Koirat.com

Olipahan vaikea keksiä otsikkoa, ylläpito varmaan muuttaa paremmin kuvaavaksi, jos katsovat tarpeelliseksi.

Oon parin päivän sisällä törmännyt somen ihmeellisessä maailmassa moniin keskusteluihin, joissa on ollut puhe siitä, kuinka vanhoista käyttökoiraroduista jalostetaan hiljalleen enemmän ja vähemmän seurakoiramaisia. Esimerkkinä vaikkapa rodut cockerspanieli, bordercollie, labradorinnoutaja ja saksanpaimenkoira. Kaikissa on nähtävissä näyttelylinja sekä erillinen käyttölinja, jotka osa rodun harrastajista laskevat käytännössä eri roduiksi ja joiden sekoittumista keskenään pidetään jopa roturisteytyksenä. Näyttelylinjaisen cockerspanielin turkista on saatu pitkä ja näyttävä ja runsasta turkkia ihannoidaan näyttelypuolella, kun taas käyttöpuolen cockerilla suositaan lyhyempää ja käytännöllisempää mallia ja eri tyyppistä runkoa. Ulkoisen olemuksen perusteella on helppo sanoa, kumpi versio toimii nykyäänkin pääasiassa käyttökoirana metsästäjillä. Näyttelylinjainen labradorinnoutaja on saanut jopa mastiffimaisen raskaista piirteitä ja mututuntumalla sanottuna tuntuu, että näitä raskaita ja iso palkitaan näyttelyissä huomattavasti useammin, kuin kevyempiä työ- tai sekalinjaisia rotutovereitaan. Raskaita labukoita nähdessä itse pysähdyn miettimään, voisiko kyseinen koira rakenteensa puolesta enää kyetä työskentelemään metsämiehen toverina pitkiä päiviä läpi metsästyskauden. Näyttelylinjaisista saksanpaimenista olen kuullut tarinoita, kuinka 6-vuotiaan koiran paikat ovat jo niin rikki, ettei autoon hyppääminen onnistu, kun taas käyttölinjaiset veljet porskuttavat pitkää päivää poliisin ja armeijan leivissä saman ikäisenä. Näyttelyissä palkittava linja tuntuu mututuntumalla kuitenkin olevan se näyttelylinjainen, ei ehkä niin terverakenteinen. Ja onhan noissa melko suuri ero nähtävissäkin. Bordercollieissa muutos on alkanut vasta hiljalleen tapahtumaan omasta mielestäni, kun näyttelypuolen koirista on alkanut muodostua runsasturkkista ja raskaampaa, kun taas käyttöpuolen koirat ovat pysyneet turkiltaan hillittyinä, kevyinä ja sutkajoina farmarien työkoirina. Myös monissa linjoihin jakaantumattomissa koirissa, kuten amstaffeissa, muutos näkyy selvästi: entisaikojen maatilojen yleistyökoira alkaa olemaan niin raskas rakenteeltaan, että sitä on vaikea kuvitella suorittamassa maatilan töitä isännän apuna, ja sutjakamman koirat saavat näyttelyistä käskyn kerätä lisää massaa. Jotkut vanhan metsästyskoirarodut alkavat olemaan niin isoja, etteivät mahdu enää maan alle työskentelemään haittaeläinten pesäluoliin.

Mitä mieltä olette näistä muutoksista? Onko hyvä, että rodut jakaantuvat toisistaan enemmän ja vähemmän tiukasti eroteltuihin näyttö- ja käyttölinjoihi? Onko plussaa, että näyttelypuolen koirista saadaan jalostettua seurakoiria, joita voi perhe kuin perhe lähes huoletta ottaa koko perheen lemmikiksi painottamalla rodun valinnassa pitkälti osin idealogiaa "mikä rotu olisi kivoimman näköinen?" vai pitäisikö jalostuksessa vaalia käyttöominaisuuksia ja sitä tarkoitusta, mihin koira on alun perin jalostettu? Onko näyttelytoiminta mennyt over the line, kun näyttelyissä palkittavat koirat eivät enää vastaa sitä tyyppiä, joka pärjää edelleen alkuperäisessä käyttötarkoituksessa, vai onko vain hyvä, että näyttelyt ja käyttökokeet tuntuvat hiljalleen erkaantuvat enemmän ja enemmän? Onko enää tarkoituskaan, että sama koira on sekä ulkomuototuomarin että metsästäjän/lammasfarmari/poliisin/jne. mielestä erinomainen? Sana on vapaa.

(Huomioikaa, että nämä esimerkit on tarkoituksella kärjistettyjä. Olen tietoinen, että näyttelylinjoista löytyy myös terveitä koiria hillityllä turkilla ja toisinpäin. Lisäksi eri linjoilla on erilaiset käyttöominaisuudet, mutta päätin keskittyä vertailuissa nyt ulkonäköön. Tarkoitus on herättää keskustelua.)

