu siitä ekasta kohtauksesta asti. Makasin pari päivää sängyn pohjilla, enkä syöny mitään. Kattelin vaan telkkaa ja aina kun siellä oli joku koira, rupesin itkee. Tuntu kauheen tyhjältä ja merkityksettömältä se kaikki. Hetihän meillä kotona ruvettiin puhuun uuden koiran otosta, mut siitäkin sain riitaa aikaseks kun en suostunu iskän rotu ehdotukseen - se ois halunnu karkeekarvasen mäyräkoiran. Ei siinä rodussa mitään vikaa todellakaan oo, mut kun olin tottunu jo 16 vuoden ajan vaan isoihin koiriin, niin niistä oli tullu sellanen turvan tunne, enkä väitä etteikö pienistä tulis, mut en usko et osaisin elää pienen rodun kanssa. Ja niinhän sitä sanotaan, et sellanen koira millanen omistaja, kuka esimerkiks ottais ittelleen ison koira jos pelkää niitä?
Kun Konsta lauantaina kuoli, niin tiistaina meille sit tuli Epeli poika. Epeli oli sellanen 10-viikkonen, joka luovutettiin vasta sen ikäsenä, koska se oli jääny aika pieni kokoseks ja syyks jossain vaihees aika pian selvis se, et sillä oli menny matoskuuri ohi, joku pentu vissiin oli saanu kaks kertaa. Kuultiin tästä pennusta meijän tutun kautta, jolla oli Epelin veli Rambo ja se jotenkin tunsikin noi kasvattajat. Tollon lokakuussa oli vähän vaikee löytää ajokoiran pentuja ja ne mitä löys oli jossain pohjosessa asti. Heräsin yöllä siihen kun iskä oli tullu meijän tuttujen mökiltä Keski-Suomesta kotiin ja se tuli herätteleen mua ylläri ylläri koiranpentu sylissään. Epeli oli joutunu kestään 3 tuntii autossa, mut kiltisti se ihme kyllä oli ollu. Hetihän se sisälle laski alleen, mut sillä ei ollu mitään merkitystä, koska meillä oli sopivasti matot pesulassa – ne lähetettiin sinne heti kun Konsta kuoli, kun Konstan loppu aikoina oli pakko pitää matot lattiassa ettei se liukastellu tossa laminaatilla. Rupesin ettii sinä yönä Epelille jotain mun vanhaa leluu, koska kaikki Konstan lelut ja peitot olin pakannu laatikkoon ja päättäny et niitä ei kukaan muu koira saa käyttää. Otin tunnin päästä Epelin mun huoneeseen ja pistin oven kii, et porukat ois saanu nukuttuu, mut eihän siitä mitään tullu. Ei se viihtyny missään mun huoneessa, toisaalta olihan se koko automatkan saanu nukkua, joten ei ihme et se ei pysyny paikallaan. En mä tiiä oliks sillä loppujen lopuks mitään eroahdistusta, mut se vaan oli täynnä energiaa. Sen seuraavan viikon ajan kävin koulusta joka ruokkiksella kotona leikkimäs Epelin kanssa, vaikkei se yksin joutunu oleenkaan, sillä äiti oli kotona. Mun oli helppo käydä jatkuvasti täällä, koska asun koulusta 100 metrin päässä. Oli se kyl jollain tavalla rankkaa aikaa, lähinnä sen takia et lukion käymisen yhdistäminen päättäväisen pennun kanssa olemiseen oli vaikeeta. Aikaa ei jotenkin tuntunu olevan riittävän tarpeeks, kun ois halunnu koiran kanssa tietty olla 24/7. Epeli oli kirjaimellisesti aivan epeli. Siinä oli ihmeellisiä piirteitä, kuten se ettei se suostunu lähteen elämänsä aikana lenkille kun aivan pienenä rokotusten jälkeen pari kertaa ja sit vähän myöhemmin alle 10 kertaa. En tosiaan ymmärrä mistä se johtu, koska niillä lenkeillä ei tapahtunu mitään sellasta mistä se ois saanu kammon. Alkuun se kyl pelkäs autoja aika paljon, mut kyl se niihinkin tottu nopeesti ja auton sisällä se oli parin ekan harjottelu kerran jälkeen ihan kiltisti. Toinen raivostuttava asia oli se, ettei sille kelvannu mitkään nappulat. Se oli kennelissä syöny kuulemma nappuloita ja sit haettiin sellanen samanlainen iso pussi meille kotiinkin, niin se ei syöny kertaakaan siitä pussista, mut totta kai se rikko sen pussin pohjan silleen, et ei sitä enää voitu palauttaa. Sen elämän aikana sille ostettiin junioreille tarkotettuja nappuloita varmaan 5 erilaista pussii ja aina se söi niistä pari ekaa kupillista ja kun aikaa kulu se söi taas pari kupillista mut ei enempää. Sille ostettiin apteekistakin sellasta jauhetta, mitä piti pistää normaalin ruuan päälle aina päivittäin tietty määrä kiloja kohti. Siellä apteekissa sanottiin, et jos sekään ei mee alas niin on oltava harvinaisen nirso koira ja tietty se rupes senkin kanssa kiukutteleen. Söi se sitä aina välillä, mut välillä se ei koskenukaan koko ruokaan jos siinä oli sitä jauhetta tai sit se söi sieltä täältä missä ei muka ois ollu. Jouduttiin me silti yhteensä 3 purkkii Epelille niitä ostamaan, joten meni ne nyt huomattavasti paremmin kun nappulat. Lisäks sillä kesti sisäsiistiks oppiminen todella kauan – jossain vaiheessa se osas pyytää, mut vaikka juosten ois menny hakeen