VILKKUMAISTA ELäMää OPASKOIRANA - Lauantaina, 30.06.2012 klo 20:15
En olekaan vähään aikaan ehtinyt haukkua tähän suuntaan, koska olen ollut melkoisen kiireinen poika viime aikoina. Tai siis minullahan ei koskaan ole kiire muualle kuin koirapuistoon ja ruokakupille. ;) Mutta nuo ihmiset, nuo ihmiset oi joi. Niillä on aina hirveä touhotus päällä niin etten ehdi edes hieman nuuskaisemaan sitä mielenkiintoista ruohomätästä tai tyttöä matkalla! Tai päivittämään tätä mun blogia.
Sitten viime kerran olen touhunnut emäntäni matkassa yhtä sun toista. Kesäkuussa me käytiin paikassa jossa tutustuin tähän nykyiseen emäntääni eli Helsingissä näkövammaisten toimintakeskus Iiriksessä. Sinne mentiin junalla ja se matka menikin minun osalta nukkuessa ja konduktööriä pussaillessa. Kuten aina ja poiketen muista koirista, minä matkustin emäntäni kanssa ihan tavallisessa vaunussa. Emäntäni oli kyllä vähän tyhmä kun pyysi meille pyörätuolipaikan jotta minulla olisi tilaa makoilla leveästi, iso poika kun olen. Tai eihän tuo siis minun kannaltani ollut tyhmää, mutta emännälleni ei siinä kohtaa ollut penkkiä ollenkaan! Mutta kyllä se sitten istui kuitenkin sellaiselle paikalle missä minäkin pääsin tutusti ja turvallisesti löhöilemään pöydän alle. Kovasti se räksytti että olisi se lipunmyyjä voinut jotain sanoa, mutta mun mielestä sitä saa mitä tilaa!
Pois me jäätiin ihan oudolla asemalla, tai tarkoitan että minä en ollut koskaan käynyt siellä. Se oli kuulemma Espoo. Siellä joku emännän työpaikan tyyppi otti meidät mukaansa ja minä opastin emäntääni aseman halki. Siellä oli monet portaat ja minua vähän jännitti. Jännitän aina vähän portaissa kun mennään alaspäin, jolloin alan nuuskimaan portaita. En osaa selittää miksi, mutta jotenkin niissä vaan alkaa vähän jännittää kun pitäisi pitää huoli ettei emäntä heitä kuperkeikkaa alas. Seuraavaksi mentiin sitten autoon, taksiin. Voi veljet että minä sitten tykkään autoista! Varsinkin farmareista joissa pääsen loikomaan ja katselemaan maisemia! Sitten me oltiinkin siellä tutussa paikassa missä tutustuin emäntääni parin viikon ajan viime vuonna. Joksikin luovutuskurssiksi nuo kaksijalkaiset ystävämme sitä kutsuivat. Ajattelin jo hetken että nyt se palauttaa minut sinne, mutta me mentiinkin ensin lounaalle. Minä en tosin saanut mitään. Lounaan jälkeen sentään vein emäntäni naistenhuoneeseen missä odottelin nätisti kun emäntäni meni niin pieneen koppiin etten minä mahtunut sinne ollenkaan! Kummallisia nuo ihmiset. No, sain sentään juodakseni kun emäntäni päätti tulla pois sieltä kopista. Tässä vaiheessa toivoin jo että me mentäis ulos, mutta sen sijaaan me mentiinkin kokoukseen. Tai niin emäntä minulle sanoi kun antoi minulle ohjeet jotka veivät meidät huoneeseen missä oli suuri pöytä, paljon tuoleja ja tuoleilla paljon ihmisiä. Emäntäni käski minun etsiä penkin ja minä näytin sille mihin se voi istua. Tällä kertaa ajattelin ehdottaa sille tyhjää tuolia kun se näyttää pitävän niistä enemmän kuin sellaisista missä olisi lajitoveri tarjolla. Sitten minulta otettiin valjaat pois ja painelin pöydän alle, missä vietinkin hyvin pitkän ajan välillä kuorsaten äänekkäästi ja välillä nuuskien ihmisten jalkoja.
