VILKKUMAISTA ELäMää OPASKOIRANA - Lauantaina, 30.06.2012 klo 23:21
On mulla ollut vielä yksi kunnon työpäivä tässä viime aikoina ja siitä kerron nyt seuraavaksi.
Se oli siis myös yksi näistä kokouksista missä tuo emäntä luoja ties mistä syystä tykkää käydä. Tämä kokous oli yliopistolla, missä me käydään aika usein. Emäntä puhui jotain jostain uusista rakennuksista, arkkitehdeistä ja esteettömyydestä. Oletan että ne kaksi jotka olivat täysin vailla apuvälineitä olivat niitä arkkitehtejä tai jotain, mistä noista tietää. Mutta homma meni niin että koska meidän piti olla ajoissa ja tämä kokous oli jossain missä minä en ollut ennen käynyt, niin mentiin sinne taksilla. Taksista noustuamme emäntä käski minun etsiä oven ja se löytyikin helposti. Sisällä siellä rakennuksessa oli ihan hirveästi ihmisiä ja emäntä vaikutti vähän siltä ettei oikein tiennyt mihin mennä. Se hoki mulle jotain hissistä ja sitten portaista, mutta en minä sieltä löytänyt kumpaakaan. Ajattelin sitten että ehkä se tahtoo tuonne missä nuo kaikki muutkin opiskelijat on ja vein sen isoille oville sen rakennuksen toisessa päässä. Joku nainen avasi ne ovet ja se huusi tosi kovaa että tervetuloa kesätenttiin. No minähän olin ihan että jee, oikea paikka, nyt mentiin! Mutta emäntä sanoikin että ei me sinne mennä ja me käännyttiin takaisin sinne mistä oltiin tultu. Sitten se taas hoki sitä hissiä ja portaita ja minä en enää käsittänyt yhtään mitään. Vein sen sitten kokeeksi yhdelle pienemmälle ovelle mistä oli juuri tullut joku mies. Mutta se mies pysäytti meidät ja kysyi mihin me oltiin matkalla. Emäntä sille selittämään jotain hallintorakennuksesta ja se mies että tässä on meidän varastotilat. Emäntä sitten kai sai jotkut ohjeet siltä ystävällisen oloiselta mieheltä kun kerran käski minun mennä ulos. Minä poikahan kiidätin sitten emännän ulko-ovelle päin, mutta sitten tapahtui jotain! Yhtäkkiä niistä ovista ryntäsi sisään nuori opiskelija poika (huom. opiskelija on ilmeisesti jokin ihmisrotu, älkää kysykö!) ja juoksi suoraan emäntääni päin. Se poika oli kyllä ilmiselvästi pahasti opaskoiran tarpeessa! Se poika vain jatkoi juoksemista, varastomies mutisi takanamme paheksuvasti ja emäntä taiteltuna kädessä ollut keppi liukui lattiaa pitkin. Uskon kuitenkin ettei emäntääni sattunut koska se ei kiroillut yhtään, mutta kyllä minä huomasin että se säikähti ja niin kyllä vähän minäkin! Pahimmasta säikähdyksestä toivuttuaan emäntäni antoi minulle pidempää hihnaa ja pyysi minua etsimään kepin. Minä hain kepin ja annoin sen emäntäni käteen, ja niin matkamme saattoi jatkua.