Yksi esimerkki jakautuneista linjoista on myös käyttölinjainen malinois ja näyttelylinjainen malinois. Noissa mielestäni näyttelylinjaisetkin koirat pärjäävät edelleen raskaissakin hommissa, vaikka käyttölinjaiset ovat sutjakampia ja pienempiä - eivät niin näyttäviä kuin näyttelylinjaiset. Vaikka rotuja miten jaettaisiin käyttöön ja näyttöön, pitäisi minusta kyllä jokaisen näitä rotuja harkitsevan miettiä näyttelylinjaista ottaessaan, olisiko hänestä handlaamaan käyttölinjaista "sisarusta". Yllättäviä ongelmia voi tulla, jos tosiaan vain ostetaan kivan näköistä koiraa. Perään myös kasvattajan vastuuta ja hänen taitoaan arvioida ostajakandidaatteja.

Mä pohdiskelen tässä ehkä enemmän noutajakantilta, mutta nämä pätevät jonkin verran myös muihin rotuihin.

Mun mielestä jakautuminen ei ole ongelma muuten kuin geenipoolin kannalta: on älytöntä, jos saman rodun sisällä on kaksi eri rotua. Harva yhdistää näyttö- ja käyttölinjaa keskenään, koska sellaisilla koirilla ei vaan tee mitään. Ne eivät pärjää näyttelyissä tai ole yhtä helppoja perhekoiria kuin näyttölinjaiset, mutta niillä ei ole myöskään mitään saumaa käyttöpuolella.

Linjajaon etu on se, että samasta rodusta riittää koiria monenlaisiin tarpeisiin. Perhekoiria, näyttelykoiria, harrastuskoiria ja käyttö- sekä työkoiria. Linjajakoa kun on mahdoton peruuttaa esim. labradoreissa ja kultaisissa, eikä mielestäni tarvitsekaan, sillä onhan se hienoa että meillä on oikeasti toimivia metsästyskoiria! Toivoisin kuitenkin, ettei enää uusissa roduissa tapahtuisi noin suurta linjajakoa, vaikka sitä on varmasti mahdotonta välttää.

Samoin toivoisin, ettei enää uusia rotuja vallattaisi tokoagitykeiksi, vaan roduissa säilyisivät niiden alkuperäiset ominaisuudet. Metsästysnoutajia tosin aika vähän taitaa riittääkään metsästäjien ja truu-nomeharrastajien ulkopuolelle, joten sinänsä ongelmaa ei ainakaan vielä ole. Yritän siis sanoa, etten halua, että esim. noutajia lähdetään jalostamaan eritoten agility- tai tokokoiriksi, vaikka ne toki vaikkapa tokoon soveltuvat vallan erinomaisesti.

Musta tuo "käyttölinjaiset on kauniita ja terveitä" on tosi tylsä yleistys. Käyttölinjaisissa on ihan yhtä lailla terveysongelmia kuin näytöissäkin, ne ovat vaan ehkä eri tavalla painottuneita. On allergiaa, selkäongelmaa, lonkka- ja kyynärvikaa ja muitakin rotukoirajalostuksen kivoja pikku lisiä, eihän niistä mihinkään pääse sillä, että koira on kevytrakenteisempi. Suoranaisia elintasosairauksia niillä on toki vähemmän, koska niille ei syötetä kymmentä lisäkiloa näyttelytuomarin mieliksi.

Mua kyllä harmittaa muutenkin ylenpalttinen käyttölinjaisten ihannointi ja "ooh onpa sillä suora selkä/vähän karvaa/solakka runko"-huokailu sekä näyttölinjaisten kauhistelu joka käänteessä. Mä olen ainakin nähnyt kaikissa linjoissa sekä rumia että kauniita yksilöitä :) Välillä suorastaan hirvittää se, kuinka moni on ehdottomasti hankkimassa nimenomaan käyttölinjaista, koska näyttelylinja on pullamössöä ja ruma ja sairas.. Oikeasti tavoitteellinen harrastaminen tietty erikseen, mutta tavalliselle ihmiselle tavalliseen tokoiluun ja agihyppelyyn riittäisi usein näyttelylinjainenkin bc, eikä tarvitsisi välttämättä sitä työlinjaista hankkia.

Kaislus kirjoitti:

Linjajaon etu on se, että samasta rodusta riittää koiria monenlaisiin tarpeisiin. Perhekoiria, näyttelykoiria, harrastuskoiria ja käyttö- sekä työkoiria.

Mutta pitääkö samasta rodusta olla tuohon kaikkeen?

Kaislus kirjoitti:

Oikeasti tavoitteellinen harrastaminen tietty erikseen, mutta tavalliselle ihmiselle tavalliseen tokoiluun ja agihyppelyyn riittäisi usein näyttelylinjainenkin bc, eikä tarvitsisi välttämättä sitä työlinjaista hankkia.

Aamen!

