VILKKUMAISTA ELäMää OPASKOIRANA - Lauantaina, 17.11.2012 klo 19:57
Tänään olenkin tosi väsynyt opaskoira. Mulla ja emännällä oli nimittäin koulutuspäivä meidän opaskoirakerholla.
Me lähdettiin kotoa tosi aikaisin aamulla, ja minä luulinkin ensin että ollaan menossa yliopistolle. Meillä menikin sitten hetki kun neuvoteltiin pitääkö mun kääntyä yhdestä risteyksestä Helsinginkadun suuntaan, mutta sitten ajattelin että kai tuo äippä tietää mihin se haluaa. Matkan varrella me tavattiin meidän peesari, jonka kanssa sitten kuljettiin loppumatka sinne meidän päämajaan. Emäntä kun meinaa ettei me osata sinne yksin, vaikka ollaan pari kertaa käveltykin se reitti. Ja täytyy myöntää että oikeassa se oli tälläkin kertaa. Minulla vaikka onkin ilmiömäinen reittimuisti niin olisin kuulemma mennyt ihan väärään suuntaan.
Siellä toimistolla sainkin jo alaovella vainun eräästä toisesta oppaasta, jokaon by the way saman kouluttajan kouluttama kuin minäkin. Minä olin ihan hurjan innoissani ja meinasin ihan unohtaa työnikin siinä hötäkässä! Se on ihan valtavan ihana poika tuo minun kollegani! Emäntäni mielestä kuitenkin osoitin kiinnostukseni tuota poikaa kohtaan vähän liiankin avoimesti ja se joutui koko ajan komentamaan minua että olisin pysynyt aloillani. Mutta kyllä minä välillä pääsin pusuttelemaan tuon ihanan uroon kanssa! Oli siellä sitten paljon muitakin oppaita, mutta vain tuo yksi poika oli oikein minun mieleeni. Harmi vaan että äiskä aina tuommoisissa tilanteissa muistaa mainita että minut kastroidaan ensi kuussa... Mutta en antanut sen latistaa tunnelmaa!
No joo, tein minä jotain hommiakin siellä koulutuspäivässä. Kun ihmiset oli saaneet aamukahvinsa juoduksi ja sämpylänsä syödyksi... Niin ja me työläiset jäätiin taas ilman! Niin, sitten me lähdettiin kävelemään peesarin kanssa. Äiskä halusi harjoitella paljon suojateitä, sen mielestä kun mulla ei aina mene niiden näyttäminen ihan niin kuin pitäisi. Okei, olen ehkä välillä vähän suurpiirteinen, mutta tarviiko sen nyt niin tarkkaa olla!?! Voisin ehkä teille jotka ette tiedä mikä se peesari oikein on vähän selventää asiaa. Peesari on sellainen ihminen, joka ihan vapaaehtoisesti kulkee opaskoiran ja sen äiskän tai iskän perässä ja antaa ohjeita siitä mitä meidän koirien milloinkin pitää käskeä tehdä. Se myös (ikävä kyllä) kertoo meidän ihmisille kaikista niistä pikkuvirheistä mitä me tehdään ja sitten joudutaan tekemään uusintoja, joten kyllä se kai kannattaa hoitaa hommansa kerralla kunnolla... Äiskä käski myös mainita että peesarit tekee paljon muutakin meidän koirakkojen iloksi, esimerkiksi huolehtii (ainakin ihmisten) ruokahuollosta ja toisinaan kuskailee meitä paikasta toiseen. Me äiskän kanssa tykätään tosi paljon näistä ihmisistä, koska ilman heidän apuaan olisi tämä opastusjuttu paljon hankalampaa. Niin, eli me mentiin Turun keskustassa semmosta reittiä missä oli tosi paljon suojatietä. Ja minä kuulemma en oikein näytä niitä mun emännälle tarpeeksi hyvin, vaan pysähdyn liian kaukana suojatiestä ja välillä taas vähän liian sivuun niistä raidoista. Sitten minua kyllä alkoi kyllästyttää oikein kunnolla kun mikään ei kelvannut ja yritin vähän vältellä niitä suojateitä kokonaan ja johdattaa emäntäni vaivihkaa toisille reiteille, missä ei ollut suojateitä, mutta tietysti se peesari narautti mut ja ei siinä sitten auttanut muu kuin yrittää parhaansa mukaan näyttää missä ne raidat oli. Toisaalta sitten kun ne löytyi ja vein äiskän kunnolla reunalle niin oli kivaa kun sai paljon kehuja! Ja joskus saan myös jonkun namipalan! Nams!