Kun me selvittiin onnellisesti taas ulos emäntäni käski minun kulkea suoraan. Se aina sanoo että tässä minusta on suuri apu, koska se ei kuulemma yksin osaa kävellä suoraan. Mutta minä painelin luotisuoraan eteenpäin pienen aukion poikki. Sitten me saavuttiinkin seuraavalle rakennukselle, missä emäntäni käski minun taas etsiä oven. Siinä rakennuksessa oli paljon vähemmän ihmisiä kuin siinä edellisessä. Emäntäni kysyi jotain paikalla olleilta ihmisiltä ja näytti olevan kovin tyytyväinen siihen missä me oltiin. Sitten se käski taas etsimään hissin ja minä tällä kertaa löysinkin sen. Tosin täytyy myöntää että ne paikalla olleet ihmiset auttoi hieman ja painoivat meille nappia toiseen kerrokseen. Kun astuttiin ulos hissistä emäntä käski etsimään oven oikealta ja sen minä löysinkin heti. Käytävässä meitä oltiinkin jo vastassa ja meidät johdatettiin taas semmoiseen kokoukseen, missä oli iso pöytä ja paljon tuoleja. Pari tuolia oli otettu pois pöydän luota ja ajattelin sen johtuvan siitä että näin emäntänikin mahtuu paremmin menemään pöydän alle. Menin siis suoraa päätä sen pöydän alle, mutta emäntäni ei tajunnut mennä matalammaksi. No eihän se sinne mahtunut sitten ja käski minun etsimään penkin.Myöhemmin sinne kokoukseen tuli kaksi ihmistä jotka olivat oppineet hallitsemaan omia penkkejään niin hyvin etteivät tarvitse opaskoiraa niitä etsimään vaan penkit kulkevat heidän mukanaan. Emäntäni kutsuu niitä pyörätuoleiksi. Nekin yritti mennä sinne pöydän alle ja minun piti väistää jotta en jäisi alle. Ruuhkaista oli siis pöydän alla!
No se kokous olikin sitten tavallisen tylsä. Ihmiset haukkui keskenään ja söivät ihanan tuoksuisia juusto-kinkkusämpylöitä ja joivat sitä kamalan hajuista litkua, kahviako se nyt oli? Ja koska maailma on epäreilu nälkäiselle noutajalle minä en taaskaan saanut edes muruja pöydän alle! Yksi ikävä juttu kyllä vielä sattui kun emäntä herätteli minua ja sanoi että lähdetään. Minä pomppasin pystyyn pöydän alla ja ravistelin ja auts! Löin pääni siinä pöydässä olevaan kovaan juttuun. Siitä kuului kova klop ääni ja kaikki alkoivat voivotella, mutta minä vain tuhahdin että eihän siinä kuinkaan käynyt ja asetuin emännän viereen valjastettavaksi. Kotimatka sujuikin sitten ihan ilman kommelluksia. Emännällä oli kyllä samalle päivälle varattuna mulle vielä aikamoinen ylläri, mutta siitä lisää seuraavassa tarinassa.
Kadonneen hissin arvoitus
Chau taas!On mulla ollut vielä yksi kunnon työpäivä tässä viime aikoina ja siitä kerron nyt seuraavaksi.
Se oli siis myös yksi näistä kokouksista missä tuo emäntä luoja ties mistä syystä tykkää käydä. Tämä kokous oli yliopistolla, missä me käydään aika usein. Emäntä puhui jotain jostain uusista rakennuksista, arkkitehdeistä ja esteettömyydestä. Oletan että ne kaksi jotka olivat täysin vailla apuvälineitä olivat niitä arkkitehtejä tai jotain, mistä noista tietää. Mutta homma meni niin että koska meidän piti olla ajoissa ja tämä kokous oli jossain missä minä en ollut ennen käynyt, niin mentiin sinne taksilla. Taksista noustuamme emäntä käski minun etsiä oven ja se löytyikin helposti. Sisällä siellä rakennuksessa oli ihan hirveästi ihmisiä ja emäntä vaikutti vähän siltä ettei oikein tiennyt mihin mennä. Se hoki mulle jotain hissistä ja sitten portaista, mutta en minä sieltä löytänyt kumpaakaan. Ajattelin sitten että ehkä se tahtoo tuonne missä nuo kaikki muutkin opiskelijat on ja vein sen isoille oville sen rakennuksen toisessa päässä. Joku nainen avasi ne ovet ja se huusi tosi kovaa että tervetuloa kesätenttiin. No minähän olin ihan että jee, oikea paikka, nyt mentiin! Mutta emäntä sanoikin että ei me sinne mennä ja me käännyttiin takaisin sinne mistä oltiin tultu. Sitten se taas hoki sitä hissiä ja portaita ja minä en enää käsittänyt yhtään mitään. Vein sen sitten kokeeksi yhdelle pienemmälle ovelle mistä oli juuri tullut joku mies. Mutta se mies pysäytti meidät ja kysyi mihin me oltiin matkalla. Emäntä sille selittämään jotain hallintorakennuksesta ja se mies että tässä on meidän varastotilat. Emäntä sitten kai sai jotkut ohjeet siltä ystävällisen oloiselta mieheltä kun kerran käski minun mennä ulos. Minä poikahan kiidätin sitten emännän ulko-ovelle päin, mutta sitten tapahtui jotain! Yhtäkkiä niistä ovista ryntäsi sisään nuori opiskelija poika (huom. opiskelija on ilmeisesti jokin ihmisrotu, älkää kysykö!) ja juoksi suoraan emäntääni päin. Se poika oli kyllä ilmiselvästi pahasti opaskoiran tarpeessa! Se poika vain jatkoi juoksemista, varastomies mutisi takanamme paheksuvasti ja emäntä taiteltuna kädessä ollut keppi liukui lattiaa pitkin. Uskon kuitenkin ettei emäntääni sattunut koska se ei kiroillut yhtään, mutta kyllä minä huomasin että se säikähti ja niin kyllä vähän minäkin! Pahimmasta säikähdyksestä toivuttuaan emäntäni antoi minulle pidempää hihnaa ja pyysi minua etsimään kepin. Minä hain kepin ja annoin sen emäntäni käteen, ja niin matkamme saattoi jatkua.