remmin ja kengät niin se jo oli tehny lattialle. Lopulta sain ainakin ite sen käsityksen, et se osas olla sisäsiisti, mut välillä se tahallaan teki sisälle tai sit välillä sille tuli joku sellanen viikko, et se ei ollenkaan muka osannu pyytää. Jonkun kuukauden päästä siitä kun Epeli meille tuli se meni ihmeen vaisuks ja nukku vaan koko päivän. Oltiin sitä ennen viety sitä eläinlääkäriin 2 kertaa vaan rokotuksia varten. Se tuntu pelottavalta miten niin pieni voi olla jo kipee ja sillon soitettiinkin eläinlääkärille, mut se sano et jos se seuraavana päivänä on vielä samanlainen niin tuokaa se sitten tänne, mut seuraavana päivänä se oli normaalia villimpi jo. Tälläsii päivii, millon se oli vaisu ja sen katse oli omalla tavallaan surullinen, vaikka häntä ois heilunukin, tuli suunnilleen kerran kuukaudessa. Välillä vietiin se eläinlääkäriinkin niistä, mut jotenkin sain sellasen käsityksen niistä käynneistä, ettei siellä mitään syytä ikinä löydetty. Taas yks kerta sitä vietiin lääkäriin 29.12.2009, kun se rupes ontuun takajalkaansa, koska se oli riehuessaan liukastunu lattialla. Sillon se kuitenkin oli vaan venähdys ja samalla siinä tuli otettua röntgenkuvat, mutta niistä ei mitään erikoista löytyny. Epelin pissa oli haissu tosi voimakkaalle oikeestaan alusta asti ja sillon sillä sit todettiinkin pissatulehdus, mihin se sai antibiootti-lääkityksen. Uuden vuoden aattona eli seuraavana aamuna sillä alko hetkessä nouseen naamaan ja vähän muualle kroppaan sellasii sormenpään kokosii patteja, sen kuonon päällystä tuli punaseks ja sitä kutitti kauheesti, vietiin se heti eläinlääkäriin ja se oli allerginen sille antibiootille. Siihen se sai jotain vasta-ainetta ja sille määrättiin uus lääke. Siinä meni Epelin ensimmäinen uusvuos kipeenä. Mä tyhmä olin menny sopimaan menoo, enkä ollu sitä uuttavuotta sen kanssa, tosin aattelin et meillä on monta uuttavuotta vielä yhes edessä, mut jos oisin tienny olevani väärässä, oisin todella viettäny sen illan Epelin kanssa kokonaan. Täs vaihees mä rupesin jo miettiin, et tätä perhettä seuraa oikeesti joku epäonni, koska koko ajan oli tapahtunu vaan surullisia asioita siitä Konstan ensimmäisestä kohtauksesta asti kesällä. Mä jouduin ite 15.1.2010 sairaalaan eli sillon kun Epeli täytti puol vuotta, koska multa lakkas henki kulkemasta ja siitä alko mulla pitkä sairaalassa ja lääkärissä käynti, mikä ei oo vieläkään loppunu. Eikä tää kaikki vielä mitään, sillon tapahtu kaikkii muutakin huonoo..Vappuna vietiin Epeli taas eläinlääkäriin, koska se oli ruvennu juomaan tosi paljon ja sen metallin värisestä kupista näki aina selkeesti, et just vaihdettu vesi oli hetkes muuttunu aina vaaleenpunaseks. Sillon mulla oli itellä aamulla jälleen lääkäri ja heti sen jälkeen vietiin Epeli eläinlääkäriin, jossa hurahtikin jotain 4 tuntii. Siellä selviskin sitten vaikka mitä: Eka ne tutki sen suuta ja siellä oli pari sellasta punasempaa kohtaa, mut sit ne rupes epäileen et ne ikenet oli tullu niistä kohista punasemmaks mistä sitä suuta oli pidetty käsin auki. Seuraavaks Epeli nukutettiin ja siltä otettiin ultraäänikuvat ja siellä sit näkykin et Epelillä oli kokosekseen liian pieni maksa, joka saatto olla synnynnäinen vika ja siitä pysty päätteleen, et tässä saattokin olla yks selitys sille miks Epeli jäi pentuna niin pieneks. Täs vaihees taidan muuten kertoo siitä, et kun Epeli oli meillä hetken ollu niin huomattiin melkein heti et sillä oli ihmeen iso kieli – se oli levee ja pitkä. Aina kun Epeli nukku niin se kieli roikku sen suusta jotain 5 cm ja jos se oli kunnolla unessa, niin monta kertaa sain vedettyy sitä kieltä ulos sen suusta jotain 15 cm. Joka kerta kun käytiin näistä kaikista lukuisista syistä eläinlääkärissä, niin kaikki vaan nauro sitä ja oltiinhan mekin eka naurettu ja aateltu et sillä on kieli kasvanu nopeempaa kun leuka, mut lopulta rupes ihmetyttään, et miten se voi aina vaan roikkuu, monesti se oli vähän esillä sillonkin kun se oli hereillä ja täydes vauhdis. Se kieli sai sen näyttämään jotenkin niin sulosen remppeliltä. Joskus joku eläinlääkäri katto sen leukaakin, et jos se ois jotenkin liian lyhyt, mut sen leuka oli aivan normaalin kokonen. Nyt myöhemmin ajatellen en osaa sanoo oisko toi kielikin ollu joku synnynnäinen vika tai oisko siitä aiheutunu Epelille jotain haittaa, vettä se joi aina silleen leikkien ja lorpottaen, et sen jälkeen kun se lopetti juomisen niin sitä seuras joka huonees vesivana (Epelin perässä olikin kiva