Koirat.com

Varoitus heti alkuun, tästä tulee sitten kunnon romaani..
Moni varmaan muistaa, että oon aiemminkin purkautunut tästä aiheesta mutta koska nyt tuntuu taas että mulla alkaa olla ongelmia hieman sen suhteen, missä kulkee ylihuolehtimisen raja, niin ajattelin vähän kirjoitella ajatuksiani. Itse tiedostan hyvin, että ylihuolehtiva minä on onneton, väsynyt, stressaantunut ja ahdistunut. Ja tämä mielentila on koirien (ainakin Annin) selvästi tunnistettavissa ja Annilla se myös siirtyy usein siihen itseensä. Eli koirasta tulee passiivinen, surullisen oloinen eli iloton. Joten lopputulos on joka tapauksessa negatiivinen. Nyt sitten moni varmaan kysyy, että miksi sitten näin käy kun se johtaa ylläoleviin onnettomiin fiiillksiin sekä itselläni että Annilla. Nellistä en osaa vielä sanoa, mutta luulen että sekin vaistoaa kun asiat eivöt ole kunnossa. Seuraavissa kappaleissa, joitain ajatuksia mikä tähän on voinut johtaa.

Mä olen aina ollut Annin suhteen täydellisyyteen tavoittelija. Jos se olisi ihmislapsi, niin aloittaisin sille varmaan lukemisenopettamisen jo vuioden ikäisenä, veisin sen kaikkiin mahdollisiin harrastuksiin, jotta se saa aktiviteettejä ja tapaisi paljon muita lapsia, jotta siitä tuliis sosiaalinen. Ensin varmaan aloittaisin vauvauinnin ja olisin varmasti alussa oikein tyytyväinen, kun olen niin hyvä äiti kun vien lastani sellaiseen. Noin kuukauden jälkeen minusta alkaisi tuntua, että vauvauniti ei enää yksin riitä, lapsellle pitää aloittaa jotain muuta sen rinnalle esim. muskari. Tämän jälkeen vauvajumppa, laulukerho, kielikylpypäiväkoti...lista on loputon. En tiedä tuntisinko koskaan, että olen tehnyt tarpeeksi, jotta lapsi saa ikätasollleen sopivaa tekemistä, hauskanpitoa ja aivojumppaa.

Se miksi vertaisin koiriani lapsiin, on se että musta tuntuu että vaikka harrastan molempien kanssa, Nellin kanssa leikkikoulu ja pentukurssi ja Annilla ja toko ja agility (ja tulevaisuudessa mahdollisesti haku, kun näkee miten meillä menne FCIn kanssa kun mennään kokeilemaan sekä MEJÄ. Silti musta tuntuu, että mä en tee niiden kanssa tarpeeksi, joka päivä en vaan jaksa treenata meidän kotiläksyjä. Ja jonain päivänä poden huonoa omaatuntoa kun en ole leikkinyt Nellin kanssa tarpeeksi. Ja sitten, mulla on välillä tosi paha olo ,etten jaksa antaa miolemmille päiviittästä omaa aikaa, jolloin rapsutelaan ja jutellaan ihan kahdestaan. Annille se ainakin on tosi tärkeää ja taas Nellille tasapainoisen ja luottamukseen perustuvan suhteen muodostumiseen meidön välille.

Se, että koirat ovat työpäivinäni kahdestaan työmatkonenn 8 tuntia, niin sen olen hyväksynyt ja en koe siitä (enää:) huonoa omatuntoa. Mutta "ongelmia" tulee jos minulla on iltavuoro, niin saatan valvoa edellisenä iltana pidempään, herään aikaisin vien ne aamupissalle mutta menen sitten takaisin nukkumaan. Tästä aamulla nukkumisesta mulle tulee usein tosi huono omatunto, sillä tiedän että koirat joutuvat olemaan sinä iltana sen 8 tuntia yksin ja sen vuoksi mun pitäisi olla niiden "käytettävissä" koko aamu ennen kuin lähden töihin. Yleensä oon silloin tosi väsynyt ja se vaikuttaa siihen, että en nauti meidän yhteisestä tekemisestä niin paljon. Jos taas nukun pari tuntia lisää (huonoa omaatuntoa potien), niin olen yleensä paremmalla tuulella sen lyhyemmän ajan, jonka olen niiden kanssa ennen töihinlähtöä. Mä en oikein tiedä miten mun ko. tilanteessa kannattaisi toimia. Mun tekee vaan niin pahaa katsoa Nellin silmiin, kun se nousee mun sänkyä vasten ja katsoo mua pienillä mustailla silmillä toiveekkaana ja mä käännnän sille selän tai suljen silmät...
Usein olenkin sitten nousut ja antanut niiillle vaikka aktivointilelut tai esim. vessapaperirullan sisään laitetun namin. Helpottaa hetkeksi.

