HALLAN HARHAA - Sunnuntaina, 30.10.2011 klo 17:58
Minä pienenä vieheen kanssa...
Greyhoundien vauhdista jarruttaminen on aika näyttävää puuhaa
Maaviehe joka on ollu käytössä mm. kiihdytyskisoissa ja aloittelevilla koirilla treeneissä.
Toukokuussa sattuneen onnettomuuden jälkeen mun lavat ja selkä on olleet vähän jumissa. Niitä on hierottu ja hoidettu lämmöllä ja kylmällä ja särkylääkkeillä. Emäntä on syöttänyt mulle lisäravinteita (c-vitamiinia, magnesiumia, kalsiumia) ja liikuttanut mua uittamalla ja juoksuttamalla ja pikkuhiljaa ne kivut ja jumitukset on höllänneet. Vieheen perään en kuitenkaan ole päässyt koko kesänä koska siellä en pysty itse päättämään mitä vauhtia menen vaan mun on pakko mennä niin lujaa kun pystyn, vietti pakottaa ajamaan saalista täysillä.
Vaikka kesä on ollut kiva niin siitä on vieheen muodossa puuttunut iso osa niin mun, äidin, isin kuin emännänkin mielestä. Kunnes syyskuun lopussa emäntä lopulta totesi että mun laukka alkaa lopulta näyttää oikeanlaiselta vapaana ollessa. Juoksut olivat loppuneet reilua viikkoa aiemmin joten en ollut päässyt oikein treenaamaan juoksemista varten, mutta Virpiniemen greyhoundurheilijat (VGU) järjestivätkin sopivasti kiihdytyskisat Virpiniemessä. Kiihdytyskisat ovat oiva tapa päästä kokeilemaan ja tutustumaan juoksulajiin. Siinä juostaan vain ihan pieni pyrähdys: n. 80-100m eli radasta pelkkä etusuora (se mittaa siis nimensä mukaisesti lähinnä kiihtyvyyttä koska matka on niin lyhyt). Siinä näkee kuitenkin jo vähän kiinnostaako viehe (tyyli on kuitenkin vapaa joten emännän tai lelunkin perässä saa juosta! tärkeintä on pitää hauskaa), kuinka lujaa koira juoksee ja miten laukka kulkee. Emäntä päästi mut vieheen perään sillä ajatuksella että jos en olisi vielä täysin toipunut niin lyhyt matka ei kuitenkaan vahingoittaisi mitään lisää. Toisaalta siinä näkisi pystynkö juoksemaan vieheen perässä samoin kuin aiemmin. Äiti oli mukana myös ja siitäkin saatiin hieman vertailupohjaa. Emäntä värväsi radan varrelta vielä jonkun kuvaamaan mun ja äidin juoksua jotta voitaisiin katsoa miten laukka aukeaa. Kiitoksia avusta! Ja kiitoksia kovasti Virpiniemen Greyhoundurheilijoille sekä Oulun seudun vinttikoirayhdistykselle (OSVKH) jotka ovat olleet niin ystävällisiä että mekin jotka emme ole vinttikoiria ja joilla ei ole virallisia kisaoikeuksia olemme saaneet kokea miltä viehejuoksu tuntuu.
Näytösjuoksu jossa 3 italianvinttikoiraa juoksi kiskovieheen perässä. Radalla kierretään aina vastapäivään ja jos juoksijoita on useampia tai jos kyse on kisasta koiralla pitää olla koppa sekä eräänlainen liivi, koppa siksi että jos vieheestä tulee riitaa niin kaveria ei voi purra koppa päässä ja liivi siksi että tuomareiden on helppo erottaa koirat toisistaan. Liivit ovat eri värisiä ja niissä on numerot 1-6 sen mukaan mistä kopista koira lähtee juoksemaan.
Kiihdytyskisoissa oli kaikenlaisia koiria: pentuja ja aikuisia (ihan vanhoja tai ihan pieniä ei saa vieheen perään pistää sillä rasitus voi olla liikaa), isoja ja pieniä ja ihan kaiken rotuisia (ja roduttomia). :)
Tärkeintä on että on hauskaa. Tässä leikitetään vieheellä jotta sitä olisi vieläkin kivempaa jahdata ensi kerralla.
Tyyli on vapaa! Saa juosta lelun tai emännän tai isännän perässä.
Lopulta oli äidin vuoro:
Äiti ei tykkää luopua vieheestä... ainakaan ennen kuin se on varmasti tapporavistettu kunnolla.
Ja pian äidin jälkeen oli mun vuoro. Emäntä jätti mut yhdelle ylikivalle ihmiselle lähetettäväksi että se vois itse olla ottamassa mua kiinni.
Katsotaanpa hieman lähempää:
Kyllä! Tätä varten me on tehty töitä koko kesä. Mun laukka on ihan auki!
Mun oli pakko käydä sanomassa "Hei" sille kamalan kivalle sedälle joka vetää meille viehettä. Ois kauhean epäkohteliasta vaan käydä siellä eikä sanoa sille mitään!