Mulla on itsellä kaksi vahvasti linjoittunutta rotua, siperianhusky ja australianpaimenkoira. Mun molemmat koirat on niitä rumia rimppakinttuja, ja juuri sellaiset kuin toivoinkin olevan. Mua itseä henkilökohtaisesti ärsyttää ja harmittaa se, että kumpaakin rotua koitetaan koko ajan jossain määrin viedä seurakoiramaisempaan suuntaan - suuntaan, joka on omasta mielestäni täysin väärä. Niin kulunut fraasi kuin onkin, en tiedä miksi käyttöroduista pitää vääntää seurakoiria, kun niitä varsinaisia seurakoirarotujakin on olemassa. Vaan tässäkin on tietysti kääntöpuolensa: kuinka paljon niitä käyttörotuja oikeasti käytetään alkuperäisissä tehtävissään? Taitaa monen rekikoiran ja paimenen työ olla ihan vaan harrastuspohjalla (/harrastusmaisella kisaamisella) nykyään, vaikka laji olisikin alkuperäinen.

Mäkin oon miettinyt sitä, että kuinka paljon kaikkia työkoirarotuja loppujenlopuksi käytetään siinä alkuperäisessä tarkoituksessa, ja että riittääkö niille kaikille tosiaan sitä "omaa" hommaa?

Ajatellaan vaikka näitä vahvasti vartioviettisiä, isoja ja alkukantaisia rotuja kuten esim. sarplaninac, (vai miten lie kirjoitetaan, en jaksa nyt googlata), kaukasianpaimenkoira ja monet muut. Mietin, että miten suuri vastuu kasvattajilla täytyy olla, koska nuo rodut eivät todellakaan sovellu ihan minne tahansa eikä joka iikan näppiin.
Riittääkö ja löytyykö kaikille pennuille siis oikeanlaiset kodit? Vai löysäävätkö kasvattajat hieman periaatteistaan, ettei pennut jää käsiin?
Kuinka järkevää (en nyt löytänyt parempaakaan sanaa) noiden rotujen kasvattaminen Suomen kaltaisessa maassa ylipäänsä on, kuinka moni oikeasti tarvii tuollaisen koiran?
Tai noh, tarvii on ehkä väärä sana, mutta kuinka moni pystyy oikeasti tarjoamaan tuollaiselle elukalla oikeanlaiset olosuhteet, ettei tule ongelmia sekä rodulle, että omistajalle?
Ja voiko esim. noista roduista lähteä, saati kannattaako, kehittämään mitään seurakoiranallea.

Ja jos ajatellaan, että kun melkeinpä kaikille koirien ennen suorittamille tehtäville on nykyään jonkinlainen korvaava vekotin keksitty, että mitä näille roduille sitten tapahtuu, jos kukaan ei kasvata/vie niitä ehkä hieman "seurakoiramaisempaan" suuntaan? Annetaanko niiden ns. kuolla pois? Onko se siis kovinkaan pahasta, että rodulle vihkiytyneet yrittävät muokata kyseisestä koirasta ja sen alkuperäisestä käyttötarkoituksesta hieman "nykyaikaisemman"?
Varmaan kaikki rodut eivät tähän sovellu, mutta ehkä suurin osa?
En tiedä.

Minullahan on itsellä näyttelylinjainen siperianhusky ja harrastellaan sen kanssa vetoa ihan omaksi iloksi. En usko, että koirat ylipäätään osaavat erottaa sitä, että ovatko ne nyt oikeasti töissä, vaan ihan leikkimielessä suorittamassa sitä "tehtävää".

Koira on kuitenkin koira, eläin, ja kyllä mä uskaltaisin väittää, että se on onnellinen (rodusta riippumatta) mikäli sille osataan tarjota tarpeeksi liikuntaa, aktivointia ja ehkäpä jotain sille rodulle mielekästä tekemistä (jos on työtaustainen rotu kyseessä)!

Anteeksi mahdollisesti sekava viesti, suoraa tajunnanvirtaa vihaamallani ipadilla näpytellen!

Kaislus kirjoitti:

Linjajaon etu on se, että samasta rodusta riittää koiria monenlaisiin tarpeisiin. Perhekoiria, näyttelykoiria, harrastuskoiria ja käyttö- sekä työkoiria.

Angat kirjoitti:


Mutta pitääkö samasta rodusta olla tuohon kaikkeen?

Mulla on itsellä kaksi vahvasti linjoittunutta rotua, siperianhusky ja australianpaimenkoira. Mun molemmat koirat on niitä rumia rimppakinttuja, ja juuri sellaiset kuin toivoinkin olevan. Mua itseä henkilökohtaisesti ärsyttää ja harmittaa se, että kumpaakin rotua koitetaan koko ajan jossain määrin viedä seurakoiramaisempaan suuntaan - suuntaan, joka on omasta mielestäni täysin väärä. Niin kulunut fraasi kuin onkin, en tiedä miksi käyttöroduista pitää vääntää seurakoiria, kun niitä varsinaisia seurakoirarotujakin on olemassa. Vaan tässäkin on tietysti kääntöpuolensa: kuinka paljon niitä käyttörotuja oikeasti käytetään alkuperäisissä tehtävissään? Taitaa monen rekikoiran ja paimenen työ olla ihan vaan harrastuspohjalla (/harrastusmaisella kisaamisella) nykyään, vaikka laji olisikin alkuperäinen.