Mä luulen, että tässä mun koirien "täydelliseen pyrkivään" hoitamisessa yksi syy taustalla on, tosi iso huoli koirien sairastamisen vuoksi tässä Nellin tulon jälkeen (jtn 10 käyntiä ell:ssä vajaassa 2 kk:ssa) ja mikä jatkuu Nellin virtsavaivojen muodossa herra tietää kuinka kauan... Ja se kun olen yksin näiden kanssa, kaikki hoito- ja aktivointivastuu on mun harteilla. Onneksi mulla on ystäviä, jotka tukevat, he ovat korvaamattomia. Mutta se taas kun luen mitä kaikki puuhaavat omien koiriensa kanssa, antaa mulle paineita (joo, lapsellista..)

Joku voi sanoa, että mitäs otit sen toisen koiran jos stressasit jo Annista. Mutta kaiken tämän purkautumisen jälkeen, Nelli on tuonut mulle iloa niin paljon, että sitä ei voi sanoin kuvata ja se kun näkee koirien leikkivän keskenään, niin ilo ihan läikähtää sydämmessä. Mitään sääliä en ole myöskään tällä romaanilllani hakemassa, lähinnä vastaavia kokemuksia ja tai ajatuksia mitä kirjoitukseni herättää teissä. Itse olen saanut kuulla monelta suunnalta negatiivisiä kommenetteja, siihen miten tiivisti ja läheisesti koiriini sitoudun. Tiettyyn rajaan asti mulle se on ihan ok, mutta nuo syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteet vievät musta energiat. Oon välillä tosi väsynyt, kun nukun liian vähän ja en jaksa huolehtia omasta terveydestä, sillä laitan koirien terveyden etusijalle..jonka tiedän olevan älytöntä.

Järki sanoo mulle usein toisin, mutta sydän ja tunne voittavat sen järjen äänen.

Hyvin tuttu tunne. Iltavuoroja toisinaan tekevänä etenkin tuo aamujen ja päivien ongelma on omallakin kohdalla jatkuva. Mutta kun järjellä ajattelee, niin eivät ne koiratkaan koko päivää hereillä ole vaatien tekemistä. Meillä ainakin pojat nukkua posottavat vaikka iltapäivään asti, jahka vain aamutarpeet on tehty ja masu on täynnä ruokaa. Siltikin sitä tuntee piston omatunnossa, jos joutuu päivällä käymään useamman tunnin jossain.
Ja mitä tuohon sinun pari tuntia pidempään nukkumiseen tulee, niin ei siitä kannata mitään omantunnontuskia ottaa. Eiköhän Anni ja Nellikin nauti tekemisestä vaikka sitten sen aktivointilelun kanssa ja myöhemmin vaikka sitten lyhyemmästä puuhastelutuokiosta hyvin levänneen omistajan kanssa. :)

Koirat (niinkun myös ihmiset) on toki yksilöitä mutta en mä vetäis hirveetä stressiä siitä, että nukun aamulla pitempään jos on iltavuoroon meno edessä.

Mulla oli kummatkin koirat sellasia, että ne ei edes aamupissalle lähteny ennen puoltapäivää. Ja hyvin ne pärjäs päivät yksinkin kotona vaikka aamulla oltais yhdessä nukuttu vähän pitempään. Ja yleensä nukuttiinkin. Sit töistä tullessa ne sai jakamatonta huomiota ja se riitti niille ihan varsin hyvin.

Joskus jos tuli monta iltavuoroa putkeen niin, että ei keretty iltasin treenaamaan niin podin huonoa omaatuntoa asiasta mutta kyllä sen aina koirista näkee, että millä mielellä ne on. Ja kaipaavatko edes tekemistä. Meillä harrastettiin niin paljon ja aktiivisesti, että tais koiratkin enemmän nauttia kun surra niitä muutamaa vapaapäivää.

Kyllä se oma terveys ja jaksaminen on kuitenkin tärkeempää, kun se koirien jatkuva hoitaminen ja yhdessä tekeminen. Vaikka toki koirat on tekemistä vaativia ja siitä nauttivat mutta et sä pitemmän päälle jaksa itse jos et itsestäs pidä huolta.
Ja onko sillä kuinka hirveesti loppujenlopuksi merkitystä, että mitä muut ajattelee sinusta ja sun koirien kanssa tekemisistä?

Koirat on loppujenlopuksi aika pirun sopeutuvaisia elikoita. Ja nekin nauttii siitä yhdessä tekemisestä, vaikka se sitten olis vaan sitä nukkumista.

En voi kenenkään muun puolesta puhua mutta meillä ainakin emännät oli niiin tyytyväisiä, kun vaan oltiin ja öllötettiin.
Harrastamisesta menee pian maku jos sitä tekee väkisin eikä siitä kaikin ajoin nauti.
Ja niinkun edellä jo mainittiin, koiratkin nauttii sun seurastas enemmän, kun olet hyvin levännyt ja pirteä!