aina kontata rätti kädes koko talo läpi kun se aina luuli et se oli jotain leikkiä ja hyökkäs kimppuun, jonka jälkeen lopulta omistajakin oli kun uitettu koira).:) Siellä eläinlääkärissä samalla kerralla sillä todettiin taas pissatulehdus, kuka sitä oikeestaan tietää vaikka se ois ollu siitä yhestä muusta eläinlääkäri kerrasta asti, jollon sillä se ekan kerran todettiin, jos ne lääkkeet ei vaikka auttanukaan. Sillä oli lisäks pissassa tosi paljon siittiöitä ja siihen se sai jonkun piikin vähentään niitä. Sit sovittiin, että kun toi pissatulehduksen lääkitys loppuu (sen piti kestää 2 viikkoo) niin sen jälkeen Epelin pitää olla 12 tuntii syömättä ja sit se viedään sappihappotestiin noitten maksa-arvojen takia. Mutta niin siinä kävi, että aika mun rakkaan pikkuveljen kohalla loppu liian aikasin. Oli äitienpäivä - Epelin ensimmäinen sellanen, se oli ollu melkein koko viikonlopun taas vähän sellanen vaisu ja illalla kun se söi maksalaatikkoo niin kesken kaiken se tuli olkkariin eikä nielly ollenkaan ja piti suutaan kauheen tiukkaan kiinni. Yritettiin se saada juomaan vettäkin, mut ei siitä oikein tullu mitään ja lopulta annoin sille ruutalla vettä aina vähän kerrallaan suuhun. Vähitellen se nieli paremmin, mut se kuolas kauheesti ja oli levoton – kiersi samaa reittiä koko ajan, eikä pysähtyny hetkekskään. Mä melkein heti rupesin ettii netistä jotain, et mitä pitäis tehä (kello tosiaan oli jo jotain yheksän illalla sunnuntaina) ja sattumalta eksyin johkin suomi24-keskusteluun koirien maksa - ongelmista. Siellä se totuus jo iski mua vasten kasvoja, vaikkei tollasiin keskusteluihin aina tosissaan kannatakaan uskoo. Olihan se selvää et Epeli todella oli sairas ja se vasta oli pentu, joten millasta sen aikuisuus olis, jos jo nyt vähän päälle puolen vuoden aikana oli noin monta lääkäri-keikkaa takana. Illalla se vietiin päivystävälle, en mä muista saiks se mitään lääkettä, mut aamulla ois tarvinu apteekista hakee jotain levolac-lääkettä, mut en oikeestaan tiiä mitä se Epelin kohdalla ois auttanu. Aamulla porukat suunnilleen heitti mut ulos ovesta, et menisin kouluun, vaikka todella oisin halunnu lähtee Epelin mukaan eläinlääkäriin. En mä siellä koulussa kerinny oleen kun vajaat 3 tuntii ja iskä soitti mulle kesken tunnin ja pyys kotiin. Lähin sieltä sit tietty juosten ja itkin suunnilleen koko matkan. Yritin elää toivos, et ei tää epäonni voi enää jatkuu, ei se voi olla mahollista et 9 kk 3 vk ja 2 d – vanha pentu vois jo kuolla, vaikka voihan se.. Epeli oli jääny sinne eläinlääkäriin ja iskä oli vaan tullu hakeen mua kotoo, et pääsisin vielä näkeen Epelin. Siitähän se hysteerinen itku sit taas alko, se tunne oli tullu jo harvinaisen tutuks – taas multa oltiin viemässä sitä, mikä mulle oli elämässä tärkeintä. Epeli oli ainoo, joka ties mun sen hetkisestä elämästä kaiken, sille mä aina kerroin kaiken ja kohta sitäkään ei ois. Sama juttu oli Konstan kanssa, kun se kuoli tuntu siltä kun joutuis nyt yksin elään oman elämänsä - kaikkee kun ei voi meille kaks jalkasille kertoo. Siellä se valitettavasti tutuks tullu eläinlääkäri taas oli. Mun hauva makas yhes huonees viltin päällä lattialla, se oli rauhotettu ja laitettu tippaan. Ne kaikki lääkärit ja hoitajat oli kuulemma jo Epelin tullessa sisään pystyny vaan sanoon jotain tyyliin ”Harmi.” Se oli kuulemma koko ajan kävelly niin kun oikeelle (mihin en kyllä ite ollu kiinnittäny huomioo ja väittäisin kyllä et ainakaan sillon illalla sillä ei mitään tiettyy suuntaa ollu), joten se maksasta ohi virrannu bakteerinen veri oli menny jo sen aivoihin. No siinä mä vaan makasin Epelin vieres lattialla ja silitin sitä tassun päältä, sanoin et ei tollanen teräsmies voi antaa periks, ei musta vaan tuntunu siltä et se ois todellista. Lopulta se eläinlääkäri rupes puhuu muista vaihtoehdoista. Se sano et voitais kokeilla herättää se siitä rauhotuksesta ja pitää tipas jotain pari päivää et se palais normaaliks, sen jälkeen se leikattais siellä ja katottais et onks se maksa synnynnäinen vika vai oisko jotain tehtävis ja jos se ois synnynnäinen niin sit Epeli lopetettais. Päädyttiin tohon ratkasuun. Sen ois voinu kans viedä johkin yliopistolliseen eläinsairaalaan ja siellä se mahdollinen synnynnäinen maksan ohi virtaus ois jotenkin korjattu, mut se ois maksanu monta tonnii (vaikka aina ollaankin sanottu et raha ei saa ratkasta eläimen terveydes). Ratkasevinta siinä ettei suostuttu siihen oli se, et siinä selviytymis mahollisuus ei