No niitä seurakoirarotuja ei tosiaankaan ole kovin laajalla skaalalla. Jos et halua alle 8-kiloista fifiä, niin FCI:n 9-ryhmästä (seurakoirat) ainoa suurempi vaihtoehto taitaa olla isovillakoira -ai niin, joka sekin on alkujaan työkoira! Berni, pehkocollie, kultsu, labbis ja muut perinteiset pehrekoirat on myös nimenomaan näitä entisiä käyttökoirarotuja. On osittain vaan sattumaa, että se on just kultainennoutaja, joka on eriytynyt mukavaksi seurasesseksi jo kymmeniä, kymmeniä vuosia sitten eikä vaikka toi husky, jossa mun näkemyksen mukaan on ihan sama potentiaali kivaksi perhekoiraksi..

Ja ei, mä en tällä sano, että näyttelypuoli olis se oikea tai seurakoirautuminen hyvä juttu -oikeastaan henkilökohtaisesti mä nimenomaan tykkään urheilullisista, tempperamenttisista, vietikkäistä käyttiksistä, mutta jotenkin on pakko hyväksyä sekin, että ajat muuttuu ja harvalla on resursseja pitää niin aktiivisia ja kiihkeitä koiria saatika käyttää niitä alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan.

Koiran ja lukuisten koirarotujen pelastus on se, että ne on niin sopeutuvaisia ja moneen taipuvaisia. Jos näin ei olis, niin varmasti kymmenet tai sadat käyttökoirarodut olis jo sukupuuttoon kuolleita.. Tosin rotuja ei kyllä pelasta sekään, että kaikki jakaantuu "vietikkäämpiin" ja "leppoisampiin" linjoihin, joita ei yhdistetä kirveelläkään..

Muoks. Johannna ehti väliin, mutta oikeastaan sieltä tulikin saman tyyppistä pohdintaa.

Kaisluksen kanssa pitkälti samoilla linjoilla. Toivon, ettei useampi rotu enää jakautuisi linjoihin ihan geenipooliongelmien takia. Kuitenkin niitä fifejä isompiakin seura/kotikoiriksi soveltuvia rotuja tarvitaan. Etenkin mitä enemmän ihmiset kaupungistuvat ja koirat elävät tiiviimmin kuin ennen. Sitten taas voisin itse henk.koht hyvin iskeä samantyyppisiä rotuja sekaisin vapaammin ja sitä kautta saada mahdollisesti uutta verta kantoihin.

Nykyään on kovin ihanne ottaa se "käyttis/työlinjainen" juurikin uskossa, että ne olisivat terveempiä tai koska näyttelyt ei kiinnosta. Kuitenkaan se linja ei terveyttä takaa ja monissa roduissa niistä näyttelylinjaisista on muuhunkin kuin kehiä kiertämään ja ne voivat olla perus harrasteluun huomattavasti helpompia, vähemmän vaativia ja sitä kautta kivempia pelejä sille "tavikselle".

Harmillista linjajoissa lähinnä on se, että linjoja tunnutaan vievän aina vaan enemmän ja enemmän ääripäähän. Näyttelypuolella kulmauksia, turkkia ja tyyppiä on saatava näyttävämmiksi ja sitä kautta sitten mennäänkin jo monessa asiassa metsään, niin että rytisee. Toisaalta, myös siellä käyttöpuolellakin pitäisi katsoa usein asioita laajemmin.

Minulla on omien rotujen kohdalla se hyvä puoli, ettei näissä ole käyttö/näyttölinjoja jakautuneena ja rotukirjatkin ovat yhä avoimet. Toisessa omassa rodussani sitten on kyllä linjajako noin muuten.

Angat kirjoitti:

"Linjajaon etu on se, että samasta rodusta riittää koiria monenlaisiin tarpeisiin. Perhekoiria, näyttelykoiria, harrastuskoiria ja käyttö- sekä työkoiria."

Mutta pitääkö samasta rodusta olla tuohon kaikkeen?

