TUPLAHALEJA - Perjantaina, 20.08.2010 klo 11:19
Mutta toisaalta, mun ketjupanta on kullanvärinen, niin on se kuitenki aika hieno. Hukan panta on hopeisen värinen, kun se sopii sen turkkiin paremmin. Meijän "kummitäti" kyllä naureskeli, että mä näytän joltain hiphopparilta, kun mullon kultanen panta, mutta en mä kyllä tiiä mikä se hiphoppari on? Varmaan se on jotain tosi kivaa.
Mutta kaikkein hassuinta tässä muuttamisessa on se, että nyt meillä on oma huone. Äiskä käskee meidät aina sinne syömään, se sanoo että "oma huone" ja se tarkottaa, että meidän pitää mennä just meidän makkariin, eikä äiskän ja rastapääihmisen makkariin. Koska sinne me ei saada mennä ollenkaan. Vähän kyllä tyhmää, koska nyt me ei sitten voida herättää äiskää jos nähdään pahaa unta tai jos tulee asiaa yöllä.
Lisäksi meillä on parveke! Mä en oo ikinä asunu semmosessa talossa, missä on parveke. Jos ei lasketa sitä kun mä olin vielä ihan pikkuinen ja me asuttiin pari viikkoa äiskän vanhemmilla, eli niinkun mummulassa, ja siellä on parveke. Siellä on myös mun yks kaverikoira, yks semmonen Rölli, joka komentaa välillä mua aika paljon. Mutta ei se mitään, kyllä se tykkää musta silti, se on sanonu.
Vaikka kyllä mua vähän hirvittikin tämä koko muuttamistouhu, kun jotenkin oli niin omituista meillä kotona. Yks kaks äiskä vaan alko latomaan tavaroita laatikoihin ja vei niitä pois ja toi tyhjiä laatikoita takasin kotiin. Ja sitten se yhtenä päivänä pakkasi meidän koirien lipaston kaikki tavarat ja vei ne pois! Pikkuisen siinä vaiheessa jo hirvitti, että ottaako se meitä mukaan ollenkaan, mutta onneksi Hukka osasi kertoa että ottaa se. Se on kuulemma tuo äiti luvannu niin monta kertaa, ettei ikinämaailmassa hylkää meitä mihinkään. Ja sitten tuli se meidän vaari ja kanto kummitätin kanssa sängynkin pois ja monta muuta tavaraa, ja sitten me muutettiin. Me saatiin kyllä kävellä itte rastapääihmisen autoon. Tai meidän autohan se nykyään jo on, me vaan annetaan rastapääihmisen käyttää sitä, kun neljällä jalalla on vähän vaikee ajaa. Se on meidän hovikuljettaja.
Vaikka on se auto ehkä vähän vaarallinenkin. Minä sain jo sen takakontin luukun nenääni kerran, ja rastapääihminen iski sillä luukulla äiskää niin että se sai semmonen aivojen tärähdyksen. Mutta se oli äiskän oma vika, mitä piti päätään siinä välissä! Mutta kyllä me annettiin sille hirveesti sympa-empatiaa ja pussattiin paljon. Kun se vähäsen silleen huolestutti, silleen kevyesti tietenkin vaan, kovat pojat ei vähästä hätkähdä, katos!
Nyt on vielä ollu niin hassua, kun äiti on ollu kuulemma kipee, eikä oo jaksanu mennä meidän kanssa pitkälle lenkille. Sitten se kaivoi kaapista semmoisen lelun, mitä se sanoo dog spinnyksi tai jokskin semmoseksi. Sinne se laittoi nameja ja noin vaan oletti että mä saan ne sieltä ulos! Siinähän oli levy päällä! Hukka jotenkin sai ne sieltä ulos, mutta musta se vekotin oli vähintäänkin epäilyttävä, niin mä en sitten tahtonu sillä leikkiä.
Sitten äiti otti vielä kuviakin, niin mä näytän teille nyt, miten hurjan vaaralliselta se vekotin näytti.
Aika pelottavalta näyttää, vai mitä?
Hukka on kyllä tosi rohkee, se uskalsi pitää kiinnikin siitä vekottimesta!
Tältä meidän huoneessa näyttää. Tää on niinkun poikien huone, kun toi äiskä sanoo meitä sen pojiksi.
Äiskän mielestä on tärkeetä, että ihmiset tietää, ettei ton boksin ovi oo ikinä kiinni. Ei sen pidä olla, kun me ollaan niin hirmu kilttejä, me koirat. Vaikka kyllä, äiskäkin mahtuu sinne boksiin, se on koittanut. Mutta sen piti tulla pois sieltä, kun Hukkaa alkoi hirvittää. Täällä uudessa kodissa se ei oo onneksi viittiny tehdä mitään tommosia pöljiä juttuja, ainaskaan vielä. Me vahditaan sitä tiukasti, niin ehkä se ei niin innostukaan.
Muuttaminen on rankkaa hommaa!