ois ollu ees 50-50 %. Jätettiin Epeli taas sinne eläinlääkäri-asemalle lopulta heräileen ja se eläinlääkäri sano et seuraava vuorokausi on ratkasevin.. Tietty me ruvettiin jo vähän elään toivos paremmasta ja käytiin äitin työpaikallakin kertoon äitille et ei Epeli ainakaan vielä joutunu nukkuun pois, kun iskä oli jo kerinny soittaan sille ja kertoon huonot uutiset. Kotona mä menin nukkuun, en mä jaksanu olla hereille mun ajatuksien kanssa. Aina heräsin siihen kun iskän puhelin soi ja yhellä kerralla se eläinlääkäri sit joskus neljän jälkeen soitti. Epeli ei ruvennu herään tai millään tavalla palautuun. Ei siihen paljoo mitään voinu sanoo, kaikki vaan itki ja kun äiti tuli töistä lähettiin Epelin peitto ja lelu kainalossa taas jälleen, mut tällön viimestä kertaa sinne eläinlääkäri-asemalle. Siellä se Epeli nukku jossain häkissä ja toises häkis siinä huonees oli joku saksanpaimenkoira, joka ulisi siellä koko ajan, eikä sillä selvästi ollu kivat oltavat. Niin se Epeli nukku sitten pois klo.16.45 10.5.2010 ja taas kaikki muistot oli vaan ohi kiitäny hetki. Vikaa kertaa Epeli oli meijän pakus matkalla mummolaan navetan taa, sinne mis jos Roki ja Konsta nukku. Oltiin mietitty et ois tietty voinu tuhkatakin, mut se paikka oli jo siltä päivältä menny kiinni. Seuraavan viikon mä taas kerran makasin sängyssä, kusetin porukoita mennen tullen millon milläkin syyllä, ettei tarvinu raahautuu kouluun katteleen niitä ihmisiä, jotka päivästä toiseen vaan valitti suunnilleen maanantain darrasta, vaikka oikeesti niillä oli kaikki loistavasti. Kattelin kunnon yhteistä hautakivee kaikille 3 koiralle ja löysin kans – se ois ollu sellanen mihin ois tullu joka koirasta kasvo kuva (tosi aidon näköne), joku runo ja joka koiran nimi, syntymä- ja kuolinaika. Tälläsen kiven hinnaks se firma laski jotain 500 € ja se ainakin vielä jäi ostamatta, tolla hinnalla kun ois saanu jo koiran.
Roki 23.7.1991- 19.8.1998
Konsta 30.3.1998-17.10.2009
Epeli 15.7.2009-10.5.2010
Kaikki loppuu aikananaan
Mulla on aina ollut koiria, vaikka yhteensä niitä on kerinnyt vasta olemaan 3, jotka ovat olleet aina eri aikaan. Ilman koiraa tässä 17-vuoden aikana olen ollut yhteensä pari viikkoa. Kaikki 3 koiraa on ollu Suomenajokoiria ja siinä todella on se mulle tarkotettu rotu, vaikka inhoon metsästystä, mut mikäs siinä kerta iskä metsästää. Siinä on rotu, jota vierestä seuraessa tuntuu kun katselis omaa luonnettaan peilistä.Ensimmäinen koira oli nimeltään Roki ja se tuli meille ennen mun syntymää 2-vuotiaana. Roki tuli huonosta kodista, sen omistaja ei tuntenu mitään koiria kohtaan. Ei meille ees ollu tarkotusta ottaa koiraa, mutta säälistä lopulta tuli. Vaikka aina sanotaankin ettei eläintä saa säälistä ottaa, niin silti loppujen lopuks oon todella onnellinen siitä, että just Roki tuli meille. Sai se sentään paremman elämän täällä ja muutaman vuoden lisää aikaa, siinä talossa kun muut koirat ei ollu yhtä onnekkaita. Roki kuitenkin pelkäs miehiä ja hampaat tuli esille useesti – perhettään se puolusti parhaalla mahollisella tavallaan, mut ei se kuitenkaan ikinä ketään purru. Vaikka mä monesti muksuna vedin rakkauden osotuksena sen hännästä, ei se mulle murissu koskaan, se oli siskon poika. Roki kuitenkin rupes vähitellen sairasteleen, mikä aikalailla oli taustaa sen menneisyydestä. Se lopetettiin 7-vuotiaana 19.8.1998. Se oli mulle rankka asia, vaikka vasta 5-vuotias olinkin. Oikeestaan kun nyt jälkikäteen miettii, niin Roki on ainut asia mitä muistan mun noin varhasesta lapsuudesta.
Yks meijän tuttu oli saanu ajokoiran pentueen ja se ties, et Roki ei enää kauaa eläis, joten se jätti meille yhen uros pennun. Tän kyseisen pennun nimi oli Konsta ja kuinka ollakaan se tuli meille Rokin kuoleman jälkeen 2 viikon päästä olleessaan puol vuotias. Konsta oli täydellinen, eihän se tietty Rokii korvannu, enkä todellakaan haluis et ois korvannukaan. Konstasta tuli tosi nopeesti mun paras kaveri, olihan mulla kavereita, mut ei ne ollu mitään niin tärkeetä mitä Konsta oli. Konstan ansiosta uskalsin mennä mun elämän ensimmäisenä koulupäivänä kouluun ja se autto mua kasvaan ala-asteelta yläasteen kautta lukioon asti. Konstan kanssa me perustettiin ihan oma koulu – mä tietty olin maikka ja se oppilas, oli siellä pari muutakin lelukoiraa opiskelemassa. Vaikka oon luonteeltani helposti kyllästyvä, niin tää koulu pyöri silti parin vuoden ajan. Tein Konstalle oikein omat kirjat ja kaikki. Joka ilta kun vanhemmaks kasvoin ja