PARTACOLLIE-TYTTöJEN TOILAILUT - Torstaina, 11.11.2010 klo 21:18
Jacob-poika on siis rodultansa partacollie ja se syntyi viime keväänä keskieurooppalaiseen alppimaahan. Väriltään Jaakoppi on musta valkoisin merkein. Sen sukutaulu onkin varsin mielenkiintoinen, isänä on Artsi, joka on yksi niistä koirista, joista olen kovasti tykännyt!
Jaakko vietti mukavia pentupäiviä kasvattajansa tykönä reippaillen ja tutkiskellen tätä niin suurta ja ihmeellistä maailmaa. Olenkin löytänyt muutamia Youtube-videoita pentueen elosta kasvattajalla ja jo videoista näki, että kyseessä on tomera pojan alku. Ja kyllä noilla muillakin pentueen penneleillä oli jo tekemisen tarmoa kakarasta saakka!
Ensimmäiset viikot vierivät ja Jaakko löysi todella hyvän ja rakastavan kodin itselleen. Kun ikää tuli tarpeeksi, Jaakko muutti naisen tykö asumaan ja viettämään railakasta pentuaikaa. Jaakoppi kasvoi, söi ja tutki maailmaa, kunnes eräänä päivänä nainen joutui tekemään elämänsä suurimman päätöksen. Jaakon ollessa muutaman kuukauden ikäinen, hän joutui luopumaan olosuhteiden pakosta Jaakosta. Tälle ihanaiselle pojalle ei löytynyt uutta kotia, vaan Jaakoppi muutti koirahoitolaan. Koirahoitolassa Jaakko ehti viettää aikaansa vajaa 3 viikkoa, jolloin omistaja kävi melkein päivittäin katsomassa ja ulkoiluttamassa Jaakoppia. Tänäkin aikana omistaja kuumeisesti yritti edelleen löytää uutta hyvää kotia Jaakopille, jopa hänen ystävänsäkin auttoivat oikeanlaisen kodin löytymisessä.
Kunnes Jaakopin kotitalon naapurissa asuva rouva otti yhteyttä suomalaiseen tuttuunsa perjantaina. Hän ei voinut oman tilanteensa takia ottaa Jaakkoa luokseen, mutta lupasi auttaa Jaakkoa ja sen omistajaa. Tämä henkilö on sattumoisin yksi hyvistä ystävistäni! Hän kertoi minulle lauantaina Jaakon tarinan, näin sen sukutaulun ja kas, löysin Artsin sieltä. Kerroin ystävälleni että "joo, tuo se koira tänne vaan, kyllä me sille koti löydetään!" Sen jälkeen puhelinlinjat kävivät kuumina, soittoja sinkoili sinne tänne. Sunnuntaina sitten Jaakolle löytyi koti Suomesta Lean luota!
Kun koti oli löytynyt, alkoikin maanantaina yhteydenpito omistajan ja tulevan kodin välillä. Jo saman viikon lauantaina Jaakolle ja sen omistajalle olikin varattuna lento Suomeen. Lea oli heitä vastassa lentokentällä. Jottei kaikki olisi mennyt ihan mutkattomasti, niin Jaakko oli hävinnyt lentokentällä. Tunnin verran omistaja ja Lea etsivät koiraa kentältä, heitä pompotettiin paikasta toiseen, kunnes vihdoin löysivät Jaakopin boksin!
Boksissa oli vastassa iloisesti häntää heiluttava karvakasa, joka ei ollut moksiskaan vilinästä saatika lennosta. Lea jutteli pitkät pätkät Jaakon omistajan kanssa, kunnes Jaakko ja Lea lähtivät Vihtiin kohti Jaakopin uutta kotia.
