Koirat.com

Onko palstalla ketuterriereiden omistajia? Olisi mukavaa kuulla kokemuksia rodusta, molemmista karvamuunnoksista! Millaisia koiranne ovat arjessa? Harrastatteko jotain? Ovatko olleet terveitä? Oletteko tyytyväisiä koiriinne?

Kettareiden rotuyhdistyksen sivut täällä.

Ainakin yksi kk kettaritytön omistaja täällä on. Kyseessä on vieläpä ensimmäinen kettuterrierini. Tyttö on ollut muuten terve, lukuunottamatta yhtä itseaiheutettua murtumaa. Haukku on todella leikkisä, utelias, tykkää olla touhussa mukana, mutta osoittaa myös hyvin selkeästi, jos jokin homma ei kiinnosta. Tällä hetkellä ulkona jahdataan niin perhosia, kärpäsiä kuin tuulen mukana leijuvia lehtiä ja voikukan höytyviä, ne kun vaan on niin kivoja. Viimeisimpänä olemme kokeilleet jälkeä ja suunnitelmissa on myös verijälki. Huumorintaju, jos jokin on tytön kanssa tarpeen, neidillä kun voi olla omat näkemykset siitä, miten homma oikeasti pitäisi tehdä. Mihinkään en partaa, ruskeita silmiä saati tuota suunnatonta uteliaisuutta vaihtaisi, olen enemmän kuin tyytyväinen.

Yhden sileäkarvaisen kettiksen omistajakin täällä on :) Kyseessä on eka oma koira ja mä olen ainaki ollu tyytyväinen hurttaani. En mitään palveluskoiraa odottanutkaan tämän rodun edustajasta ja enkä sitä tosiaan saanutkaan :D
Meijän harrastelut on ollut nyt lähinnä mätsäreissä pyörimistä ja kyl varmaan virallisissaki näyttelyissä tullaan joskus käväseen. Kasvattaja suositteli kokeileen MEJÄ:ä ja heti ku ilmat täst vähä viilenee ni käydään tekemäs eka jälki tonne metsään ja katotaan mitä meijän neiti tykkää ja tajuaa aiheesta:)

Täällä kanssa yksi foxin omistaja! Mulla on kk narttu Halla, iältään reilu 9kk.
Halla on eka ihan oma koira ja oon ollut tosi tyytyväinen tytsyyn, vaikka se uhmaikä on juuri menossa. Halla on ollut terve.
Luonteeltaan tytsy on utelias, leikkisä, rohkea ja sosiaalinen. Oman mielipiteen ilmaiseminen ei myöskään ole ongelmana, oli se sitten positiivinen tai negatiivinen.
Ollaan kokeiltua tokoa (joka sujuu tai ei suju, riippuu ihan kuinka Halla jaksaa keskittyä) ja agilityä haluaisin kanssa kokeilla. Tai agitokoa. Kettua Halla on myös käynyt katsomassa ja jäljestäminen kiinnostaa, mutta ei olla vielä saatu aikaiseksi.. :)

No niin, löytyihän se oma rotu! Kierrossa toinen kettis, ensimmäinen oli karkeakarvainen ja jakoi lapsuutensa kanssani ikävuosina 1-17. Eli oli pitkäikäinen jässikkä oli hän.

Tämä toinen on sitten 3,5-vuotias sileäkarvainen uros. Ei mikään muotovalio, mutta maailman mukavin kaveri. Tykkään näissä terriereissä siitä, että ulkona riittää elukassa virtaa mutta sisällä ollaan niin sylikoiraa että jäisi villakoira kakkoseksi. Ainakin näillä omillani on semmoista taipumusta näkynyt! Pidän myös rodun luupäisyydestä, itsepäisellä omistajalla pitää olla itsepäinen koira. :D

Mitään erityistä emme harrasta, koira on lenkkikaverina ja mökkeilykumppanina. :) Toisaalta olisi mielenkiintoista lähteä laajentamaan tuosta perustottelevaisuudesta tokon puolelle, mutta ihan ilman mitään kilpailu/seurameininkiä...

Harmillisen vähän vaikuttaisi täällä palstoilla pyörivän kettuterriereiden omistajia, mutta jospa tämän topikin nosto vapauttaisi vaikka jonkun taustailijan kielenkantoja? Olisi kiva, jos joku joka on edes nähnyt/kuullut/haaveillut kettuterriereistä vastailisi, niin saataisiin ehkä keskustelua aikaiseksi.

