TUPLAHALEJA - Perjantaina, 18.02.2011 klo 13:34
Semmonen iso asia viime vuodessahan oli tietenkin se, että musta tuli iso poika! Nytkin mä oon jo ainaskin puolitoista vuotta, ja vähäsen enempikin, kun toukokuun alussa saan taas kakkua ja äiti sanoo että sitten mä oon jo kaks vee! Se on kuulemma aika paljon, ja sitten odotetaan että mulla olis jo aivotkin. Mä kyllä luulen, että kyllä mulla aivot on, mä en vaan jaksa kuunnella niitä aina, kun elämässä on niin paljon kaikkea muutakin jännää. Sitä paitsi välillä mun aivot sanoo ihan tyhmiä juttuja, ja siksi niitä ei kannata kuunnella. Ja ainahan voi katsoa äiskää ja rastapääihmistä oikein viattomasti suurilla silmillä ja sitten ne ei enää oo vihasia mulle. Tän mä oon keksinyt ihan itse.
Ulkona äiskä monesti kimpaantuu mulle, kun en mä ehdi kävellä nätisti, kun maassa on kaikkea jännää, kun toiset koirat on jättäny meille viestejä. Ei äiskäkään tykkää, jos mä kävelen sen lehden päältä kun se lukee. Hukka nyt tossa tosin väittää, että viimeksi kun mä hyppäsin äipän syliin kun se luki semmosta paksua paksua kirjaa, se vaan nauroi ja laittoi kirjan pois ja keskittyi meidän paijaamiseen hetkeksi. Niin että en kyllä tiiä, vähän tää on omituista.
Mutta iso poika mä nyt kuiteskin oon. Näin paljon oon kasvanut, kattokaapa.
Tässä mä en oo vielä etes semmonen luovuttamisikäinen, vaan ihan pikkuinen.
Tässä mä oon ehkä viis-kuus kuinen, tämä on semmoselta isolta kentältä, missä pitää aina totella äiskää.
Ja tässä mä oon sitten tänä talvena, tää on otettu jouluna ison järven jäältä, kun me riehuttiin Rölli-terrierin kanssa.
Noin kovasti mä oon kasvanut, ja hirveän iso poika musta on tullut. Niin iso, että äiskän pitää antaa nykyään mulle enempi ruokaakin, kun se huomas että mullapa tuntuukin kylkiluut. Sitten me keksittiin Hukan kanssa, että jos kylkiluita oikein työntää ulospäin, saadaan molemmat enempi ruokaa. Hukalta se ei oikein onnistunut, vaan sen kylkiluita ei tuntunut paljon yhtään ja se saa vaan vähempi ruokaa... Ehkä se veti niitä luita sisällepäin? Nyt se on kuitenkin kiukkuinen ja puree mua korvasta vähän väliä.
Mutta siihen viime vuoteen. Kun taidettiin jäädä sinne syksyyn viimeksi... niin ei siinä ihmeempiä tainnut tapahtuakaan.
Paitsi että mulla on uusi ammatti. Äiskä ja rastapääihminen sanoo mua Komisario Urmuksi. Kattokaas kun mua jänskättää kun tulee ihmisiä, niin sitten pitää urmuttaa. Ja sitten mulla on monesti meidän semmosia poronsarviluita suussa, ja äiskän mielestä se näyttää ihan sikarilta.
Vaariahan se kovasti nauratti se Komisario Urmu. Hukka on Komisario Sus. Se on mun kollega. Meidän pitää ratkaista, kuka murhasi Pippurin. Meillä jauhaa tutkimukset paikallaan, kun ei me tiedetä kuka se Pippuri on!
Yleensä se sikari-luu on kyllä paremmin suussa, mutta siltikin. Tässä teille Komisario Urmua.
Muutakin hurjaa täällä on tapahtunut. Nehän nuo meidän ihmiset keksi, että tässä on tuo järvi ihan vieressä, niin sitten me on käyty siellä paljon lenkillä. Kunnes ne kutaleet sitten yks päivä raahas tänne sisälle semmosia pitkiä lautoja. Suksiksi ne niitä nimitti, ja pitkän tuhrauksen jälkeen rastapääihminen sai niihin kengät kiinni! KENGÄT! LAUTOIHIN! Vähänkö me oltiin Hukan kanssa kummissamme. Ja sitten vielä ne laitto Hukalle valjaat ja äiskälle ne kenkiin kiinnitetyt laudat jalkoihin ja kiinnitti äiskän ja Hukan hihnalla toisiinsa ja sitten mentiin jäälle. Äiskällä oli semmonen kepit käsissäkin, niillä se lykki vauhtia. Hukan ois kai pitäny vetää sitä, mutta ei se tahtonu.
Sitten ne osti leveemmän vyön ja me käytiin eläinkaupassakin ja saatiin pehmeät valjaat, semmoiset mihin pitää sukeltaa sisälle. Sitä järvellä vetämistä sanotaan kuulemma vetohiihdoksi, ja aina nuo kamalasti kiljuu ja nauraa, kun niitä vetää.