Sitten kun oltiin kävelty jonkun aikaa niitä suojatientäyteisiä reittejä niin palattiin meidän toimistolle, missä ihmiset sai ruokaa. Ihmiset muuten syö ihan hirvittävän usein kun taas me koirat saadaan ruokamme vain pari kertaa päivässä, eikös teidänkin mielestä ole vähän epistä?! No, en minä sitten antanutkaan emännän syödä rauhassa, vaan tein kaikkeni päästäkseni sen ihanan pojan luo... Mutta äiti siitä vähän suutahti kyllä ja sitten oli vain jotenkin pakko yrittää olla opaskoiriksi... Hieman vaihtelevalla menestyksellä tosin.
Sitten kun ihmiset olivat syöneet me taas lähdettiin. Tällä kertaa me käveltiin yhden Suomen tunnetuimman kouluttajan mukana. Me mun muassa ylitettiin semmoinen kuin rautatiesilta. Se oli semmoinen korkealla oleva juttu, johon piti kiivetä tosi korkeita ja vähän liukkaita portaita pitkin. Mun emäntä vähän pelkää semmoisia paikkoja, mutta minä en kyllä sitten yhtään! Meidän määränpää oli erään koulun piha, missä meidän oli määrä pitää tottistrenit. Siellä äiti otti multa valjaat ja hihnan pois ja käski mennä maahan ja pysyä paikallaan. Kuulin sen sanovan että se epäilee etten muka pysyisi paikallani kovin pitkään, koska se minun ihastuksenikin oli vielä paikalla. Mutta minäpä pysyinkin koko sen ikuisuudelta tuntuvan ajan siinä paikallani makaamassa! En kyllä ihan malttanut pysyä maassa siinä vaiheessa kun emäntäni vihdoin tuli luokseni kehuakseen minua, vaan pomppasin innoissani pystyyn. Mutta voi kurjuus... Äiskä ei sitten kehunutkaan minua vaan käski minut uudestaan maahan! No en minä tahtonut enää maahan mennä kun tahdoin moikata äiskää. Sitten se kouluttajakin jo alkoi käskemään minua ja yritin tassulla huitomalla kertoa äiskälle että hei, tee jotain ja kehu mua! Äläkä anna tuon miehen määräillä mua... Mutta emäntä näytti olevan mukana sen miehen juonessa, ja lopulta mun oli pakko mennä takaisin maahan ja jäädä taas siihen. Mutta haa! Toiset koirat näytti siellä vähän juoksentelevan ja minäkin päätin että nyt saa tämä tylsä paikoillaan makoilu riittää ja lähdin moikkaamaan kavereita. No ei sitäkään iloa pitkään kestänyt kun kouluttaja kertoi äipälle mitä touhusin ja äippä käski mut sen luokse ja taas jouduin vanhalle paikalleni makaamaan. Tällä kertaa en kuitenkaan joutunut makoilemaan kovin pitkäään ja olin viisastunut edellisestä kerrasta sen verran, että kun äippä lähestyi mua maltoin mieleni ja pysyin aloillani. Sitten sainkin silityksiä ja kehuja, jes!!
Seuraavaksi vuorossa oli seuraamista. Siitä mä tykkään ja emäntäkin tykkäsi, ja kouluttajaltakin irtosi kehuja siitä miten hienosti seuraan äiskän liikkeitä. Siitä tulikin vähän isommat kehut sitten ja lopuksi vielä pientä luoksetulo harjoittelua ihan pitkässä hihnassa. Ja sitten taas toimistolle...
Huomenna meillä jatkuukin kuulemma tuo koulutus, joten taidan tästä mennä nukkumaan. Oon ihan poikki kaikesta tämänpäiväisestä touhuilusta ja kaupungin vilinästä ja kavereista... Ja niin taitaa olla emäntänikin! Mutta halusin vain nopeasti tulla tänne kertomaan tästä päivästä, koska se oli meidän mielestä niin kiva päivä ja emännän mielestä myös tosi hyödyllinen. Musta se olisi ollut kyllä vielä parempi jos olisin päässyt vapaasti temmeltämän sen minun rakkauteni kohteen kanssa, mutta noiden ihmisten maailmassa on aina näitä ihme rajoituksia!