Lähtökohtaisesti ei, en siis tarkoita, että jalostuksessa pitäisi tavoitella linjajakoa tämän vuoksi. Mutta koska esim. näissä noutajissa niin on käynyt, niin onhan se kiva, että labradorista saa lasten leikkikaverin tai metsästyskoiran - ideaalitapauksessa tietty molemmat, mutta jos tarvitsee vain lasten leikkikaveria, niin sellaisen voi saada ilman suurta innostusta noutajien käyttökoulutusta kohtaan. Tai siis, musta esim. kultsujen luonne on ihana, ne ovat oppivaisia, seurallisia, kuuliaisia ja hauskoja pikku ahnepyllyjä. Sitten kun mulla on aikaa toiselle oikealle harrastuskoiralle, voisin hyvin ottaa käyttölinjaisen kultsun. Mutta jos taas joskus olisi sellainen elämäntilanne, että aikaa riittäisi "vain" kotikoiralle, niin voisin hankkia uuden geelikultsun. Perusluonne on/pitäisi olla molemmissa linjoissa samankaltainen: sosiaalinen, reipas ja ystävällinen, tavallinen koira.

Nykymaailmassa työkoirien tarve on pienempi, ja koirat toimittavat yleensä lähinnä seuralaisen ja perheenjäsenen virkaa. On hienoa, että seuralaisen voi valita monesta eri rodusta, mutta mielestäni niitä rotuja on tällä hetkellä jo niin suuri kavalkadi, ettei uusia rotuja tarvitse väen vängällä tunkea seurakoiran muottiin.

Sama pätee myös toiseen suuntaan: käyttölinjasta ei tarvitsisi minusta jalostaa niin kiihkeää, aktiivista ja toiminnankaipuista, etteivät ne pysty elämään tavallista perhe-elämää koska eivät osaa rauhoittua ja vaativat jatkuvaa tekemistä, jonka seurauksena niitä joudutaan häkittämään, etteivät ne tuhoa kotia..

Minä oon tosi iloinen että mulla on seurakoiramaistunut paimen käytännössä kotikoiran virassa. On niitä paimenkoiralle tyypillisiä palikoita edelleen tallella, mamma on paras, mamma on varmasti oikeassa ja mamman kanssa on kiva tehdä duunia. Mutta kuitenkin se on ihan tavallinen kiltti ja helppo koira joka pärjää tarvittaessa hyvin vähällä. Mä en halua työlinjaista paimenta, mä en edes halua näyttölinjaista paimenta rodusta joka hiljattain linjautunut, kun mulle taviksena riittää se ammoin työkoiran virkaa toimittanut seurakoira.

Tosin on helppo sanoa kun koira on tyypiltään kuiva ja lyhytkarvainen, eikä siinä ole muitakaan korostuneita piirteitä. 1900-luvun alun nahkaa ja nykypäivän rotunsa parasta kun vertaa, niin kyllä sen vaan samaksi koiraksi tunnistaa. Tosin näihin saisi niitä uusia alleeleja kyllä ilmaantua, eli terveitä pitkäkarvoja voisi kyllä hyödyntää.

Kuten muutkin jo sanoivat, eri rotujen jakaminen erillisiin linjoihin tämän päivän tietämyksellä on musta aika yksiselitteisesti typerää. En ylipäänsä oikein ymmärrä, miksi esim. noutajia, lammaspaimenia ja viiden kilon seurakoiria täytyy olla niin kamalan montaa eri rotua. Samantyyppisiä rotuja voisi musta ihan surutta pistää yhteen, ja varmaan monen rodun kohdalla tämä alkaa kohta olla aika väistämätöntä.

Minusta myöskään alkuperäinen käyttötarkoitus ei ole mikään ehdottomasti vaalittava juttu. Jos rotu taipuu ihan (yhtä) hyvin johonkin muuhun hommaan, en oikein ymmärrä, miksei sitä saisi siinä käyttötarkoituksessa käyttää tai siihen suuntaan jalostaa. Varsinkaan, jos alkuperäisellä käyttötarkoituksella ei ole nykymaailmassa enää juurikaan virkaa. Jännää on myös, että yleensä näissä keskusteluissa alkuperäistä käyttötarkoitusta korostetaan vain tietyillä roduilla (eritoten noutajat). Tai siis, kuinka monesta on tosi sääli, ettei saksanpaimenkoira tai belgi enää paimenna? Tai että villakoira onkin seurakoira? Harvoin kai vinttaritkaan pääsevät metsälle?

^Saksanpaimenkoira on ollut aiemmin maatilojen yleiskoira, eikä varsinaisesti paimenkoira. Seeffereiden rodunomainen koe on myös jo todella pitkään ollut suojelukoe, joten ei, mua ei harmita, ettei seeffereitä päästetä juoksuttamaan lampaita. Myös villakoira on ollut seurakoirana jo niin kauan, ettei sillä taida enää olla taipumuksia metsästyskäyttöön (vrt. näyttölabbikset; on kiva jos niille tarjotaan mahdollisuus noutojuttuihin, mutta kaikkia se vaan ei kiinnosta). Vinttikoirien metsästystyyli taas on Suomessa laiton (juokse saalis kiinni ja tapa se), mutta vinttikoirat pääsevät toteuttamaan itseään melkoisen hyvin vinttariradoilla ja -kisoissa :)