Meidän huushollista löytyypi siis sekarotuinen uros, jonka emä on sileäkarvainen kettuterrieri, täysi mökkirakkausvahinkolapsi kuitenkin. Paljon on tullut mietittyä, että kuinka suuri osa tämän koiran luonteesta on sitä kettistä, ja istuisiko meidän talouteen mahdollisesti ihan aito ja oikea sileäkarvainen kettuterrieri narttukin. Kävin Tampereen kv -näyttelyssä pohdiskelemassa rotuvaihtoehtoja, ja täytyy myöntää että käynti vain entisestään vahvisti haaveita kettiksen suuntaan. Hölmöä kyllä, etten sitten siellä kehän laidalla uskaltanut ketään häiritä kysymyksillä, joten tätä kautta olisi mielenkiintoista kuulla kokemuksia yhteiselon ylä- ja alamäistä, luonteesta, ja kaikesta muusta mikä tuntuu kertomisen arvoiselta. Ja kuviakin olisi ihan mahtista nähdä, vaikkakin niillä voi olla jonkinmoinen koirakuumetta kasvattava vaikutus...

Heips! Haaveilupulina-ketjussa jo paljastinkin, et täältä löytyy kokemusta kettiksistä. Tarumieli , nyt on tilaisuus pommittaa kysymyksillä. Perheen sk kettis kuoli viime marraskuussa lähes 16-vuotiaana. Koira tosin hankittiin mun lapsuudenkotiin kun olin pieni kakara, mutta osallistuin kyllä alusta asti sen kouluttamiseen ja hoitamiseen. Komppaan aiempia kirjoittajia, että nuo ovat eloisia, fiksuja ja uteliaita. Meidän Peppi-neiti oli melkonen duracell-pupu, mutta toisaalta myös sylikoira ja ihmisen seuraan hakeutuva. Jääräpäinen kun mikäkin!

Peppi oli perheen eka koira, ja koulutus meni vähän niin ja näin. Ei koskaan oppinu olemaan yksin vaan poti eroahdistusta, eikä tullut kuin tiettyjen koirien kanssa toimeen (ei sosiaalistettu kunnolla). Pentuna teki jonkun verran tuhoja ja nappas suuhunsa kaiken mikä oli kiellettyä, mm. silmäneulan. Peppi ei ollut ruuasta omistushalunen, sai ottaa nappulat vaikka suusta eikä sanonut mitään. Mutta jos sai räkättirastaan saaliiksi niin siitä ei kyllä luovuttu ilman ärinää.. Kaikkea olis jahdannu mikä liikku, nuorempana ois sinkoillu autojen/pyörien/lenkkeilijöiden perään. Muutaman kerran livahti karkuun mutta ei ikinä menny kauas. Peppi oli todella fiksu ja ketku koiraksi, vedätti kyllä meitä aivan kuusnolla toisinaan. Pääasiassa oli terve kuin pukki, ja selvis jopa käärmeen puremasta vielä vanhuusvuosinaan. Viimeisen vuoden aikana sairastui haimatulehdukseen joka kroonistui ja lopulta koitui kohtaloksi.

Aivan ihana rotu, omistajalla pitää vaan olla kovempi pää kun koiralla. Vaikka Peppiä ei niin oppikirjan mukaan koulutettu (jälkikäteen ajateltuna on monta asiaa mitä ois voinu tehdä toisin), eikä sillä ollut peruslenkityksen lisäksi sen ihmeempiä aktiviteetteja, se ei ollut silmille tai seinille hyppivä ongelmatapaus vaan mukava, aktiivinen perheenjäsen. Laitan kuvaa sinne Kuvia koirista-osioon myöhemmin!

Ihan ensteksi kiinnostais tietää, että mistä kennelistä teidän koira oli ja onko kyseistä enää olemassa? Kun kuitenkin tuota ikää on ollut melkosen kunnioitettava määrä!

Toiseksi tuli mieleen, kun tuolla Haaveilupulinassa mainitsit jo kyselleesi jostain kettispentueesta. Mitä itse pidät tärkeimpinä prioriteetteina kasvattajaa/pentuetta valitessa? Minusta olisi kiva, että polvet ja silmät olisi tsekattu, tietty hyvin tuloksin. Harrastustuloksilla taas sitten ei olisi niin väliä, koska mitään spesiaalia ei ole suunnitelmissa. Mitenkäs käyttis-/näyttislinjaerot tässä rodussa? Varmaan itse ensisijaisesti katselisin ei-käyttistä, jottei tuloksena olisi tosiaan seinille hyppivää piskiä, vaikkakin aion kyllä panostaa kasvatukseen, koulutukseen, aktivointiin, temppuiluun, sosiaalistamiseen... Mutta arkeemme ei välttämättä kuuluisi kuitenkaan aktiivinen harrastaminen.

