Koirat.com

Kun meille tuli uusi pentu ajattelin kaiken sujuvan niinkuin muidenkin pentujen kanssa. Pentu nukkuu, syö ja sitä hoidetaan ja ulkoilutetaan ja sille opetetaan juttuja. Pentu tulee viereen ja sitä rapsutellaan ja pusutellaan. Pentu on suloinen ja ihana. No pentu oli suloinen ja ihana, mutta sillä oli virtaa kymmenen pennun verran. Se hyökki kiinni jalkoihin ja käsiin, eikä puhettakaan, että mikään selätys olisi auttanut. Se oli niin vilkas, ettei itsekkään ymmärtänyt.

Muiden pennunomistajien kanssa juttelin heidän pentukokemuksistaan ja sain kuulla muiden mietteitä; * Meidän pentu oli niin kamala, että soitin jo kasvattajalle ja kysyin miksi meille oli annettu ADHD-pentu?, * Välillä tuntui, että voisin laittaa pennun kylpyhuoneeseen ja avata oven parin kuukauden päästä, * Käteni ovat vieläkin täynnä arpia, kun pentu roikkui käsivarsissani koko pentuajan, jne..

Saman pentueenkin sisällä voi olla kovin erilaisia yksilöitä. Kaikille ei auta selätys tai muun puuhan tarjoaminen kun yritetään kitkeä kiellettyä toimintaa pois koiranpennun käytöksestä. Pennun mielestä jokin voi vaan olla niin ihanaa, ettei se halua sitä kielloista huolimatta lopettaa.

Pentuaika on kuitenkin hirmuisen tärkeä, juuri se ensimmäinen vuosi. Omistaja on vastuussa siitä, millainen pennusta tulee isona. Haluatko edelleen juosta sen perässä kädet venyen kun se hyökkäilee autojen ja polkupyörien kimppuun. Jos et löydä keinoa millä saat pennun ymmärtämään, on sinun vain keksittävä se. Muistan lukeneeni jostain tutkimuksen, että iso osa pitovaikeuksien takia pois annettavista koirista luovutetaan uuteen kotiin alle vuoden ikäisenä. Aika harvoin on kyseessä tapaus, jolloin koirassa oikeasti olisi jokin vika, joka olisi mahdotonta "korjata".

Oma pentuni täytti keväällä 2 vuotta. Nyt se on aikuinen. Se on iloinen ja toimelias edelleen, mutta se kävelee nätisti hihnassa, eikä hyöki pyöräilijöitä kohti. Se suhtautuu kaikkiin ihmisiin ystävällisesti (paitsi viinalle ja tupakille haisevat se kiertää kauempaa). Sen kanssa harrastetaan ja siihen voi luottaa. Sillä on päässä kaikki kohdallaan ja hienoin luonne, mitä koiralla voi olla. Pentuna se vain vaati ehkä hieman poikkeuksellista enemmän ymmärrystä ja oivalluksia, jotta asiat saatiin loksahtamaan paikoilleen.

Asioihin kannattaa tarttua heti kun ne huomaa. Pennun kanssa on ehdottoman tärkeää mennä hyvälle pentukurssille. Olkoonkin vaikka et aikoisi koskaan harrastaa sen kanssa mitään, niin siltikin perus-hyvät-tavat on syytä kaikkien opetella. Tärkein kuitenkin kaikessa on se, että jos tunnet itsesi voimattomaksi ja epäonnistuneeksi niin älä luovuta! Hae apua. Kun vain uskaltaa avata suunsa vaikeistakin asioista, niin yllättäin huomaa, että lähipiirissä tai omassa koirakerhossa onkin paljon ihmisiä, jotka ovat kokeneet samoja ongelmia ja osaavat antaa uusia vinkkejä. Maalaisjärki on se suurin järki, mitä koirankasvatuksessa tarvitaan. Joku koulutustapa sopii toiselle, muttei toiselle.

Oikein nautinnollista pentuaikaa kaikille pentujen omistajille!
Katja ja Ronja :)

Kyllä tuntui sillon, kun doggineiti oli pahimmassa uhmaiässä, ja alkuaikoina muutenkin että jokaisen koiranpennun omistajalle kuuluis jonkin näköinen hoitovapaa

Oli se kyllä niin kamalaa aikaa. Virtaa myöskin oli kuin pienessä kylässä, ja tuon kokoinen pentu tekee vahingossakin sitä tuhoa vähän enemmän jos erehtyy sisätiloissa riekkumaan. Pelkkä iloinen hännän heilautuskin tuvassa teki ison sotkun aikaiseksi, sivaltaessaan esim pöydältä kaikki tavarat alas... Siksipä meillä onkin hienosti evakuoitu kaikki "tämä ei saa mennä särki" -esineet jemmaan

Toki neiti on nyt vähän yli 1v, ja vieläkin lapsekas -ja tulee luultavasti aina olemaankin- mutta nyt sen kanssa jo pärjää. Kasvattajaltakin oli vähän vaikea saada tukea, kun on saksantuonti kyseessä

Mutta kyllä se tästä! pennun omistajien on hyvä pitää yhtä, ei ne "tavalliset koirattomat kaverit" tiedä yhtään mitä toi pentuaika oikeasti on, ja siksi tuki on kiven alla!

Onhan niistä pennuista myös vaivaa, kokeilevat kutiavaa suuta vähän joka paikkaan, pissivät alkuun minne sattuu, eivätkä pysty pidättämään työpäivän ajan, leikkiä riittä jne... Mutta omistajan veriset/arpiset kädet, päältä rikkirevityt vaatteet, hihnassa poukkoilu, autojen ja pyörien perään vetäminen ovat ihan omistajan omaa kädettömyyttä, niitä ei tarvitse edes pikkupenikalta sietää.

^ No mut kyse ei varmaan ole nyt siitä etteikö omistaja tekisi jotain pennun kouluttamisen eteen vaan puhutaan siitä yksinäisestä / neuvottomasta / epätoivoisesta /tms. olosta mikä seuraa uuden kodin sääntöjen jankuttamista 24/7 pennun päähän sen jonkin ajan.

Kun (ainakaan minun) kaveripiirissä ei ole oikein koirallisia ihmisiä about yhtään, kukaan ei osaa samastua näihin fiiliksiin, mitkä uusi pentunen tuo tulleessaan. Tämä netti-vertaistuki (yksin asuvalle ja yksin ensimmäisestä koirasta vastuussa olevalle) on ollut aivan verraton.

Kyllä on ollut lähellä etten heittäisi tätä penskaa ulos ikkunasta ;) itku on ollut lähellä ekoina viikkoina. Mä en tiedä mikä tätä pentusta vaivaa, mutta musta tuntuu että jo tässä 4,5 kk iässä tää alkaa olla jo melkein siedettävä ja kiva koira :D