samalla tajusin etten oo ainut, jonka kohalla vuodet vierii, rupesin Konstalle kertoon kuinka tärkee se oli. Aina yritin muistaa sanoo ne samat asiat, kuten sen miten paljon sitä rakastin, niin paljon etten osaa sitä kertoo oikein ja sen et se tulee aina kulkeen mun mukana, eikä vuodet vanhenna meitä kumpaakaan sekunnillakaan, vaan se pysyy mun pienenä vauvana aina. Porukat välillä raivoskin siitä, kun pidin kauheen pitkät lorut aina ennen kun mentiin nukkumaan. Konsta pysy ihmeen terveenä koko elämänsä. Mut sit 2009 kesällä se yhtenä yönä yritti makkarin sängystä pois, eikä se pysyny pystyssä. Olin oikeestaan kattellukin parin päivän ajan kun Konstaa vei ulos, et sen kävely oli välillä vähän horjuvaa ja olin vaan aatellu et kuvittelen omiani, mut kun myöhemmin tästä puhuttiin, niin meistä kaikki oli huomannu sen saman. Sitä oli aivan järkyttävää seurata vierestä, kun se itekin tajus ettei kaikki ollu kohallaan. Se vaikutti siltä kun sen takapää ois halvaantunu, koska periaattees se takapää sillä silleen heitti. Sit sen silmät rupes räpsyy ja sen katse oli outo. No mun iskä oli sillon kalassa Vanajalla veneellä ja soitin sille et lähtee heti tulee kotii ja niin se tekikin. Yritettii pitää Konstaa yhes huonees ettei se kaadu ja satuta itteensä. Tää on yks niistä ison koiran huonoista puolista, kun sitä ei vaan pysty piteleen paikallaan, jos se ei ite halua, vaikka se oiskin sen omaks parhaaks. Iskä sitten tuli kotiin ja päätettiin pari tuntii antaa olla, mut lopulta kukaan ei vaan pystyny oleen ja se vietiin päivystävälle. Konstalla oli nestehukkaa ja se sai 500 ml nestettä ihon alle ja sillä todettiin sydämen vajaa toiminta, mut ei se lääkäri oikein muuta osannu tehä. Aamulla vietiin se sit kunnolla lääkäriin, eikä sielläkään loppujen lopuks paljoo selvinny, jotain tosi energiapitosta ruokaa se sai ja söikin sitä, vaikkei mitään siihen mennessä syöny – se oli sellasta tonnikalan näköstä sössöö jossain purkissa ja hais pahalle. Oikeestaan sinä päivänä se rupes palautuu ja parin päivän päästä se oli entisellään, joku 3 kertaa taidettiin lääkäris yhteensä käydä, mut ei siellä ikinä mitään uutta todettu, paitsi et siihen sydämen vajaatoimintaan se sai lääkityksen. Siinä meni sit kesä ja joka ilta kun menin nukkuun pelkäsin ihan tosissani millanen yö tulee, aina kun Konsta lähti yöllä liikkeelle heräsin siihen. Jossain vaihees Konsta taas aivan yhtäkkii sai keskellä päivää tollasen samanlaisen kohtauksen, mut se meni paris tunnis täysin ohi. Tais olla sit sillä samalla viikolla, kun tuli se legendaarinen kolmas ja viimenen kerta. Meillä oikeestaan oli pientä riitaa porukoitten välillä ja oon huomannu sen et koirat aistii riitelyn, en sit osaa sanoo oisko Konstalle joku stressi ton aiheuttanu sinä perjantai iltana, mut se meni kaikki pahimpaan kuntoon. En enää muista vietiinkö sitä yöllä päivystävälle mut lauantaina äiti herätti mut kaheksalta aamulla ja se oli valvonu koko yön Konstan kanssa, enää ei ollu mitää tehtävis ja Konstasta näki et se oli sairas, ei se juonu eikä syöny enää yhtään mitään. Soitettiin meille eläinlääkäri kotiin kun sillon ois ollu aika kaukana lähin auki oleva eläinlääkäri ja se ois tuottanu Konstalle enemmän vaan tuskaa kuskata sitä autolla. Valitettavasti se eläinlääkäri pääs tuleen vasta kahentoista jälkeen ja autotallissa se Konsta nukku sitten pois klo.12.50 17.10.2009. Pidin sitä sylissä koko ajan ja en pystyny muuta kun hokeen hiljaa itkun seasta kuinka paljon sitä rakastan ja et kyl se taivas on jossain oltava olemassa, eihän tässä muuten ois mitään järkee, et pakkohan meijän on lopulta taas olla yhes. Se oli mulle aivan järkyttävä kokemus, vaikka oikeestaan siihen rupes jo varautuu siitä ekasta kohtauksesta asti. Makasin pari päivää sängyn pohjilla, enkä syöny mitään. Kattelin vaan telkkaa ja aina kun siellä oli joku koira, rupesin itkee. Tuntu kauheen tyhjältä ja merkityksettömältä se kaikki. Hetihän meillä kotona ruvettiin puhuun uuden koiran otosta, mut siitäkin sain riitaa aikaseks kun en suostunu iskän rotu ehdotukseen - se ois halunnu karkeekarvasen mäyräkoiran. Ei siinä rodussa mitään vikaa todellakaan oo, mut kun olin tottunu jo 16 vuoden ajan vaan isoihin koiriin, niin niistä oli tullu sellanen turvan tunne, enkä väitä etteikö pienistä tulis, mut en usko et osaisin elää pienen rodun kanssa. Ja niinhän sitä sanotaan, et sellanen koira millanen omistaja, kuka esimerkiks ottais ittelleen ison koira jos pelkää niitä?