Kun me selvittiin onnellisesti taas ulos emäntäni käski minun kulkea suoraan. Se aina sanoo että tässä minusta on suuri apu, koska se ei kuulemma yksin osaa kävellä suoraan. Mutta minä painelin luotisuoraan eteenpäin pienen aukion poikki. Sitten me saavuttiinkin seuraavalle rakennukselle, missä emäntäni käski minun taas etsiä oven. Siinä rakennuksessa oli paljon vähemmän ihmisiä kuin siinä edellisessä. Emäntäni kysyi jotain paikalla olleilta ihmisiltä ja näytti olevan kovin tyytyväinen siihen missä me oltiin. Sitten se käski taas etsimään hissin ja minä tällä kertaa löysinkin sen. Tosin täytyy myöntää että ne paikalla olleet ihmiset auttoi hieman ja painoivat meille nappia toiseen kerrokseen. Kun astuttiin ulos hissistä emäntä käski etsimään oven oikealta ja sen minä löysinkin heti. Käytävässä meitä oltiinkin jo vastassa ja meidät johdatettiin taas semmoiseen kokoukseen, missä oli iso pöytä ja paljon tuoleja. Pari tuolia oli otettu pois pöydän luota ja ajattelin sen johtuvan siitä että näin emäntänikin mahtuu paremmin menemään pöydän alle. Menin siis suoraa päätä sen pöydän alle, mutta emäntäni ei tajunnut mennä matalammaksi. No eihän se sinne mahtunut sitten ja käski minun etsimään penkin.Myöhemmin sinne kokoukseen tuli kaksi ihmistä jotka olivat oppineet hallitsemaan omia penkkejään niin hyvin etteivät tarvitse opaskoiraa niitä etsimään vaan penkit kulkevat heidän mukanaan. Emäntäni kutsuu niitä pyörätuoleiksi. Nekin yritti mennä sinne pöydän alle ja minun piti väistää jotta en jäisi alle. Ruuhkaista oli siis pöydän alla!
No se kokous olikin sitten tavallisen tylsä. Ihmiset haukkui keskenään ja söivät ihanan tuoksuisia juusto-kinkkusämpylöitä ja joivat sitä kamalan hajuista litkua, kahviako se nyt oli? Ja koska maailma on epäreilu nälkäiselle noutajalle minä en taaskaan saanut edes muruja pöydän alle! Yksi ikävä juttu kyllä vielä sattui kun emäntä herätteli minua ja sanoi että lähdetään. Minä pomppasin pystyyn pöydän alla ja ravistelin ja auts! Löin pääni siinä pöydässä olevaan kovaan juttuun. Siitä kuului kova klop ääni ja kaikki alkoivat voivotella, mutta minä vain tuhahdin että eihän siinä kuinkaan käynyt ja asetuin emännän viereen valjastettavaksi. Kotimatka sujuikin sitten ihan ilman kommelluksia. Emännällä oli kyllä samalle päivälle varattuna mulle vielä aikamoinen ylläri, mutta siitä lisää seuraavassa tarinassa.