Sitten tuli dognappaus
Kaikkien kisoihin osallistuneiden ajat voi nähdä täältä:
ajat kaikille koirille. Mä sain ajaksi 8,60 (n. 9,3 m/s eli 33,5 km/h) ja äiti 8,24 (n. 9,7 m/s eli n. 35 km/h). En siis vieläkään pysty päihittämään äitiä. Aion syyttää kauheaa kirousta ja loukkaantumista siitä että äiti pääsi lujempaa. Tosin se on kyllä ihan hullu kun se näkee vieheen. Ulvoo ja kiljuu ja yrittää tunkea itsensä mistä tahansa aidan kolosta sen vieheen perään. Jonain päivänä mä kuitenkin vielä päihitän sen. Täytyy treenata talvella ahkerasti!
Pääasia on kuitenkin että laukka kulki siis lopultakin ihan kivasti. Sain sen kunnolla auki ja emäntä oli itkeä ilosta kun se näkyi kuvissakin. Meidän piti vaan pyörähtää paikalla pikaisesti mutta eihän me maltettu lähteä kotiin sieltä vaan kuvailtiin koko joukko iloisia juoksijoita. Kiva tapa viettää vapaapäivää! Surullista on että juoksukausi on nyt tältä erää taas ohi ja meidän on odotettava ensi kevättä ennen kuin päästään vieheen perään seuraavan kerran...
Laukkaaja, Halla
ps. Kaikki kuvat emännän kamerasta kiihdytyskisoista on täällä:
Kiihdytyskisat
Kiihtyvyys nollasta sataan?
Isi ja äiti ja minä (ja oikeasti emäntäkin) rakastetaan juoksulajeja. Joskus historian alkuhämärissä kun isi oli vasta noin kahden vanha ne kävi emännän kanssa kokeilemassa kiihdytyskisoja ja siitä lähtien meidän sakki on käynyt juoksemassa vinttikoirien kanssa. Juoksulajeja ovat ratajuoksu ja maastojuoksu (joskus jopa ajuejuoksu joka ei taida olla virallinen laji?). Ratajuoksussa koira juoksee ovaalia rataa pitkin vieheen perässä. Vieheen liike herättää saalisvietin, joka saa sitten koiran juoksemaan lujempaa kuin se juoksisi muuten vain. Alunperin ratajuoksua ovat harrastaneet erityisesti greyhoundit Iso-Britanniassa, sen jälkeen whippetit (köyhän miehen pienemmät vinttikoirat) ja nykyisin koko kirjo erilaisia vinttikoiria ajaa viehettä kilpaa. Yhdessä lähdössä voi olla 6 koiraa, lähtö tapahtuu kopeista yhtä aikaa ja nopein koira voittaa (matkat vaihtelevat). Ratajuoksun rinnalle on kehitetty maastojuoksu jossa viehe kulkee maassa ja mutkittelee. Maastojuoksu pyrkii imitoimaan vinttikoirien metsästyskäyttöä sillä Suomessa kiinni ottavan ja saaliin tappavan koiran käyttö metsästyksessä on kielletty. Minä taisin olla melkein 5 viikkoa kun ensimmäistä kertaa ajoin takaa ketunhäntää narun perässä jota emäntä veti pitkin olohuoneen lattiaa. Mikään ei ole ihanampaa kuin juosta lujaa, saada saalis kiinni ja ravistaa se lujaa hengiltä. Juoksuharrastuksessa on sekin etu että emäntä ei pysty sähläämään mitään niin kuin agilityssä tai tokossa...Minä pienenä vieheen kanssa...
Greyhoundien vauhdista jarruttaminen on aika näyttävää puuhaa
Maaviehe joka on ollu käytössä mm. kiihdytyskisoissa ja aloittelevilla koirilla treeneissä.
Toukokuussa sattuneen onnettomuuden jälkeen mun lavat ja selkä on olleet vähän jumissa. Niitä on hierottu ja hoidettu lämmöllä ja kylmällä ja särkylääkkeillä. Emäntä on syöttänyt mulle lisäravinteita (c-vitamiinia, magnesiumia, kalsiumia) ja liikuttanut mua uittamalla ja juoksuttamalla ja pikkuhiljaa ne kivut ja jumitukset on höllänneet. Vieheen perään en kuitenkaan ole päässyt koko kesänä koska siellä en pysty itse päättämään mitä vauhtia menen vaan mun on pakko mennä niin lujaa kun pystyn, vietti pakottaa ajamaan saalista täysillä.