Kun Konsta lauantaina kuoli, niin tiistaina meille sit tuli Epeli poika. Epeli oli sellanen 10-viikkonen, joka luovutettiin vasta sen ikäsenä, koska se oli jääny aika pieni kokoseks ja syyks jossain vaihees aika pian selvis se, et sillä oli menny matoskuuri ohi, joku pentu vissiin oli saanu kaks kertaa. Kuultiin tästä pennusta meijän tutun kautta, jolla oli Epelin veli Rambo ja se jotenkin tunsikin noi kasvattajat. Tollon lokakuussa oli vähän vaikee löytää ajokoiran pentuja ja ne mitä löys oli jossain pohjosessa asti. Heräsin yöllä siihen kun iskä oli tullu meijän tuttujen mökiltä Keski-Suomesta kotiin ja se tuli herätteleen mua ylläri ylläri koiranpentu sylissään. Epeli oli joutunu kestään 3 tuntii autossa, mut kiltisti se ihme kyllä oli ollu. Hetihän se sisälle laski alleen, mut sillä ei ollu mitään merkitystä, koska meillä oli sopivasti matot pesulassa – ne lähetettiin sinne heti kun Konsta kuoli, kun Konstan loppu aikoina oli pakko pitää matot lattiassa ettei se liukastellu tossa laminaatilla. Rupesin ettii sinä yönä Epelille jotain mun vanhaa leluu, koska kaikki Konstan lelut ja peitot olin pakannu laatikkoon ja päättäny et niitä ei kukaan muu koira saa käyttää. Otin tunnin päästä Epelin mun huoneeseen ja pistin oven kii, et porukat ois saanu nukuttuu, mut eihän siitä mitään tullu. Ei se viihtyny missään mun huoneessa, toisaalta olihan se koko automatkan saanu nukkua, joten ei ihme et se ei pysyny paikallaan. En mä tiiä oliks sillä loppujen lopuks mitään eroahdistusta, mut se vaan oli täynnä energiaa. Sen seuraavan viikon ajan kävin koulusta joka ruokkiksella kotona leikkimäs Epelin kanssa, vaikkei se yksin joutunu oleenkaan, sillä äiti oli kotona. Mun oli helppo käydä jatkuvasti täällä, koska asun koulusta 100 metrin päässä. Oli se kyl jollain tavalla rankkaa aikaa, lähinnä sen takia et lukion käymisen yhdistäminen päättäväisen pennun kanssa olemiseen oli vaikeeta. Aikaa ei jotenkin tuntunu olevan riittävän tarpeeks, kun ois halunnu koiran kanssa tietty olla 24/7. Epeli oli kirjaimellisesti aivan epeli. Siinä oli ihmeellisiä piirteitä, kuten se ettei se suostunu lähteen elämänsä aikana lenkille kun aivan pienenä rokotusten jälkeen pari kertaa ja sit vähän myöhemmin alle 10 kertaa. En tosiaan ymmärrä mistä se johtu, koska niillä lenkeillä ei tapahtunu mitään sellasta mistä se ois saanu kammon. Alkuun se kyl pelkäs autoja aika paljon, mut kyl se niihinkin tottu nopeesti ja auton sisällä se oli parin ekan harjottelu kerran jälkeen ihan kiltisti. Toinen raivostuttava asia oli se, ettei sille kelvannu mitkään nappulat. Se oli kennelissä syöny kuulemma nappuloita ja sit haettiin sellanen samanlainen iso pussi meille kotiinkin, niin se ei syöny kertaakaan siitä pussista, mut totta kai se rikko sen pussin pohjan silleen, et ei sitä enää voitu palauttaa. Sen elämän aikana sille ostettiin junioreille tarkotettuja nappuloita varmaan 5 erilaista pussii ja aina se söi niistä pari ekaa kupillista ja kun aikaa kulu se söi taas pari kupillista mut ei enempää. Sille ostettiin apteekistakin sellasta jauhetta, mitä piti pistää normaalin ruuan päälle aina päivittäin tietty määrä kiloja kohti. Siellä apteekissa sanottiin, et jos sekään ei mee alas niin on oltava harvinaisen nirso koira ja tietty se rupes senkin kanssa kiukutteleen. Söi se sitä aina välillä, mut välillä se ei koskenukaan koko ruokaan jos siinä oli sitä jauhetta tai sit se söi sieltä täältä missä ei muka ois ollu. Jouduttiin me silti yhteensä 3 purkkii Epelille niitä ostamaan, joten meni ne nyt huomattavasti paremmin kun nappulat. Lisäks sillä kesti sisäsiistiks oppiminen todella kauan – jossain vaiheessa se osas pyytää, mut vaikka juosten ois menny hakeen remmin ja kengät niin se jo oli tehny lattialle. Lopulta sain ainakin ite sen käsityksen, et se osas olla sisäsiisti, mut välillä se tahallaan teki sisälle tai sit välillä sille tuli joku sellanen viikko, et se ei ollenkaan muka osannu pyytää. Jonkun kuukauden päästä siitä kun Epeli meille tuli se meni ihmeen vaisuks ja nukku vaan koko päivän. Oltiin sitä ennen viety sitä eläinlääkäriin 2 kertaa vaan rokotuksia varten. Se tuntu pelottavalta miten niin pieni voi olla jo kipee ja sillon soitettiinkin eläinlääkärille, mut se sano et jos se seuraavana päivänä on vielä samanlainen niin tuokaa se sitten tänne, mut seuraavana päivänä se oli normaalia villimpi jo. Tälläsii päivii, millon se oli vaisu ja sen katse oli omalla tavallaan surullinen, vaikka häntä ois heilunukin, tuli suunnilleen kerran kuukaudessa. Välillä vietiin se eläinlääkäriinkin niistä, mut jotenkin sain sellasen käsityksen niistä käynneistä, ettei siellä mitään syytä ikinä löydetty. Taas yks kerta sitä vietiin lääkäriin 29.12.2009, kun se rupes ontuun takajalkaansa, koska se oli riehuessaan liukastunu lattialla. Sillon se kuitenkin oli vaan venähdys ja samalla siinä tuli otettua