Me on nyt vaihdettu, että mä vedän, kun Hukka ei oikein taho, ja sillä sattu selkään viimeksi. Se pääsi sitten kattomaan semmosta Anne-tätiä, joka hieroi sen selkää. Mua ei kuulemma viedä hierottavaksi, kun mä oon niin rento tyyppi muutenkin. Se Anne-täti sanoi, että näin rennot tyypit harvoin menee jumiin. Mä en oikein tiedä onko se hyvä vai huono juttu, kun mä tahtoisin silti käydä siellä, kun siellä kuulemma siliteltiin melkein tunti ja Hukka sai paljon namiakin. Mäkin tahon!
Mutta se vetämishiihtäminen. Se on kivaa, vaikka mä en aina muistakaan mennä ihan suoraan niinkun ilmeisesti pitäis. Mutta hyvin rastapääihminen tuli eilenkin perässä, kerran se vaan kaatu!
Tässä Hukka vetää äiskää, rastapääihmisellä oli nuo pelkät kepit vaan kädessä. Hukka ei selvästi oikein osaa tuota juttua, se juoksi vaan yhtä tätiä kohti, joka kuvas sitä.
Me tässä alotellaan sitä hiihtämistä rastapääihmisen kanssa. Ekana mun piti vähäsen haistella, ja sitten lopuksikin vähän. Ja oikeestaan keskenkin...
Tommosia juttuja ne tekee nuo ihmiset meidän kanssa. Ainaskin sillon kun ei oo liian kylmä. Nyt on ollu kamalan kamalan kylmä, ja meitä palelee ulkona. Rastapääihminen, Bärreksi äiskä sitä sanoo, teki meille omat takit, ettei oo niin kovin kylmä. Ja joululahjaksi me saatiin sukkiakin, ettei tassuja palella.
Äiskä väittää, että tänäänkin ois kamalan kylmä, yli kakskymmentä astetta pakkasta kuulemma. Siksi me ei ehkä tehdä pitää lenkkiä, mutta me päästään ehkä katsomaan semmosta Iita-tätiä, joka tulee junalla. Sitten väsyttää paljon illalla, kun on niin jännää käydä rautatieasemalla ja kaikkee.
Muuten mä ehkä vaan yritän saada äiskän naksahtamaan, koska sitten saa aina herkkupalan kun äiskä naksahtaa. Tässä teille vielä kuva, sitten mä vetäydyn päikkäreille.
Mun pitäis aina tuohon kanteen koskea tassulla tai nenällä, ja sitten äiskä naksahtaa ja antaa herkkupalan, yleensä nakkia.
Kaikenlaista on sattunut ja tapahtunut
Nyt kun on päivä ja me jaksetaan keskittyä paremmin, niin voidaan tehdä tiliä kuluneesta vuodesta ja alkaneen vuoden toilauksista.Semmonen iso asia viime vuodessahan oli tietenkin se, että musta tuli iso poika! Nytkin mä oon jo ainaskin puolitoista vuotta, ja vähäsen enempikin, kun toukokuun alussa saan taas kakkua ja äiti sanoo että sitten mä oon jo kaks vee! Se on kuulemma aika paljon, ja sitten odotetaan että mulla olis jo aivotkin. Mä kyllä luulen, että kyllä mulla aivot on, mä en vaan jaksa kuunnella niitä aina, kun elämässä on niin paljon kaikkea muutakin jännää. Sitä paitsi välillä mun aivot sanoo ihan tyhmiä juttuja, ja siksi niitä ei kannata kuunnella. Ja ainahan voi katsoa äiskää ja rastapääihmistä oikein viattomasti suurilla silmillä ja sitten ne ei enää oo vihasia mulle. Tän mä oon keksinyt ihan itse.
Ulkona äiskä monesti kimpaantuu mulle, kun en mä ehdi kävellä nätisti, kun maassa on kaikkea jännää, kun toiset koirat on jättäny meille viestejä. Ei äiskäkään tykkää, jos mä kävelen sen lehden päältä kun se lukee. Hukka nyt tossa tosin väittää, että viimeksi kun mä hyppäsin äipän syliin kun se luki semmosta paksua paksua kirjaa, se vaan nauroi ja laittoi kirjan pois ja keskittyi meidän paijaamiseen hetkeksi. Niin että en kyllä tiiä, vähän tää on omituista.
Mutta iso poika mä nyt kuiteskin oon. Näin paljon oon kasvanut, kattokaapa.
Tässä mä en oo vielä etes semmonen luovuttamisikäinen, vaan ihan pikkuinen.
Tässä mä oon ehkä viis-kuus kuinen, tämä on semmoselta isolta kentältä, missä pitää aina totella äiskää.
Ja tässä mä oon sitten tänä talvena, tää on otettu jouluna ison järven jäältä, kun me riehuttiin Rölli-terrierin kanssa.
Noin kovasti mä oon kasvanut, ja hirveän iso poika musta on tullut. Niin iso, että äiskän pitää antaa nykyään mulle enempi ruokaakin, kun se huomas että mullapa tuntuukin kylkiluut. Sitten me keksittiin Hukan kanssa, että jos kylkiluita oikein työntää ulospäin, saadaan molemmat enempi ruokaa. Hukalta se ei oikein onnistunut, vaan sen kylkiluita ei tuntunut paljon yhtään ja se saa vaan vähempi ruokaa... Ehkä se veti niitä luita sisällepäin? Nyt se on kuitenkin kiukkuinen ja puree mua korvasta vähän väliä.