Luonteenpiirteet kyllä kuulostaa samalta, mitä tältä nykyiseltä seropilta löytyy. Toisaalta taasen ei tiedetä isästä mitään, joten on ihan otaksuntaa vaan mikä kaikki on sieltä peräisin. No, ulkonäöstä ainakin valtava koko verrattuna kettikseen! Terävyys, itsepäisyys ja vilkkaus on tulleet tutuksi, vaikkakin olivat ihan uutta itselle verrattuna kotimme ensimmäiseen koiraan, suomenlapinkoiranarttuun. Olivathan nuo piirteet aika hermoja raastavia meidän ensimetreillä, mutta nyt nimenomaan se vilkkaus, herkkä reagointi, älykkyys ja muu säpäkkyys viehättävät! Joku varmaan saattaa miettiä mitä noilla ominaisuuksilla tekee tämmöisessä perusarjessa, mutta uskon että luonteeltaan terrierit ovat se "minun" kaipaamani koiratyyppi, koska säpinää tarttee olla tai seinille hypitään molemmat.

Tuo eroahdistusjuttu vaan minua huoletuttaa. Onko rodulla kuinka taipumusta siihen? Jotenkin ajattelin, ettei oman koiran (onneksi melko entinen) eroahdistus ollut ainakaan emän perimää, koska kettuterrierin sanotaan olevan melko itsenäinen rotu. Toisaalta itse totutettiin koira pentuna liikaan aktivointiin, aina herättyään tapahtui jotain ihanaa ja mukavaa. Joten yksinolot eivät sitten millään meinanneet alkaa sujumaan odotetusti.

En tiedä onko sinulla vastauksia näihin mun kaikkiin kysymyksiin, mutta toivo elää jotta joku ainakin innostuisi vastailemaan.

Yksi asia, joka itseä on mietityttänyt kovasti, on hermorakenne. Kuinka perus kettuterrieri kestää muuttuvia ympäristöjä, tilanteita ja uusia asioita? Ajattelin, että onko rodun terävyyden ym. säpäkkyyden takia riskiä huonoon hermorakenteeseen? Missään rotuesittelypalstallahan tämmöisistä ei ainakaan ääneen puhuta, mutta toivoisin itse nimenomaan koiraa, jolla hermot pelittäisi arjessa sen verran että uusissa ja kiihdyttävissä tilanteissa ei menisi aivan täysin toimintakyvyttömäksi ja kiihtyneeksi. Tottakai tässäkin voi opettaa koiraa"kysymään" (ottamaan kontaktia tms.) omistajaan, mutta joillain yksilöillä joissain tilanteissa se on ihan mahdotonta. Esim. meidän nyk. koiralla ei aina hermot riitä kaikkiin tilanteisiin.

Hmm, hyvä kysymys tuo kenneli. Ei mitään muistikuvaa nimestä. Yritin googletella Pepin kennelnimellä mutta ei löytynyt yhtään mitään. Ei pidetty kasvattajaan juurikaan yhteyttä pennun luovutuksen jälkeen, tiesi että haluttiin perhekoira eikä ollut aikomusta viedä näyttelyihin. Peppi oli näyttislinjaa, en kyllä osaa sanoo onko noissa sitten paljon eroa käytöksessä näyttis/käyttiskoiralla... Kun tuoki tosiaan jahtas kaikkea mikä liikkuu.

Kyllä ite oisin samoilla linjoilla kettispentuetta silmäillessä; terveys kohdillaan ja ennemmin näyttis kuin käyttis. Mekään tuskin aktiivisesti ruvettaisiin harrastamaan mitään erityistä koiran kanssa, joten olis hyvä ettei se kiipeä verhoihin jos ei saa kolmen tunnin aivoreenejä per päivä.

Allekirjotan tuon täysin, että ensin nuo ominaiset luonteenpiirteet vetää hermot kireelle mutta loppujen lopuksi just niihin ihastuu. On itseasiassa tullu ajateltua, että tollasen rodun jälkeen joku ominaisuuksiltaan tosi erilainen luonne vois vaatia aikamoista totuttelua. Peppi oli niin viimeseen asti sitkeä pikku terrieri, vielä viikkoa ennen viimestä piikkiä se kirmas lenkillä ihan ku pentukoira!

Pepin kohdalla eroahdistuksen syy löyty kyllä täysin hihnan päästä, koska meillä oli aina joku kotona. Ei siis ihme ettei oppinut olemaan yksin, kun ei kukaan opettanut. En tiiä onko rodulla taipumusta tuohon, en ainakaa oo koskaan kuullut sellasesta.