Perille saavuttuaan Jaakopille esiteltiin yksitellen Lean lauma. Jaakko oli todella iloinen nähdessään toisia partiksia, "Hei, täällähän on mun frendejä!" Kun lauma ja Jaakoppi oli toisilleen esitelty, niin johan pihalla olikin vilinää. Lea antoi koirien touhuta pihalla hetken aikaa, kunnes otti Jaakopin sisälle tutustumaan paikkoihin. Ja olipas pojalla oikea asenne! Ensimmäiseksi se löysi keittiön ja ruokatynnyrin. Siihen se istahti asenteella: "No ni, mulla on nälkä, saaks täällä jotain ruokaa?" Koira oli ollut Suomessa vasta parisen tuntia! Siis Jacob oli saman päivän aikana joutunut lentokoneeseen, ollut lentokentän vilinässä, matkustanut vieraan ihmisen kanssa autolla, tavannut uusia ihmisiä ja koiria, lopulta päätyen vieraaseen paikkaan ja sitten se halusi RUOKAA!! Täytyy kyllä myöntää, että on pojalla hermot kunnossa, kun yleensä tollaisen muutoksen jälkeen koirilla ei juurikaan ole nälkä.
Sunnuntaina sitten tapasin Jaakon. Se tuli iloisesti moikkaamaan ovelle, että "Moi, mä oon Jacob, kuka sä oot? Mä oon tällainen partispoika! Voisitkos rapsuttaa?" Ja sen asenne oli sellainen, että ihan kuin se olisi aina asunut Lealla ja että me oltaisiin nähty useampaan kertaan! Siis VAU, mikä luonne!
Minä ja Lea ei tiedetty ennakolta juuri mitään tästä koirasta, perjantai-iltana vielä juteltiin, että mitäköhän sieltä on sitten huomenna tulossa. Kauhuskenaario oli, että se on tärisevä karvamytty boksin takanurkassa, muutoinkin arka ja pelokas. Mutta kaikkea muuta! Rempseesti vaan häntä töttöröllä boksista pois katsomaan, että "missäs sitä nyt ollaan ja ketäs tyyppejä täällä on?"
Täytyy kyllä myöntää, että joskus sitä ihminen on vaan tosi hullu! Kuka oikeesti toisi koiran kuin sian säkissä? Mutta tämä olikin just niitä juttuja, että joskus vaan on sydämen annettava päättää...
Ja vihdoin Jaakopista
Elikkäs Suomeen saapui lauantaina Jaakoppi-poika! Ja voi vitsit, kun se Jacob onkin ihana tapaus! Mulla oli ilo ja kunnia tavata Jaakko heti seuraavana päivänä eli viime sunnuntaina ja nyt mä oon ihan Jaakko-fani! Mutta tässä tarinaa Jacobin matkasta kylmään pohjolaan...Jacob-poika on siis rodultansa partacollie ja se syntyi viime keväänä keskieurooppalaiseen alppimaahan. Väriltään Jaakoppi on musta valkoisin merkein. Sen sukutaulu onkin varsin mielenkiintoinen, isänä on Artsi, joka on yksi niistä koirista, joista olen kovasti tykännyt!
Jaakko vietti mukavia pentupäiviä kasvattajansa tykönä reippaillen ja tutkiskellen tätä niin suurta ja ihmeellistä maailmaa. Olenkin löytänyt muutamia Youtube-videoita pentueen elosta kasvattajalla ja jo videoista näki, että kyseessä on tomera pojan alku. Ja kyllä noilla muillakin pentueen penneleillä oli jo tekemisen tarmoa kakarasta saakka!
Ensimmäiset viikot vierivät ja Jaakko löysi todella hyvän ja rakastavan kodin itselleen. Kun ikää tuli tarpeeksi, Jaakko muutti naisen tykö asumaan ja viettämään railakasta pentuaikaa. Jaakoppi kasvoi, söi ja tutki maailmaa, kunnes eräänä päivänä nainen joutui tekemään elämänsä suurimman päätöksen. Jaakon ollessa muutaman kuukauden ikäinen, hän joutui luopumaan olosuhteiden pakosta Jaakosta. Tälle ihanaiselle pojalle ei löytynyt uutta kotia, vaan Jaakoppi muutti koirahoitolaan. Koirahoitolassa Jaakko ehti viettää aikaansa vajaa 3 viikkoa, jolloin omistaja kävi melkein päivittäin katsomassa ja ulkoiluttamassa Jaakoppia. Tänäkin aikana omistaja kuumeisesti yritti edelleen löytää uutta hyvää kotia Jaakopille, jopa hänen ystävänsäkin auttoivat oikeanlaisen kodin löytymisessä.