Mutta siihen viime vuoteen. Kun taidettiin jäädä sinne syksyyn viimeksi... niin ei siinä ihmeempiä tainnut tapahtuakaan.
Paitsi että mulla on uusi ammatti. Äiskä ja rastapääihminen sanoo mua Komisario Urmuksi. Kattokaas kun mua jänskättää kun tulee ihmisiä, niin sitten pitää urmuttaa. Ja sitten mulla on monesti meidän semmosia poronsarviluita suussa, ja äiskän mielestä se näyttää ihan sikarilta.
Vaariahan se kovasti nauratti se Komisario Urmu. Hukka on Komisario Sus. Se on mun kollega. Meidän pitää ratkaista, kuka murhasi Pippurin. Meillä jauhaa tutkimukset paikallaan, kun ei me tiedetä kuka se Pippuri on!
Yleensä se sikari-luu on kyllä paremmin suussa, mutta siltikin. Tässä teille Komisario Urmua.
Muutakin hurjaa täällä on tapahtunut. Nehän nuo meidän ihmiset keksi, että tässä on tuo järvi ihan vieressä, niin sitten me on käyty siellä paljon lenkillä. Kunnes ne kutaleet sitten yks päivä raahas tänne sisälle semmosia pitkiä lautoja. Suksiksi ne niitä nimitti, ja pitkän tuhrauksen jälkeen rastapääihminen sai niihin kengät kiinni! KENGÄT! LAUTOIHIN! Vähänkö me oltiin Hukan kanssa kummissamme. Ja sitten vielä ne laitto Hukalle valjaat ja äiskälle ne kenkiin kiinnitetyt laudat jalkoihin ja kiinnitti äiskän ja Hukan hihnalla toisiinsa ja sitten mentiin jäälle. Äiskällä oli semmonen kepit käsissäkin, niillä se lykki vauhtia. Hukan ois kai pitäny vetää sitä, mutta ei se tahtonu.
Sitten ne osti leveemmän vyön ja me käytiin eläinkaupassakin ja saatiin pehmeät valjaat, semmoiset mihin pitää sukeltaa sisälle. Sitä järvellä vetämistä sanotaan kuulemma vetohiihdoksi, ja aina nuo kamalasti kiljuu ja nauraa, kun niitä vetää.
Me on nyt vaihdettu, että mä vedän, kun Hukka ei oikein taho, ja sillä sattu selkään viimeksi. Se pääsi sitten kattomaan semmosta Anne-tätiä, joka hieroi sen selkää. Mua ei kuulemma viedä hierottavaksi, kun mä oon niin rento tyyppi muutenkin. Se Anne-täti sanoi, että näin rennot tyypit harvoin menee jumiin. Mä en oikein tiedä onko se hyvä vai huono juttu, kun mä tahtoisin silti käydä siellä, kun siellä kuulemma siliteltiin melkein tunti ja Hukka sai paljon namiakin. Mäkin tahon!
Mutta se vetämishiihtäminen. Se on kivaa, vaikka mä en aina muistakaan mennä ihan suoraan niinkun ilmeisesti pitäis. Mutta hyvin rastapääihminen tuli eilenkin perässä, kerran se vaan kaatu!
Tässä Hukka vetää äiskää, rastapääihmisellä oli nuo pelkät kepit vaan kädessä. Hukka ei selvästi oikein osaa tuota juttua, se juoksi vaan yhtä tätiä kohti, joka kuvas sitä.
Me tässä alotellaan sitä hiihtämistä rastapääihmisen kanssa. Ekana mun piti vähäsen haistella, ja sitten lopuksikin vähän. Ja oikeestaan keskenkin...
Tommosia juttuja ne tekee nuo ihmiset meidän kanssa. Ainaskin sillon kun ei oo liian kylmä. Nyt on ollu kamalan kamalan kylmä, ja meitä palelee ulkona. Rastapääihminen, Bärreksi äiskä sitä sanoo, teki meille omat takit, ettei oo niin kovin kylmä. Ja joululahjaksi me saatiin sukkiakin, ettei tassuja palella.
Äiskä väittää, että tänäänkin ois kamalan kylmä, yli kakskymmentä astetta pakkasta kuulemma. Siksi me ei ehkä tehdä pitää lenkkiä, mutta me päästään ehkä katsomaan semmosta Iita-tätiä, joka tulee junalla. Sitten väsyttää paljon illalla, kun on niin jännää käydä rautatieasemalla ja kaikkee.
Muuten mä ehkä vaan yritän saada äiskän naksahtamaan, koska sitten saa aina herkkupalan kun äiskä naksahtaa. Tässä teille vielä kuva, sitten mä vetäydyn päikkäreille.
Mun pitäis aina tuohon kanteen koskea tassulla tai nenällä, ja sitten äiskä naksahtaa ja antaa herkkupalan, yleensä nakkia.