Jossain vaiheessa emäntäni herätti minut ja sanoi että mennään ulos. Jo oli aikakin minä tuumin ja venyttelin makoisasti kuten aina ennen kuin minulle puetaan työvaljaat päälle. Emäntä käski minun etsiä tiskin ja haki sieltä avaimen, jonka jälkeen sain käskyn etsiä hissi. Muistin oikein hyvin missä se hissi on mistä päästään ulos ja näytinpä vielä hissin tilausnapitkin jotta varmasti päästään ulos. Ajettiin sitten sillä hissillä ja mentiin ulos ja emäntä sanoi että mennään puistoon. Minä päätin kuitenkin yrittää josko sittenkin mentäisiin kunnon lenkille ja lähdin reitille jota muistin meidän kävelleen kurssilla. Emäntäni ikävä kyllä äkkäsi tämän pian ja käski minun mennä takaisin ja etsiä ovi. Voi pettymys! Nyt en sitten päässytkään ulos! Ovella emäntä sitten sanoikin taas että mennään puistoon ja tällä kertaa koin parhaaksi vain totella ja johdatin emäntäni tutun koira-aitauksen portille. Aitauksessa pääsin jaloittelemaan vapaana ja sain nostella koipea ja kakkia. Siellä oli valtavasti mielenkiintoisia hajuja! Se on meidän opaskoirien ikioma aitaus, joten monet viesteistä käsittelivät työasioita.Lopulta meidän piti taas mennä ja palasin tyytyväisenä valjaisiin ja vein emäntäni takaisin sisään, hissillä ylös ja sen työkavereiden luo.
Nyt kun se tylsä ihmisten laumatapaaminen oli ohi niin minä sain paljon rapsutuksia kaikilta niiltä uusilta tyypeiltä. Mutta se ihanuus päättyi kun piti taas hypätä taksiin. Tällä kertaa en tosin päässyt matkustamaan mukavasti farmarissa vaan jouduin emäntäni jalkoihin etupenkille. Kun automatka oli ohi me oltiin Helsingin keskustassa, Kauppatorilla. Siellä me odoteltiin että kaikki sen päiväisen lauman jäsenet olivat paikalla ja sitten mentiin paikkaan missä oli meri. Siellä me noustiin semmoisen keinuvan kyytiin, laivaan. Sen ovella ollut mies tosin sanoi ettei sinne saa ottaa eläimiä, mutta emäntäni kertoi että minä olen opaskoira, vaikka näkyyhän se jo valjaistakin, ja mies totesi että kai opaskoira on opaskoira. Minä en oikein ymmärtänyt tätä, yleensä olen tervetullut kaikkialle. Joka tapauksessa me mentiin sisään ja minä pääsin taas pöydän alle. Hyvin minä siellä olin eikä kukaan varmasti edes huomannut minua, vaikka jotkut ihmiset olivat huolissaan siitä, että olen tiellä ja ihmiset kompastuvat minuun. Minä kuitenkin keskityin ottamaan kiinni kaiken mikä saattoi tipahtaa lattialle, se oli nimittäin päivällisristeily, kuulin ihmisten nimittävän sitä näin ja se kuulosti minun korviini oikein hyvältä, varsinkin se päivällis osuus!
Siellä laivalla me oltiin tosi pitkään. Siellä puhuttiin jostain kieltolaista ja emäntä jutteli meidän pöydässä olevien kanssa koirista. Meidän pöytään oli näet, sattumalta tai ei, osunut emäntäni työpaikan koiraihmiset. Kun sitten taas poistuttiin siitä keikkuvasta laivasta vakaalle mantereelle, minä pääsin Esplanadin puistoon pissalle. Siellä oli paljon enemmän ihmisiä kuin meillä täällä Turussa. Sieltä me käveltiin emännän työlauman kanssa rautatieasemalle, missä me mentiin taas junaan. Minä lysähdin oikein kiitollisena ja uupuneena emäntäni jalkoihin. Tähän mennessä työpäiväni oli näet kestänyt jo 12 tuntia. En kuitenkaan saanut nukkua pitkään kun kaksi ihmispentua jo tuli juttelemaan minulle ja rapsuttelemaan minua. Se toinen, pienempi pentu, tosin pelkäsi minua vaikka minä tahdoin vain pussata sitä. Nämä ihmispennut pitivätkin minulle ja emännälleni seuraa koko matkan Helsingistä Turkuun ja kävipä jopa heidän emonsakin katsomassa minua, pennut kun olivat niin paljon minusta käyneet kertomassa. Kotiin päästyämme käytiin vielä meidän tavanomaisella iltalenkillä ja minä sain iltasapuskani ja sitten minä taisinkin kuorsata läpi yön!
Tämän seikkailun jälkeen meillä oli myös toinen tuommoinen mitä emäntä kutsuu kokoukseksi. Se oli tosin ihan täällä Turussa ja siitä kirjoitan lisää erillisenä postauksena.