Kunnes Jaakopin kotitalon naapurissa asuva rouva otti yhteyttä suomalaiseen tuttuunsa perjantaina. Hän ei voinut oman tilanteensa takia ottaa Jaakkoa luokseen, mutta lupasi auttaa Jaakkoa ja sen omistajaa. Tämä henkilö on sattumoisin yksi hyvistä ystävistäni! Hän kertoi minulle lauantaina Jaakon tarinan, näin sen sukutaulun ja kas, löysin Artsin sieltä. Kerroin ystävälleni että "joo, tuo se koira tänne vaan, kyllä me sille koti löydetään!" Sen jälkeen puhelinlinjat kävivät kuumina, soittoja sinkoili sinne tänne. Sunnuntaina sitten Jaakolle löytyi koti Suomesta Lean luota!
Kun koti oli löytynyt, alkoikin maanantaina yhteydenpito omistajan ja tulevan kodin välillä. Jo saman viikon lauantaina Jaakolle ja sen omistajalle olikin varattuna lento Suomeen. Lea oli heitä vastassa lentokentällä. Jottei kaikki olisi mennyt ihan mutkattomasti, niin Jaakko oli hävinnyt lentokentällä. Tunnin verran omistaja ja Lea etsivät koiraa kentältä, heitä pompotettiin paikasta toiseen, kunnes vihdoin löysivät Jaakopin boksin!
Boksissa oli vastassa iloisesti häntää heiluttava karvakasa, joka ei ollut moksiskaan vilinästä saatika lennosta. Lea jutteli pitkät pätkät Jaakon omistajan kanssa, kunnes Jaakko ja Lea lähtivät Vihtiin kohti Jaakopin uutta kotia.
Perille saavuttuaan Jaakopille esiteltiin yksitellen Lean lauma. Jaakko oli todella iloinen nähdessään toisia partiksia, "Hei, täällähän on mun frendejä!" Kun lauma ja Jaakoppi oli toisilleen esitelty, niin johan pihalla olikin vilinää. Lea antoi koirien touhuta pihalla hetken aikaa, kunnes otti Jaakopin sisälle tutustumaan paikkoihin. Ja olipas pojalla oikea asenne! Ensimmäiseksi se löysi keittiön ja ruokatynnyrin. Siihen se istahti asenteella: "No ni, mulla on nälkä, saaks täällä jotain ruokaa?" Koira oli ollut Suomessa vasta parisen tuntia! Siis Jacob oli saman päivän aikana joutunut lentokoneeseen, ollut lentokentän vilinässä, matkustanut vieraan ihmisen kanssa autolla, tavannut uusia ihmisiä ja koiria, lopulta päätyen vieraaseen paikkaan ja sitten se halusi RUOKAA!! Täytyy kyllä myöntää, että on pojalla hermot kunnossa, kun yleensä tollaisen muutoksen jälkeen koirilla ei juurikaan ole nälkä.
Sunnuntaina sitten tapasin Jaakon. Se tuli iloisesti moikkaamaan ovelle, että "Moi, mä oon Jacob, kuka sä oot? Mä oon tällainen partispoika! Voisitkos rapsuttaa?" Ja sen asenne oli sellainen, että ihan kuin se olisi aina asunut Lealla ja että me oltaisiin nähty useampaan kertaan! Siis VAU, mikä luonne!
Minä ja Lea ei tiedetty ennakolta juuri mitään tästä koirasta, perjantai-iltana vielä juteltiin, että mitäköhän sieltä on sitten huomenna tulossa. Kauhuskenaario oli, että se on tärisevä karvamytty boksin takanurkassa, muutoinkin arka ja pelokas. Mutta kaikkea muuta! Rempseesti vaan häntä töttöröllä boksista pois katsomaan, että "missäs sitä nyt ollaan ja ketäs tyyppejä täällä on?"
Täytyy kyllä myöntää, että joskus sitä ihminen on vaan tosi hullu! Kuka oikeesti toisi koiran kuin sian säkissä? Mutta tämä olikin just niitä juttuja, että joskus vaan on sydämen annettava päättää...