Joidenkin rotujen kohdalla "peli on menetetty" jo, kun käyttöominaisuudet ovat kadonneet, tai on olemassa juuri siihen käyttöön paremmin soveltuvia rotuja. Juuri sen vuoksi olisi aika jeppulisjee, jos niissä roduissa, joissa on vielä käyttöominaisuudet tallella, ne myös pysyisivät tallella! Sitten, jos paimenkoiria ei enää tarvita, ihmiset eivät linnusta ja hirvetkin kuolevat sukupuuttoon, niin tietysti myös näihin tehtäviin tarvittavat ominaisuudet ajan myötä katoavat koirista. Mutta nykyisin, kun vielä on kysyntää lammas/karjapaimenille, ylösajaville/noutaville lintukoirille ja hirvikoirille, niin totta hitossa niiden ominaisuuksia pitää vaalia!

Se on tietty harmi, ettei suurin osa bortsuista pääse paimentamaan. Niille kuitenkin keksitään hirveästi korvaavaa tekemistä, sillä ne ovat niin suosittuja tokoagipk-koiria. Eikä voi olettaa, että jokainen bc:n itselleen hankkiva hankkii samalla itselleen lammaslauman koiran paimennettavaksi. Mun mielestä paimennus harrastuksena vierailla lampailla on vähän kyseenalainen, koska siinä ollaan tekemisissä elävien, stressiä tuntevien eläinten kanssa, ja mitä olen videoita katsellut, niin aika moni koira lähinnä hätyyttelee niitä lambeja eikä oikein tiedä, mitä niille tehdä. Kun mä heitän tuolla takapihan pusikossa linnunraadon mun koiralle noudettavaksi (tai syötäväksi), se raato ei (toivottavasti!!) enää tunne mitään oltuaan ampumisen jälkeen puoli vuotta mun pakastimessa jemmassa.

Niin ja musta tää on hirveän mielenkiintoinen aihe, oon miettinyt tätä kovasti ennenkin! Kiva lukea muidenkin mielipiteitä. Linjajaosta ei ole paluuta takaisin sitä edeltävään aikaan, mutta mä tosiaan näen siinä myös positiivisia puolia :)

Mun pointti olikin, että suurin osa koirista tekee tänä päivänä varmaankin jotain muuta, kuin mitä ne alun alkaen on tehneet. Silti koirien käyttötarkoitukseen ollaan nykyisellään ihan tyytyväisiä, eivätkä ne varmaankaan kaipaa alkuperäisiin hommiinsa. Mun mielestä siis alkuperäistä käyttötarkoitusta ei ole tarpeen säilyttää vain alkuperäisyytensä vuoksi. En väittänyt, että kaikki metsästyskoirat pitäisi nyt heti valjastaa tokoon eikä lampaitakaan saisi paimentaa, mutta kun esimerkiksi lammaspaimenille nyt ei enää ole oikeasti juurikaan tehtäviä, ei ole minusta lainkaan ikävää, että rodulle keksitään jotain muuta hommaa. Sama pätee noutajiin. Hienoa, että on metsästyskäytössä toimivia koiria kun kerran käyttöä niille on, mutta en osaa olla erityisen harmistunut siitä, että osa noutajista on ihan muissa hommissa.

Tästä päästään mun edellisen viestin ensimmäiseen kappaleeseen. Onko mitään järkeä, että on esimerkiksi käyttölinjaisia labbiksia, käyttölinjaisia kultsuja ja metsästyskäyttöön sopivampia tollereita ja sitten erikseen kustakin rodusta ne hömpöttelylinjat? Miksei vois olla erikseen joku metsästysnoutaja ja sitten ne muihin hommiin sopivat ihan omana rotunaan? Jotakuinkin samoja hommia metsästävät noutajat kuitenkin varmaan tekevät, kun kerran kokeetkin on kaikille roduille yhteiset?

^Mun nähdäkseni rotuja on ylipäätään sen vuoksi niin paljon, kun ihmiset arvostaa koirassa eri asioita. Eihän niitä rotuja tarvitsisi kuin muutaman kymmenen kappaletta usean sadan sijaa, jos olisi mahdollista löytää yleismallin koira, joka sopii kaikille. Siinä missä toinen arvostaa koirassa terävyyttä, on se toiselle taas täysin väärä ominaisuus. Pehmeys, kovuus tai vaikka ihan älykkyys, ovat melko ratkaisevia tekijöitä päätettäessä sopivaa rotua. Jos ajatellaan vaikka pk-puolta, niin siellä pätevin yleismallin koira olisi malikka. Se soveltuu ja pärjää käytännössä kaikissa palveluskoiralajeissa, mut eihän malikka sovellu lähellekkään kaikille ihmisille.

Jos ajatellaan vaikka noiden noutajien yhdistämistä yhdeksi roduksi, niin minkä rodun turkki olisi semmoinen, et sitä jokainen noutajaa tarvitseva jaksaisi hoitaa? Mitkä olisi ne luonteenpiirteet, mitä lähdettäsiiin jalostamaan ja joka kaikille tuhansille - miljoonille ihmisille sopisi?