röntgenkuvat, mutta niistä ei mitään erikoista löytyny. Epelin pissa oli haissu tosi voimakkaalle oikeestaan alusta asti ja sillon sillä sit todettiinkin pissatulehdus, mihin se sai antibiootti-lääkityksen. Uuden vuoden aattona eli seuraavana aamuna sillä alko hetkessä nouseen naamaan ja vähän muualle kroppaan sellasii sormenpään kokosii patteja, sen kuonon päällystä tuli punaseks ja sitä kutitti kauheesti, vietiin se heti eläinlääkäriin ja se oli allerginen sille antibiootille. Siihen se sai jotain vasta-ainetta ja sille määrättiin uus lääke. Siinä meni Epelin ensimmäinen uusvuos kipeenä. Mä tyhmä olin menny sopimaan menoo, enkä ollu sitä uuttavuotta sen kanssa, tosin aattelin et meillä on monta uuttavuotta vielä yhes edessä, mut jos oisin tienny olevani väärässä, oisin todella viettäny sen illan Epelin kanssa kokonaan. Täs vaihees mä rupesin jo miettiin, et tätä perhettä seuraa oikeesti joku epäonni, koska koko ajan oli tapahtunu vaan surullisia asioita siitä Konstan ensimmäisestä kohtauksesta asti kesällä. Mä jouduin ite 15.1.2010 sairaalaan eli sillon kun Epeli täytti puol vuotta, koska multa lakkas henki kulkemasta ja siitä alko mulla pitkä sairaalassa ja lääkärissä käynti, mikä ei oo vieläkään loppunu. Eikä tää kaikki vielä mitään, sillon tapahtu kaikkii muutakin huonoo..Vappuna vietiin Epeli taas eläinlääkäriin, koska se oli ruvennu juomaan tosi paljon ja sen metallin värisestä kupista näki aina selkeesti, et just vaihdettu vesi oli hetkes muuttunu aina vaaleenpunaseks. Sillon mulla oli itellä aamulla jälleen lääkäri ja heti sen jälkeen vietiin Epeli eläinlääkäriin, jossa hurahtikin jotain 4 tuntii. Siellä selviskin sitten vaikka mitä: Eka ne tutki sen suuta ja siellä oli pari sellasta punasempaa kohtaa, mut sit ne rupes epäileen et ne ikenet oli tullu niistä kohista punasemmaks mistä sitä suuta oli pidetty käsin auki. Seuraavaks Epeli nukutettiin ja siltä otettiin ultraäänikuvat ja siellä sit näkykin et Epelillä oli kokosekseen liian pieni maksa, joka saatto olla synnynnäinen vika ja siitä pysty päätteleen, et tässä saattokin olla yks selitys sille miks Epeli jäi pentuna niin pieneks. Täs vaihees taidan muuten kertoo siitä, et kun Epeli oli meillä hetken ollu niin huomattiin melkein heti et sillä oli ihmeen iso kieli – se oli levee ja pitkä. Aina kun Epeli nukku niin se kieli roikku sen suusta jotain 5 cm ja jos se oli kunnolla unessa, niin monta kertaa sain vedettyy sitä kieltä ulos sen suusta jotain 15 cm. Joka kerta kun käytiin näistä kaikista lukuisista syistä eläinlääkärissä, niin kaikki vaan nauro sitä ja oltiinhan mekin eka naurettu ja aateltu et sillä on kieli kasvanu nopeempaa kun leuka, mut lopulta rupes ihmetyttään, et miten se voi aina vaan roikkuu, monesti se oli vähän esillä sillonkin kun se oli hereillä ja täydes vauhdis. Se kieli sai sen näyttämään jotenkin niin sulosen remppeliltä. Joskus joku eläinlääkäri katto sen leukaakin, et jos se ois jotenkin liian lyhyt, mut sen leuka oli aivan normaalin kokonen. Nyt myöhemmin ajatellen en osaa sanoo oisko toi kielikin ollu joku synnynnäinen vika tai oisko siitä aiheutunu Epelille jotain haittaa, vettä se joi aina silleen leikkien ja lorpottaen, et sen jälkeen kun se lopetti juomisen niin sitä seuras joka huonees vesivana (Epelin perässä olikin kiva aina kontata rätti kädes koko talo läpi kun se aina luuli et se oli jotain leikkiä ja hyökkäs kimppuun, jonka jälkeen lopulta omistajakin oli kun uitettu koira).:) Siellä eläinlääkärissä samalla kerralla sillä todettiin taas pissatulehdus, kuka sitä oikeestaan tietää vaikka se ois ollu siitä yhestä muusta eläinlääkäri kerrasta asti, jollon sillä se ekan kerran todettiin, jos ne lääkkeet ei vaikka auttanukaan. Sillä oli lisäks pissassa tosi paljon siittiöitä ja siihen se sai jonkun piikin vähentään niitä. Sit sovittiin, että kun toi pissatulehduksen lääkitys loppuu (sen piti kestää 2 viikkoo) niin sen jälkeen Epelin pitää olla 12 tuntii syömättä ja sit se viedään sappihappotestiin noitten maksa-arvojen takia. Mutta niin siinä kävi, että aika mun rakkaan pikkuveljen kohalla loppu liian aikasin. Oli äitienpäivä - Epelin ensimmäinen sellanen, se oli ollu melkein koko viikonlopun taas vähän sellanen vaisu ja illalla kun se söi maksalaatikkoo niin kesken kaiken se tuli olkkariin eikä nielly ollenkaan ja piti suutaan kauheen tiukkaan kiinni. Yritettiin se saada juomaan vettäkin, mut ei siitä oikein tullu mitään ja lopulta annoin sille ruutalla vettä aina vähän kerrallaan suuhun. Vähitellen se nieli paremmin, mut se kuolas kauheesti ja oli levoton – kiersi samaa reittiä koko ajan, eikä pysähtyny hetkekskään. Mä melkein heti rupesin ettii netistä jotain, et mitä pitäis tehä (kello tosiaan oli jo jotain yheksän illalla sunnuntaina) ja sattumalta eksyin johkin suomi24-keskusteluun koirien maksa - ongelmista. Siellä se totuus jo iski mua vasten