Työmatkalla
Chau taas!En olekaan vähään aikaan ehtinyt haukkua tähän suuntaan, koska olen ollut melkoisen kiireinen poika viime aikoina. Tai siis minullahan ei koskaan ole kiire muualle kuin koirapuistoon ja ruokakupille. ;) Mutta nuo ihmiset, nuo ihmiset oi joi. Niillä on aina hirveä touhotus päällä niin etten ehdi edes hieman nuuskaisemaan sitä mielenkiintoista ruohomätästä tai tyttöä matkalla! Tai päivittämään tätä mun blogia.
Sitten viime kerran olen touhunnut emäntäni matkassa yhtä sun toista. Kesäkuussa me käytiin paikassa jossa tutustuin tähän nykyiseen emäntääni eli Helsingissä näkövammaisten toimintakeskus Iiriksessä. Sinne mentiin junalla ja se matka menikin minun osalta nukkuessa ja konduktööriä pussaillessa. Kuten aina ja poiketen muista koirista, minä matkustin emäntäni kanssa ihan tavallisessa vaunussa. Emäntäni oli kyllä vähän tyhmä kun pyysi meille pyörätuolipaikan jotta minulla olisi tilaa makoilla leveästi, iso poika kun olen. Tai eihän tuo siis minun kannaltani ollut tyhmää, mutta emännälleni ei siinä kohtaa ollut penkkiä ollenkaan! Mutta kyllä se sitten istui kuitenkin sellaiselle paikalle missä minäkin pääsin tutusti ja turvallisesti löhöilemään pöydän alle. Kovasti se räksytti että olisi se lipunmyyjä voinut jotain sanoa, mutta mun mielestä sitä saa mitä tilaa!
Pois me jäätiin ihan oudolla asemalla, tai tarkoitan että minä en ollut koskaan käynyt siellä. Se oli kuulemma Espoo. Siellä joku emännän työpaikan tyyppi otti meidät mukaansa ja minä opastin emäntääni aseman halki. Siellä oli monet portaat ja minua vähän jännitti. Jännitän aina vähän portaissa kun mennään alaspäin, jolloin alan nuuskimaan portaita. En osaa selittää miksi, mutta jotenkin niissä vaan alkaa vähän jännittää kun pitäisi pitää huoli ettei emäntä heitä kuperkeikkaa alas. Seuraavaksi mentiin sitten autoon, taksiin. Voi veljet että minä sitten tykkään autoista! Varsinkin farmareista joissa pääsen loikomaan ja katselemaan maisemia! Sitten me oltiinkin siellä tutussa paikassa missä tutustuin emäntääni parin viikon ajan viime vuonna. Joksikin luovutuskurssiksi nuo kaksijalkaiset ystävämme sitä kutsuivat. Ajattelin jo hetken että nyt se palauttaa minut sinne, mutta me mentiinkin ensin lounaalle. Minä en tosin saanut mitään. Lounaan jälkeen sentään vein emäntäni naistenhuoneeseen missä odottelin nätisti kun emäntäni meni niin pieneen koppiin etten minä mahtunut sinne ollenkaan! Kummallisia nuo ihmiset. No, sain sentään juodakseni kun emäntäni päätti tulla pois sieltä kopista. Tässä vaiheessa toivoin jo että me mentäis ulos, mutta sen sijaaan me mentiinkin kokoukseen. Tai niin emäntä minulle sanoi kun antoi minulle ohjeet jotka veivät meidät huoneeseen missä oli suuri pöytä, paljon tuoleja ja tuoleilla paljon ihmisiä. Emäntäni käski minun etsiä penkin ja minä näytin sille mihin se voi istua. Tällä kertaa ajattelin ehdottaa sille tyhjää tuolia kun se näyttää pitävän niistä enemmän kuin sellaisista missä olisi lajitoveri tarjolla. Sitten minulta otettiin valjaat pois ja painelin pöydän alle, missä vietinkin hyvin pitkän ajan välillä kuorsaten äänekkäästi ja välillä nuuskien ihmisten jalkoja.