Mä ymmärrän linjajaot, mutta myös harmittaa se, miten paljon se on usempiin rotuihin tuonut sitä paskaa mukanaan. Koirien suosio vaan on niin kova ja ihmisten toiveet rodun suhteen niin laajat, et on melkein täysi mahdottomuus linjajaoilta jatkossakin välttyä. Maailma on muuttunut paljon usempien rotujen syntymävuodesta ja jos se rotu ei voi muuttua esimerkiksi kulttuurin ja lainsäädännön asettamien rajoituksien mukana, niin se rotuhan tulee ns. kuolemaan sukupuuttoon. Tulevaisuudessa on hyvin todennäköistä, et yhdistetään rotuja ja muodostetaan uusia rotuja, kun ei kaikille vanhoille roduille vaan enää löydy "asiakaskuntaa". Tämähän buumi on jo nähtävillä amerikkalaisessa kulttuurissa.

Se näyttölinjan jalostaminenhan on täysin kiinni siitä että ihmiset kokevat ko. rodut esteettisesti viehättäväksi. Kaikki pitävät sinisilmäisistä huskyista ja marmoroiduista paimenista, sehän on ihmiselle täysin luonnollinen toimintamalli valita jotakin mistä viehättyy ja muokata sitä omiin tarpeisiin sopivaksi.

Se mikä mua nyppii esimerkiksi näylinjaisissa auspaissa ja bortsuissa on se, että kun siihen nättiin pakettiin eksyy käyttiksen moottori mutta pää ei ole pysynyt kyydissä moneen polveen, tulee toisinaan ongelmia joita en itse kaipaa sen enempää arkeeni kuin harrastukseen. Se mua taas ei niinkään vaivaa että/jos ne koirat eivät toimi lampailla, koska paimentava bordercollie ei nyt varsinaisesti ole sukupuuton partaalla, eikä näy-linja vie mitään pois käy-linjalta kun jalostusvalinnat tehdään sen mukaan mitä halutaan. Siitä en ole tippaakaan tosiaan katkera että nykypäivän collieista ehkä joka kymmenes ajattelee yhtään mitään nähdessään lampaan.

Tää on vähän vaikea kysymys kun en oikeastaan ole itse kiinnostunut mistään rodusta jossa linjajako on aiheuttanut joitakin selkeitä fyysisiä ongelmia.

^^Hyvin pitkälti rotuja on myös paljon siksi, että joka maalla pitää olla se Oma Rotu. Mudi ja kroatianpaimenkoira on hyvä esimerkki, eikä tässä lähellä olevista suomenlapinkoira ja ruotsinlapinkoirakaan kauas heitä.

edit. väkä

^ Näinhän se hyvin pitkälti on. Paitsi että suomenlapinkoiran turkki on ymmärtääkseni inasen parempi ja säänkestävämpi, mitä ruotsinlapinkoiralla.

Milloinkohan porokoirista tulee oma linjansa näyttöihin ja käyttöihin? Hyvinkin paljon kun niitä yksilöllisiä eroja on. Osa on tosi rimpulaa, melkeinpä kelpieen verrattavissa olevia ja osa on sitten tosi rotevaa ja pylsyä jopa :D Ja sitten kun sillä karvallakin on omat variaationsa.

^Uskaltaisin sanoa tuohon jälkimmäiseen, että tuskin tulee ja hyvä niin. Siihen käyttö-näyttö linjaeroihin kun ei riitä se, että toiset koirat on massavampia, vaan se myös vaatisi sen, että niitä "toisia" alettaisiin erityisesti viedä käyttöominaisuuksia vaalien eteenpäin.
Mullahan tuossa on mva lapinporokoira, joka on myös läpäissyt kunniamaininnan kera poronpaimennustestin ja jolla on useampi porotöissä oleva jälkeläinen.

edit. lapinporokoirilla erot johtuu osin myös siitä, että ne rotukirjat tosiaan on edelleen avoimet ja rotuunotettuja on siis sukutauluissa lähellä.

^ Samaa toivon minäkin

Kirjoitan pikaisesti tauolla töissä, toivottavasti ei tule pahoja ajatuskatkoksia!

Johannna kirjoitti:

Ja voiko esim. noista roduista lähteä, saati kannattaako, kehittämään mitään seurakoiranallea.

Tätä mietin itsekin. Ja vähän kaartaen samaan aiheeseen liittyen olen miettinyt, miten suurelta osin koirien käytösongelmat johtuvat siitä, että ne eivät taivu muottiin, johon niitä yritetään vääntää. Esimerkiksi labukoilla käsittääkseni on paljon tuhoamisongelmaa, jota pidettänee jo lähes normaalina toimintana rodussa. Itselle tämä ei ole millekään koiralle suotava ominaisuus, ja olenkin miettinyt, mahtaako taustalla olla käyttökoiran vääntäminen seurakoiraksi - toimeen, johon siitä ei välttämättä olisikaan?