Ette kyllä arvaa, mitä hullua täällä on tapahtunut. No me muutettiin! Me, niinkun me koirat ja äiskä ja sitten vielä toi rastapääihminenkin! Nyt me asutaan kaikki samassa paikassa, tää on meistä tosi kivaa. Ja sitä paitsi nyt meillä on metsä ihan lähellä, vaikka me ei vielä päästäkään irti tonne ulos. Musta tuntuu että se on sen nukkeja pompauttelevan tädin vika, ettei äiskä päästä meitä enää irti. Lisäksi me saatiin semmoset hirveet ketjupannat, aatelkaapa sitä!Mutta toisaalta, mun ketjupanta on kullanvärinen, niin on se kuitenki aika hieno. Hukan panta on hopeisen värinen, kun se sopii sen turkkiin paremmin. Meijän "kummitäti" kyllä naureskeli, että mä näytän joltain hiphopparilta, kun mullon kultanen panta, mutta en mä kyllä tiiä mikä se hiphoppari on? Varmaan se on jotain tosi kivaa.
Mutta kaikkein hassuinta tässä muuttamisessa on se, että nyt meillä on oma huone. Äiskä käskee meidät aina sinne syömään, se sanoo että "oma huone" ja se tarkottaa, että meidän pitää mennä just meidän makkariin, eikä äiskän ja rastapääihmisen makkariin. Koska sinne me ei saada mennä ollenkaan. Vähän kyllä tyhmää, koska nyt me ei sitten voida herättää äiskää jos nähdään pahaa unta tai jos tulee asiaa yöllä.
Lisäksi meillä on parveke! Mä en oo ikinä asunu semmosessa talossa, missä on parveke. Jos ei lasketa sitä kun mä olin vielä ihan pikkuinen ja me asuttiin pari viikkoa äiskän vanhemmilla, eli niinkun mummulassa, ja siellä on parveke. Siellä on myös mun yks kaverikoira, yks semmonen Rölli, joka komentaa välillä mua aika paljon. Mutta ei se mitään, kyllä se tykkää musta silti, se on sanonu.
Vaikka kyllä mua vähän hirvittikin tämä koko muuttamistouhu, kun jotenkin oli niin omituista meillä kotona. Yks kaks äiskä vaan alko latomaan tavaroita laatikoihin ja vei niitä pois ja toi tyhjiä laatikoita takasin kotiin. Ja sitten se yhtenä päivänä pakkasi meidän koirien lipaston kaikki tavarat ja vei ne pois! Pikkuisen siinä vaiheessa jo hirvitti, että ottaako se meitä mukaan ollenkaan, mutta onneksi Hukka osasi kertoa että ottaa se. Se on kuulemma tuo äiti luvannu niin monta kertaa, ettei ikinämaailmassa hylkää meitä mihinkään. Ja sitten tuli se meidän vaari ja kanto kummitätin kanssa sängynkin pois ja monta muuta tavaraa, ja sitten me muutettiin. Me saatiin kyllä kävellä itte rastapääihmisen autoon. Tai meidän autohan se nykyään jo on, me vaan annetaan rastapääihmisen käyttää sitä, kun neljällä jalalla on vähän vaikee ajaa. Se on meidän hovikuljettaja.
Vaikka on se auto ehkä vähän vaarallinenkin. Minä sain jo sen takakontin luukun nenääni kerran, ja rastapääihminen iski sillä luukulla äiskää niin että se sai semmonen aivojen tärähdyksen. Mutta se oli äiskän oma vika, mitä piti päätään siinä välissä! Mutta kyllä me annettiin sille hirveesti sympa-empatiaa ja pussattiin paljon. Kun se vähäsen silleen huolestutti, silleen kevyesti tietenkin vaan, kovat pojat ei vähästä hätkähdä, katos!
Nyt on vielä ollu niin hassua, kun äiti on ollu kuulemma kipee, eikä oo jaksanu mennä meidän kanssa pitkälle lenkille. Sitten se kaivoi kaapista semmoisen lelun, mitä se sanoo dog spinnyksi tai jokskin semmoseksi. Sinne se laittoi nameja ja noin vaan oletti että mä saan ne sieltä ulos! Siinähän oli levy päällä! Hukka jotenkin sai ne sieltä ulos, mutta musta se vekotin oli vähintäänkin epäilyttävä, niin mä en sitten tahtonu sillä leikkiä.
Sitten äiti otti vielä kuviakin, niin mä näytän teille nyt, miten hurjan vaaralliselta se vekotin näytti.
Aika pelottavalta näyttää, vai mitä?
Hukka on kyllä tosi rohkee, se uskalsi pitää kiinnikin siitä vekottimesta!
Tältä meidän huoneessa näyttää. Tää on niinkun poikien huone, kun toi äiskä sanoo meitä sen pojiksi.
Äiskän mielestä on tärkeetä, että ihmiset tietää, ettei ton boksin ovi oo ikinä kiinni. Ei sen pidä olla, kun me ollaan niin hirmu kilttejä, me koirat. Vaikka kyllä, äiskäkin mahtuu sinne boksiin, se on koittanut. Mutta sen piti tulla pois sieltä, kun Hukkaa alkoi hirvittää. Täällä uudessa kodissa se ei oo onneksi viittiny tehdä mitään tommosia pöljiä juttuja, ainaskaan vielä. Me vahditaan sitä tiukasti, niin ehkä se ei niin innostukaan.