Mulle uus juttu oli se, että keväällä tutkiessani kettispentueita lueskelin myös rotukuvauksia ja muistaakseni parissakin todettiin, että kettiksen sosiaalistaminen on vaikeaa sen temperamentin ja säpäkkyyden takia. Tuli vaan mieleen tuosta hermorakenne-asiasta. Peppi oli kyllä sellanen, että kun jotain tavallisesta poikkeavaa tapahtu niin sillä pomppas heti kiihtymysmittari nollasta sataan ja korvat katos samalla. Mutta Pepin kasvatuksen ja koulutuksen laita oli vähän niin ja näin. Toisaalta oon kyllä lähes täysin vakuuttunut, että noin älykkäälle koiralle voi opettaa melkeenpä mitä tahansa -myös rauhottumista- kun vaan omat hermot kestää.

Mieluusti mä ainakin yritän vastailla, toivottavasti näistä on jotain iloa sulle!

Kauhian myähään nyt vastailen, mutta oon lukenut viästin kyllä monesti läpi ja miättinyt mitä sitä vastailis.

Kai se seuraava askel ois itsellä tosiaan lähestyä kasvattajia, mennä koiria lällyttelemään ja kyselemään rodusta. Täällä meillä päin tuli vihdosta viimein vastaan yksi kettis, jonka olen usein partsilla hengaillessa nähnyt lenkillä, mutta tää meiän piski veti niin intopiukeet hepulit etten kehdannut tehdä tuttavuutta. Suunnattoman nätti tapaus, mä tykkään erityisesti semmosista joilla on samanlainen väritys päässä kuin tällä nykyisellä piskillä.

Mua kyllä kauhistuttaa se pentuvaihe, vaikkakin kettiskuume on suuri.

Heippa!

Linjoille eksyi yksi sileäkarvaisten kettuterrierien nimeen kuuluttava kasvattajanalku Loimaalta :) Itsellä tällä hetkellä kotona kaksi narttua, toinen täytti viime viikolla 1 v. ja toinen on 2,5 v., vanhempi tällä hetkellä tiine ja pentuja odotetaan ensi viikolla syntyväksi eli jänniä aikoja eletään täällä! :) Veera on kasvattajalta Aurasta ja on toinen oma sk kettarini, ensimmäinen koira jäi pentuna auton alle ja kuoli. Veeran kanssa on treenattu TOKOa, koiratanssia, tehty verijälkeä, käyty treenailemassa LUT-putkilla, haettu haavoittuneita hirvieläimiä metsästä ja käyty koiranäyttelyissä. Veera on todella kiva treenikaveri, se taittaa TOKOssa ALO-luokan liikkeet tällä hetkellä ja sillä on tosi kiva työskentelymotivaatio, tekee juttuja monesti ihan vain miellyttääkseen minua vaikka tietysti perso ruoalle onkin. Lara muutti lauman jatkoksi viime marraskuussa suoraan kasvattajalta Laitilasta. Lara on näistä kahdesta se aktiivisempi, "sähköjänis", jolla energia ei ihan heti lopu kesken. Laran kanssa aloitettiin keväällä TOKO ja sen kanssa on kierretty näyttelyitä, joissa on tullut ihan odottamattoman hienoa menestystä.

Asun koirieni kanssa rivitaloasunnossa, joissa koirilla on sisällä noin 60 neliötä käytettävänä ja lisäksi takapiha jossa on kettuterrierin kestävä aita ;) Välillä koirat pääsevät maalle vanhempieni luokse, jossa käydään metsälenkeillä ja koirat pääsevät kirmaamaan vapaana pihamailla ja pelloilla. Arkisin koirat ovat kahdeksan tuntia päivisin yksin kotona kun olen töissä, täysin ongelmitta. Laralla oli pentuna pieni tuhoamiskausi, jolloin muutama matto sai hieman kyytiä mutta mitään suurempia vahinkoja ei koskaan ole tullut vaikka koirilla on käytössä koko asunto minun ollessani töissä. Koirat kulkevat mukanani myös hevostallille, Lara suhtautuu toistaiseksi vielä turhan uhkarohkeasti hevosia kohtaan mutta Veera kulkee vapaana mukanani tallilla ja tulee toimeen hevosten kanssa (osaa pysyä poissa jaloista).

Kotona koirat ovat rauhallisia ja todella rakkaudenkipeitä, nukkuvat (tietysti!) minun kanssani sängyssä peiton alla ja iltaisin kun katselen televisiota koirat tulevat syliini nukkumaan. Lenkille tai saatika treeneihin kun lähdetään onkin sitten jo eri ääni kellossa ;)