kasvoja, vaikkei tollasiin keskusteluihin aina tosissaan kannatakaan uskoo. Olihan se selvää et Epeli todella oli sairas ja se vasta oli pentu, joten millasta sen aikuisuus olis, jos jo nyt vähän päälle puolen vuoden aikana oli noin monta lääkäri-keikkaa takana. Illalla se vietiin päivystävälle, en mä muista saiks se mitään lääkettä, mut aamulla ois tarvinu apteekista hakee jotain levolac-lääkettä, mut en oikeestaan tiiä mitä se Epelin kohdalla ois auttanu. Aamulla porukat suunnilleen heitti mut ulos ovesta, et menisin kouluun, vaikka todella oisin halunnu lähtee Epelin mukaan eläinlääkäriin. En mä siellä koulussa kerinny oleen kun vajaat 3 tuntii ja iskä soitti mulle kesken tunnin ja pyys kotiin. Lähin sieltä sit tietty juosten ja itkin suunnilleen koko matkan. Yritin elää toivos, et ei tää epäonni voi enää jatkuu, ei se voi olla mahollista et 9 kk 3 vk ja 2 d – vanha pentu vois jo kuolla, vaikka voihan se.. Epeli oli jääny sinne eläinlääkäriin ja iskä oli vaan tullu hakeen mua kotoo, et pääsisin vielä näkeen Epelin. Siitähän se hysteerinen itku sit taas alko, se tunne oli tullu jo harvinaisen tutuks – taas multa oltiin viemässä sitä, mikä mulle oli elämässä tärkeintä. Epeli oli ainoo, joka ties mun sen hetkisestä elämästä kaiken, sille mä aina kerroin kaiken ja kohta sitäkään ei ois. Sama juttu oli Konstan kanssa, kun se kuoli tuntu siltä kun joutuis nyt yksin elään oman elämänsä - kaikkee kun ei voi meille kaks jalkasille kertoo. Siellä se valitettavasti tutuks tullu eläinlääkäri taas oli. Mun hauva makas yhes huonees viltin päällä lattialla, se oli rauhotettu ja laitettu tippaan. Ne kaikki lääkärit ja hoitajat oli kuulemma jo Epelin tullessa sisään pystyny vaan sanoon jotain tyyliin ”Harmi.” Se oli kuulemma koko ajan kävelly niin kun oikeelle (mihin en kyllä ite ollu kiinnittäny huomioo ja väittäisin kyllä et ainakaan sillon illalla sillä ei mitään tiettyy suuntaa ollu), joten se maksasta ohi virrannu bakteerinen veri oli menny jo sen aivoihin. No siinä mä vaan makasin Epelin vieres lattialla ja silitin sitä tassun päältä, sanoin et ei tollanen teräsmies voi antaa periks, ei musta vaan tuntunu siltä et se ois todellista. Lopulta se eläinlääkäri rupes puhuu muista vaihtoehdoista. Se sano et voitais kokeilla herättää se siitä rauhotuksesta ja pitää tipas jotain pari päivää et se palais normaaliks, sen jälkeen se leikattais siellä ja katottais et onks se maksa synnynnäinen vika vai oisko jotain tehtävis ja jos se ois synnynnäinen niin sit Epeli lopetettais. Päädyttiin tohon ratkasuun. Sen ois voinu kans viedä johkin yliopistolliseen eläinsairaalaan ja siellä se mahdollinen synnynnäinen maksan ohi virtaus ois jotenkin korjattu, mut se ois maksanu monta tonnii (vaikka aina ollaankin sanottu et raha ei saa ratkasta eläimen terveydes). Ratkasevinta siinä ettei suostuttu siihen oli se, et siinä selviytymis mahollisuus ei ois ollu ees 50-50 %. Jätettiin Epeli taas sinne eläinlääkäri-asemalle lopulta heräileen ja se eläinlääkäri sano et seuraava vuorokausi on ratkasevin.. Tietty me ruvettiin jo vähän elään toivos paremmasta ja käytiin äitin työpaikallakin kertoon äitille et ei Epeli ainakaan vielä joutunu nukkuun pois, kun iskä oli jo kerinny soittaan sille ja kertoon huonot uutiset. Kotona mä menin nukkuun, en mä jaksanu olla hereille mun ajatuksien kanssa. Aina heräsin siihen kun iskän puhelin soi ja yhellä kerralla se eläinlääkäri sit joskus neljän jälkeen soitti. Epeli ei ruvennu herään tai millään tavalla palautuun. Ei siihen paljoo mitään voinu sanoo, kaikki vaan itki ja kun äiti tuli töistä lähettiin Epelin peitto ja lelu kainalossa taas jälleen, mut tällön viimestä kertaa sinne eläinlääkäri-asemalle. Siellä se Epeli nukku jossain häkissä ja toises häkis siinä huonees oli joku saksanpaimenkoira, joka ulisi siellä koko ajan, eikä sillä selvästi ollu kivat oltavat. Niin se Epeli nukku sitten pois klo.16.45 10.5.2010 ja taas kaikki muistot oli vaan ohi kiitäny hetki. Vikaa kertaa Epeli oli meijän pakus matkalla mummolaan navetan taa, sinne mis jos Roki ja Konsta nukku. Oltiin mietitty et ois tietty voinu tuhkatakin, mut se paikka oli jo siltä päivältä menny kiinni. Seuraavan viikon mä taas kerran makasin sängyssä, kusetin porukoita mennen tullen millon milläkin syyllä, ettei tarvinu raahautuu kouluun katteleen niitä ihmisiä, jotka päivästä toiseen vaan valitti suunnilleen maanantain darrasta, vaikka oikeesti niillä oli kaikki loistavasti. Kattelin kunnon yhteistä hautakivee kaikille 3 koiralle ja löysin kans – se ois ollu sellanen mihin ois tullu joka koirasta kasvo kuva (tosi aidon näköne), joku runo ja joka koiran nimi, syntymä- ja kuolinaika. Tälläsen kiven hinnaks se firma laski jotain 500 € ja se ainakin vielä jäi ostamatta, tolla hinnalla kun ois saanu jo koiran.
Roki 23.7.1991- 19.8.1998
Konsta 30.3.1998-17.10.2009
Epeli 15.7.2009-10.5.2010