Vaikka kesä on ollut kiva niin siitä on vieheen muodossa puuttunut iso osa niin mun, äidin, isin kuin emännänkin mielestä. Kunnes syyskuun lopussa emäntä lopulta totesi että mun laukka alkaa lopulta näyttää oikeanlaiselta vapaana ollessa. Juoksut olivat loppuneet reilua viikkoa aiemmin joten en ollut päässyt oikein treenaamaan juoksemista varten, mutta Virpiniemen greyhoundurheilijat (VGU) järjestivätkin sopivasti kiihdytyskisat Virpiniemessä. Kiihdytyskisat ovat oiva tapa päästä kokeilemaan ja tutustumaan juoksulajiin. Siinä juostaan vain ihan pieni pyrähdys: n. 80-100m eli radasta pelkkä etusuora (se mittaa siis nimensä mukaisesti lähinnä kiihtyvyyttä koska matka on niin lyhyt). Siinä näkee kuitenkin jo vähän kiinnostaako viehe (tyyli on kuitenkin vapaa joten emännän tai lelunkin perässä saa juosta! tärkeintä on pitää hauskaa), kuinka lujaa koira juoksee ja miten laukka kulkee. Emäntä päästi mut vieheen perään sillä ajatuksella että jos en olisi vielä täysin toipunut niin lyhyt matka ei kuitenkaan vahingoittaisi mitään lisää. Toisaalta siinä näkisi pystynkö juoksemaan vieheen perässä samoin kuin aiemmin. Äiti oli mukana myös ja siitäkin saatiin hieman vertailupohjaa. Emäntä värväsi radan varrelta vielä jonkun kuvaamaan mun ja äidin juoksua jotta voitaisiin katsoa miten laukka aukeaa. Kiitoksia avusta! Ja kiitoksia kovasti Virpiniemen Greyhoundurheilijoille sekä Oulun seudun vinttikoirayhdistykselle (OSVKH) jotka ovat olleet niin ystävällisiä että mekin jotka emme ole vinttikoiria ja joilla ei ole virallisia kisaoikeuksia olemme saaneet kokea miltä viehejuoksu tuntuu.
Näytösjuoksu jossa 3 italianvinttikoiraa juoksi kiskovieheen perässä. Radalla kierretään aina vastapäivään ja jos juoksijoita on useampia tai jos kyse on kisasta koiralla pitää olla koppa sekä eräänlainen liivi, koppa siksi että jos vieheestä tulee riitaa niin kaveria ei voi purra koppa päässä ja liivi siksi että tuomareiden on helppo erottaa koirat toisistaan. Liivit ovat eri värisiä ja niissä on numerot 1-6 sen mukaan mistä kopista koira lähtee juoksemaan.
Kiihdytyskisoissa oli kaikenlaisia koiria: pentuja ja aikuisia (ihan vanhoja tai ihan pieniä ei saa vieheen perään pistää sillä rasitus voi olla liikaa), isoja ja pieniä ja ihan kaiken rotuisia (ja roduttomia). :)
Tärkeintä on että on hauskaa. Tässä leikitetään vieheellä jotta sitä olisi vieläkin kivempaa jahdata ensi kerralla.
Tyyli on vapaa! Saa juosta lelun tai emännän tai isännän perässä.
Lopulta oli äidin vuoro:
Äiti ei tykkää luopua vieheestä... ainakaan ennen kuin se on varmasti tapporavistettu kunnolla.
Ja pian äidin jälkeen oli mun vuoro. Emäntä jätti mut yhdelle ylikivalle ihmiselle lähetettäväksi että se vois itse olla ottamassa mua kiinni.
Katsotaanpa hieman lähempää:
Kyllä! Tätä varten me on tehty töitä koko kesä. Mun laukka on ihan auki!
Mun oli pakko käydä sanomassa "Hei" sille kamalan kivalle sedälle joka vetää meille viehettä. Ois kauhean epäkohteliasta vaan käydä siellä eikä sanoa sille mitään!
Sitten tuli dognappaus
Kaikkien kisoihin osallistuneiden ajat voi nähdä täältä:
ajat kaikille koirille. Mä sain ajaksi 8,60 (n. 9,3 m/s eli 33,5 km/h) ja äiti 8,24 (n. 9,7 m/s eli n. 35 km/h). En siis vieläkään pysty päihittämään äitiä. Aion syyttää kauheaa kirousta ja loukkaantumista siitä että äiti pääsi lujempaa. Tosin se on kyllä ihan hullu kun se näkee vieheen. Ulvoo ja kiljuu ja yrittää tunkea itsensä mistä tahansa aidan kolosta sen vieheen perään. Jonain päivänä mä kuitenkin vielä päihitän sen. Täytyy treenata talvella ahkerasti!
Pääasia on kuitenkin että laukka kulki siis lopultakin ihan kivasti. Sain sen kunnolla auki ja emäntä oli itkeä ilosta kun se näkyi kuvissakin. Meidän piti vaan pyörähtää paikalla pikaisesti mutta eihän me maltettu lähteä kotiin sieltä vaan kuvailtiin koko joukko iloisia juoksijoita. Kiva tapa viettää vapaapäivää! Surullista on että juoksukausi on nyt tältä erää taas ohi ja meidän on odotettava ensi kevättä ennen kuin päästään vieheen perään seuraavan kerran...
Laukkaaja, Halla
ps. Kaikki kuvat emännän kamerasta kiihdytyskisoista on täällä:
Kiihdytyskisat