Mun mielestä aihe on todella mielenkiintoinen, mutta rehellisyyden nimissä en ehkä ole paras ihminen keskustelemaan aiheesta Tunnen olevani niin rajoittunut, että haluan vaalia tiettyjä ominaisuuksia omissa roduissa, ja nään punaista, kun luonteenpiirteitä tai muita ominaisuuksia aletaan muuttaa omalta kannaltani väärään suuntaan vain siksi, että ihmiset saisivat sohvakoristeen (kärjistystä, huom!).

Koirapiireissä mielellään kyllä kärjistetään näyttelylinjojen tarkoitusperiä ja ominaisuuksia, kun taas käyttölinjaa pidetään epävirallisessa keskustelussa ainoana oikeana ja lähestulkoon pyhänä vaihtoehtona. Puhun nyt siis oman rodun (auspai) puolesta, muista ei ole hirveästi kokemusta. Kyllä Lokia hankkiessani valinnan takana oli ihan muut syyt kuin ulkonäölliset tai seurasessestä haikaileminen. Pohdin rotuja pitkään ja hartaasti, enkä kyllä keksi yhtäkään rotua, jossa tiivistyisi toivomani ominaisuudet yhtä hyvin kuin aussiessa. Mulla ei kuitenkaan olisi ollut rahkeita sekalinjaiseen (saati käyttölinjaiseen), eikä totuuden nimissä sellaista mulle olisi myytykään. Nyt mulla on just mun tarpeisiin täydellinen koira, ja se on terve, onnellinen, hyvähermoinen ja stressitön. Eikä se itse tajua olevansa näylinjainen, se on vain koira. En halunnut liioiteltua vahtiviettiä tai äärimmilleen vietyjä käyttö-/harrastusominaisuuksia, sillä halusin koiran, jonka kanssa kuitenkin pärjää arjessa (siinä kuitenkin tulee koiran kanssa suurin osa ajasta vietettyä) ja kaupunkiympäristössä.

Tämänkaltainen ajatusmaailma heijastuu mun mielestä myöskin monen näylinjaisen kasvattajan periaatteista. Eli siellä on tavoitteena alkuperäiset ominaisuudet omaava koira, jolla on kuitenkin hillitymmät vietit, jotta sen kanssa olisi mukavampi elää myös sen todellisen "käytön"/harrastusten ulkopuolella. Toki sitä jalostusta ohjaa myös vääränlaiset asiat, ja näyttelyvimmaisia ja epäilyttäviä kasvattajia on paljon. Siinä kärsii usein luonneominaisuudet - tässä rodussa hermorakenne. Mutta mun mielestä se ei ole mikään yksinomaan näyttelylinjan perisynti, vaan sitä esiintyy kaikessa koirajalostuksessa - myös niissä käyttölinjaisissa. Haetaan lisää viettiä, lisää terävyyttä, lisää nopeutta - eikä suinkaan sen takia, että alkuperäiset ominaisuudet säilyisivät, vaan että harrastuksiin tulisi lisää potkua. Ei taaskaan koko linjan ongelma suinkaan, mutta tätäkin näkyy. Se vain usein unohtuu. Olen kyllä törmännyt ihan tarpeeksi moneen pipipäiseen käyttö- ja sekalinjaiseen aussieen, eikä niistä todellakaan kaikki toimi esim. siinä paimennuksessa. On äärimmäisen stressaantuneita yksilöitä, yltiöpäisen teräviä jne. Eli ongelmia on molemmilla puolilla.

Hyvänä esimerkkinä toimii myös tämä mun toinen rotu (whippet), josta myöskin omistan näyttelylinjaisen yksilön. En ole kovin kauaa ollut ko. rodun piireissä mukana, mutta sielläkin näyttää käyvän keskustelu vilkkaana, ja näyttelylinjaisia haukutaan armotta. Toki pahimmillaan näyttelylinjaiset riipivät munkin sydäntäni, koska niillä alkaa olla kokoa ja massaa niin paljon, että eivät kyllä varmasti pärjäisi alkuperäisessä tarkoituksessaan - tosin Suomessa niitä ei voisi siihen käyttääkään. Mutta käyttölinjassa taas näkyy välillä näitä äärimmilleen vietyjä viettejä ja niin hervotonta nopeutta, että koirat rikkovat itsensä tämän tästä esim. maastojuoksussa. Onko sekään sitten tavoittelun arvoista? Pitäisikö ennemminkin hakea kultaista keskitietä kuin keskittyä linjojen keskiseen nahisteluun?

Tarkoitus nyt ei ole puolustella näyttelylinjoja, vaan rikkoa mustavalkoista jaottelua (näylinja=pilalle jalostettu seurasesse, käylinja=ainoa oikea) ja herättää keskustelua.