Jossain vaiheessa emäntäni herätti minut ja sanoi että mennään ulos. Jo oli aikakin minä tuumin ja venyttelin makoisasti kuten aina ennen kuin minulle puetaan työvaljaat päälle. Emäntä käski minun etsiä tiskin ja haki sieltä avaimen, jonka jälkeen sain käskyn etsiä hissi. Muistin oikein hyvin missä se hissi on mistä päästään ulos ja näytinpä vielä hissin tilausnapitkin jotta varmasti päästään ulos. Ajettiin sitten sillä hissillä ja mentiin ulos ja emäntä sanoi että mennään puistoon. Minä päätin kuitenkin yrittää josko sittenkin mentäisiin kunnon lenkille ja lähdin reitille jota muistin meidän kävelleen kurssilla. Emäntäni ikävä kyllä äkkäsi tämän pian ja käski minun mennä takaisin ja etsiä ovi. Voi pettymys! Nyt en sitten päässytkään ulos! Ovella emäntä sitten sanoikin taas että mennään puistoon ja tällä kertaa koin parhaaksi vain totella ja johdatin emäntäni tutun koira-aitauksen portille. Aitauksessa pääsin jaloittelemaan vapaana ja sain nostella koipea ja kakkia. Siellä oli valtavasti mielenkiintoisia hajuja! Se on meidän opaskoirien ikioma aitaus, joten monet viesteistä käsittelivät työasioita.Lopulta meidän piti taas mennä ja palasin tyytyväisenä valjaisiin ja vein emäntäni takaisin sisään, hissillä ylös ja sen työkavereiden luo.
Nyt kun se tylsä ihmisten laumatapaaminen oli ohi niin minä sain paljon rapsutuksia kaikilta niiltä uusilta tyypeiltä. Mutta se ihanuus päättyi kun piti taas hypätä taksiin. Tällä kertaa en tosin päässyt matkustamaan mukavasti farmarissa vaan jouduin emäntäni jalkoihin etupenkille. Kun automatka oli ohi me oltiin Helsingin keskustassa, Kauppatorilla. Siellä me odoteltiin että kaikki sen päiväisen lauman jäsenet olivat paikalla ja sitten mentiin paikkaan missä oli meri. Siellä me noustiin semmoisen keinuvan kyytiin, laivaan. Sen ovella ollut mies tosin sanoi ettei sinne saa ottaa eläimiä, mutta emäntäni kertoi että minä olen opaskoira, vaikka näkyyhän se jo valjaistakin, ja mies totesi että kai opaskoira on opaskoira. Minä en oikein ymmärtänyt tätä, yleensä olen tervetullut kaikkialle. Joka tapauksessa me mentiin sisään ja minä pääsin taas pöydän alle. Hyvin minä siellä olin eikä kukaan varmasti edes huomannut minua, vaikka jotkut ihmiset olivat huolissaan siitä, että olen tiellä ja ihmiset kompastuvat minuun. Minä kuitenkin keskityin ottamaan kiinni kaiken mikä saattoi tipahtaa lattialle, se oli nimittäin päivällisristeily, kuulin ihmisten nimittävän sitä näin ja se kuulosti minun korviini oikein hyvältä, varsinkin se päivällis osuus!
Siellä laivalla me oltiin tosi pitkään. Siellä puhuttiin jostain kieltolaista ja emäntä jutteli meidän pöydässä olevien kanssa koirista. Meidän pöytään oli näet, sattumalta tai ei, osunut emäntäni työpaikan koiraihmiset. Kun sitten taas poistuttiin siitä keikkuvasta laivasta vakaalle mantereelle, minä pääsin Esplanadin puistoon pissalle. Siellä oli paljon enemmän ihmisiä kuin meillä täällä Turussa. Sieltä me käveltiin emännän työlauman kanssa rautatieasemalle, missä me mentiin taas junaan. Minä lysähdin oikein kiitollisena ja uupuneena emäntäni jalkoihin. Tähän mennessä työpäiväni oli näet kestänyt jo 12 tuntia. En kuitenkaan saanut nukkua pitkään kun kaksi ihmispentua jo tuli juttelemaan minulle ja rapsuttelemaan minua. Se toinen, pienempi pentu, tosin pelkäsi minua vaikka minä tahdoin vain pussata sitä. Nämä ihmispennut pitivätkin minulle ja emännälleni seuraa koko matkan Helsingistä Turkuun ja kävipä jopa heidän emonsakin katsomassa minua, pennut kun olivat niin paljon minusta käyneet kertomassa. Kotiin päästyämme käytiin vielä meidän tavanomaisella iltalenkillä ja minä sain iltasapuskani ja sitten minä taisinkin kuorsata läpi yön!
Tämän seikkailun jälkeen meillä oli myös toinen tuommoinen mitä emäntä kutsuu kokoukseksi. Se oli tosin ihan täällä Turussa ja siitä kirjoitan lisää erillisenä postauksena.