Hyvää yötä kaverit ja muistakaahan olla tottelevaisia, mutta älkää päästäkö noita ihmisiä liian helpolla!;)
Vilkku
Koulutusviikonloppu, päivä 1
Heippa kamut!Tänään olenkin tosi väsynyt opaskoira. Mulla ja emännällä oli nimittäin koulutuspäivä meidän opaskoirakerholla.
Me lähdettiin kotoa tosi aikaisin aamulla, ja minä luulinkin ensin että ollaan menossa yliopistolle. Meillä menikin sitten hetki kun neuvoteltiin pitääkö mun kääntyä yhdestä risteyksestä Helsinginkadun suuntaan, mutta sitten ajattelin että kai tuo äippä tietää mihin se haluaa. Matkan varrella me tavattiin meidän peesari, jonka kanssa sitten kuljettiin loppumatka sinne meidän päämajaan. Emäntä kun meinaa ettei me osata sinne yksin, vaikka ollaan pari kertaa käveltykin se reitti. Ja täytyy myöntää että oikeassa se oli tälläkin kertaa. Minulla vaikka onkin ilmiömäinen reittimuisti niin olisin kuulemma mennyt ihan väärään suuntaan.
Siellä toimistolla sainkin jo alaovella vainun eräästä toisesta oppaasta, jokaon by the way saman kouluttajan kouluttama kuin minäkin. Minä olin ihan hurjan innoissani ja meinasin ihan unohtaa työnikin siinä hötäkässä! Se on ihan valtavan ihana poika tuo minun kollegani! Emäntäni mielestä kuitenkin osoitin kiinnostukseni tuota poikaa kohtaan vähän liiankin avoimesti ja se joutui koko ajan komentamaan minua että olisin pysynyt aloillani. Mutta kyllä minä välillä pääsin pusuttelemaan tuon ihanan uroon kanssa! Oli siellä sitten paljon muitakin oppaita, mutta vain tuo yksi poika oli oikein minun mieleeni. Harmi vaan että äiskä aina tuommoisissa tilanteissa muistaa mainita että minut kastroidaan ensi kuussa... Mutta en antanut sen latistaa tunnelmaa!
No joo, tein minä jotain hommiakin siellä koulutuspäivässä. Kun ihmiset oli saaneet aamukahvinsa juoduksi ja sämpylänsä syödyksi... Niin ja me työläiset jäätiin taas ilman! Niin, sitten me lähdettiin kävelemään peesarin kanssa. Äiskä halusi harjoitella paljon suojateitä, sen mielestä kun mulla ei aina mene niiden näyttäminen ihan niin kuin pitäisi. Okei, olen ehkä välillä vähän suurpiirteinen, mutta tarviiko sen nyt niin tarkkaa olla!?! Voisin ehkä teille jotka ette tiedä mikä se peesari oikein on vähän selventää asiaa. Peesari on sellainen ihminen, joka ihan vapaaehtoisesti kulkee opaskoiran ja sen äiskän tai iskän perässä ja antaa ohjeita siitä mitä meidän koirien milloinkin pitää käskeä tehdä. Se myös (ikävä kyllä) kertoo meidän ihmisille kaikista niistä pikkuvirheistä mitä me tehdään ja sitten joudutaan tekemään uusintoja, joten kyllä se kai kannattaa hoitaa hommansa kerralla kunnolla... Äiskä käski myös mainita että peesarit tekee paljon muutakin meidän koirakkojen iloksi, esimerkiksi huolehtii (ainakin ihmisten) ruokahuollosta ja toisinaan kuskailee meitä paikasta toiseen. Me äiskän kanssa tykätään tosi paljon näistä ihmisistä, koska ilman heidän apuaan olisi tämä opastusjuttu paljon hankalampaa. Niin, eli me mentiin Turun keskustassa semmosta reittiä missä oli tosi paljon suojatietä. Ja minä kuulemma en oikein näytä niitä mun emännälle tarpeeksi hyvin, vaan pysähdyn liian kaukana suojatiestä ja välillä taas vähän liian sivuun niistä raidoista. Sitten minua kyllä alkoi kyllästyttää oikein kunnolla kun mikään ei kelvannut ja yritin vähän vältellä niitä suojateitä kokonaan ja johdattaa emäntäni vaivihkaa toisille reiteille, missä ei ollut suojateitä, mutta tietysti se peesari narautti mut ja ei siinä sitten auttanut muu kuin yrittää parhaansa mukaan näyttää missä ne raidat oli. Toisaalta sitten kun ne löytyi ja vein äiskän kunnolla reunalle niin oli kivaa kun sai paljon kehuja! Ja joskus saan myös jonkun namipalan! Nams!
Sitten kun oltiin kävelty jonkun aikaa niitä suojatientäyteisiä reittejä niin palattiin meidän toimistolle, missä ihmiset sai ruokaa. Ihmiset muuten syö ihan hirvittävän usein kun taas me koirat saadaan ruokamme vain pari kertaa päivässä, eikös teidänkin mielestä ole vähän epistä?! No, en minä sitten antanutkaan emännän syödä rauhassa, vaan tein kaikkeni päästäkseni sen ihanan pojan luo... Mutta äiti siitä vähän suutahti kyllä ja sitten oli vain jotenkin pakko yrittää olla opaskoiriksi... Hieman vaihtelevalla menestyksellä tosin.
Sitten kun ihmiset olivat syöneet me taas lähdettiin. Tällä kertaa me käveltiin yhden Suomen tunnetuimman kouluttajan mukana. Me mun muassa ylitettiin semmoinen kuin rautatiesilta. Se oli semmoinen korkealla oleva juttu, johon piti kiivetä tosi korkeita ja vähän liukkaita portaita pitkin. Mun emäntä vähän pelkää semmoisia paikkoja, mutta minä en kyllä sitten yhtään! Meidän määränpää oli erään koulun piha, missä meidän oli määrä pitää tottistrenit. Siellä äiti otti multa valjaat ja hihnan pois ja käski mennä maahan ja pysyä paikallaan. Kuulin sen sanovan että se epäilee etten muka pysyisi paikallani kovin pitkään, koska se minun ihastuksenikin oli vielä paikalla. Mutta minäpä pysyinkin koko sen ikuisuudelta tuntuvan ajan siinä paikallani makaamassa! En kyllä ihan malttanut pysyä maassa siinä vaiheessa kun emäntäni vihdoin tuli luokseni kehuakseen minua, vaan pomppasin innoissani pystyyn. Mutta voi kurjuus... Äiskä ei sitten kehunutkaan minua vaan käski minut uudestaan maahan! No en minä tahtonut enää maahan mennä kun tahdoin moikata äiskää. Sitten se kouluttajakin jo alkoi käskemään minua ja yritin tassulla huitomalla kertoa äiskälle että hei, tee jotain ja kehu mua! Äläkä anna tuon miehen määräillä mua... Mutta emäntä näytti olevan mukana sen miehen juonessa, ja lopulta mun oli pakko mennä takaisin maahan ja jäädä taas siihen. Mutta haa! Toiset koirat näytti siellä vähän juoksentelevan ja minäkin päätin että nyt saa tämä tylsä paikoillaan makoilu riittää ja lähdin moikkaamaan kavereita. No ei sitäkään iloa pitkään kestänyt kun kouluttaja kertoi äipälle mitä touhusin ja äippä käski mut sen luokse ja taas jouduin vanhalle paikalleni makaamaan. Tällä kertaa en kuitenkaan joutunut makoilemaan kovin pitkäään ja olin viisastunut edellisestä kerrasta sen verran, että kun äippä lähestyi mua maltoin mieleni ja pysyin aloillani. Sitten sainkin silityksiä ja kehuja, jes!!
Seuraavaksi vuorossa oli seuraamista. Siitä mä tykkään ja emäntäkin tykkäsi, ja kouluttajaltakin irtosi kehuja siitä miten hienosti seuraan äiskän liikkeitä. Siitä tulikin vähän isommat kehut sitten ja lopuksi vielä pientä luoksetulo harjoittelua ihan pitkässä hihnassa. Ja sitten taas toimistolle...
Huomenna meillä jatkuukin kuulemma tuo koulutus, joten taidan tästä mennä nukkumaan. Oon ihan poikki kaikesta tämänpäiväisestä touhuilusta ja kaupungin vilinästä ja kavereista... Ja niin taitaa olla emäntänikin! Mutta halusin vain nopeasti tulla tänne kertomaan tästä päivästä, koska se oli meidän mielestä niin kiva päivä ja emännän mielestä myös tosi hyödyllinen. Musta se olisi ollut kyllä vielä parempi jos olisin päässyt vapaasti temmeltämän sen minun rakkauteni kohteen kanssa, mutta noiden ihmisten maailmassa on aina näitä ihme rajoituksia!
Hyvää yötä kaverit ja muistakaahan olla tottelevaisia, mutta älkää päästäkö noita ihmisiä liian helpolla!;)
Vilkku