Kuulostaa tutulta. Itsellänikin oli ylihuolehtimisvuosia, mutta nyttemmin olen onneksi osannut hellittää. Esimerkiksi se, että jos menin vaikka kouluun kahteentoista, heräsin jo joskus kahdeksalta koiraa lenkittämään ja leikittämään. Yhteistä puuhastelua piti olla takana joku kolme tuntia, ennen kuin raaskin jättää koiran yksin kotiin. Toinen oli, että jos olin käynyt tekemässä muutaman tunnin siivouskeikan aamukuudesta eteenpäin, piti taas tehdä vähintään tunnin lenkki ja tunnin yhdessä puuhastelut siihen päälle, ennen kuin saattoi mennä jatkamaan keskeytyneitä unia. Ulkoilin myös yhteen aikaan kolme tuntia päivässä - olin jotenkin fiksoitunut siihen kolmeen tuntiin ja katsoin aina kellosta, et se varmasti tulee täyteen.

Jossain vaiheessa aloin vähän hellittää. Ensin väheni toi lenkkeily: ei koira kuole siihen, ettei joka päivä saa kolmea tunnin lenkkiä. Edelleen toki pyritään siihen, että vähintään puolitoista tuntia ulkoillaan. Sitten väheni toi töitten jälkeinen pakkomielle, kun oli vaan niin väsynyt, kun piti koiran kanssa puuhata. Nykyisin riittää jopa pelkkä pikapissatus ja sitten takas nukkumaan. Unien jälkeen jaksaa taas paremmin. Kun yhteen aikaan olin päivittäin oman alan töissä ja menin töihin kahdeksaan tai yhdeksään, en yksinkertaisesti jaksanut nousta joskus aamuviideltä koiria ulkoiluttamaan -> pikapissatus, minä töihin ja koirat nukkumaan.

Uskon, että sunkin on mahdollista löytää tasapaino koirista huolehtimisen ja oman jaksamisen välillä. Kuulostaa kuitenkin siltä, että teillä harrastuksia on ja järjestät muutenkin koirille tekemistä enemmän kuin keskiverto koiranomistaja. Voit varmaan luottaa siihen, että koirat on tyytyväisiä, vaikka nukkuisit vähän pitempään. Monelta sulla sitten iltavuoro alkaa ja monelta yleensä heräät? Mietin vaan, mahtuisiko heräämisen ja töihinlähdön väliin joku tiukka, lyhyempi aivojumppaus, jonka jälkeen koirat väsyneinä ja tyytyväisinä jäisivät kotiin nukkumaan.

^Mulla alkaa iltavuoro yleensä joko 15 tai 16, ja herään viemään koirat ulos 7-8 aikaan, saatan syödä aamupalaa ja nukkua vielä pari kolme tuntia. Sitten mulle jää yleensä 2-3 tuntia aikaa ennen kuin lähden töihin, koska mulla menee työmatkaan tunti suuntaansa.

Juulia, ensinnäkin, lopeta koiriesi vertaaminen lapsiin. Millään tavalla. Koira on ennenkaikkea eläin, se toimii eläimen vaistolla ja elää hetkessä. Se ei voi muistaa mitä sinä sen kanssa teit eilen tai edes mitä teit kaksi tuntia sitten, vaan se elää siinä hetkessä missä aika kulkee. Koeta muistaa myös se, että koirat ovat tyytyväisiä jo siihen, että sinä olet kotona. Ilman että tekisit niiden kanssa mitään, olet vaan ja vaikka puuhailet omiasi. Ne tuntevat, että lauma on kasassa ja pystyvät rentoutumaan. Jatkuvalla koirien kanssa puuhastelulla/aktivoinnilla saat vain itsellesi yliaktiivisia koiria, joille ei mikään riitä ja jotka eivät osaa rentoutua. Puhumattakaan siitä, että kun toinen koirasi kasvaa ja alkaa vaatimaan samanlaista aktiivisuutta kuin toinen, niin sinulle iskee stressi. Eikä koiran omistamisen pitäisi olla mitään jatkuvaa stressiä.

Koiria on ollut ihmisilä tuhansia vuosia, ne ovat luonnollinen osa elämää ja elämän kiertokulkua eikä niiden elämästä tarvitse tehdä mitään avaruustiedettä. Koira on tyytyväinen, kun sen perustarpeet (ruoka, suoja, lepo, liikunta) tyydytetään ja se saa elää koiranelämää. Ei ihmisen.

Ja en nyt tarkoita, että koiran kanssa harrastaminen olisi jotenkin väärin, siihenhän ne on jalostettu, vaan koitan vaan vähän herätellä siihen, että ehkä ihan oikeasti ei tarvi joka päivä touhottaa jossain menossa vain sen koiran takia. Tälläaisessa suorittajayhteiskunnassa on vaikeaa ottaa vaan ja olla, ilman mitään pakkoa tehdä jotain, tunnistan tämän saman piirteen myös itsessäni.

Siis apua, mä alan tuntea aina itseni "huonoksi" koiranpitäjäksi kun lueskelen tiettyjen henkilöiden tekemisiä koirien kanssa, koska itse en omieni kanssa touhua läheskään niin paljon kuin esim juulia. Mutta mä ymmärrän täysin tuon turhautumisen ja väsymyksen oravanpyörän, itse nimittäin olin viime vuonna töiden takia samanlaisessa tilanteessa: tein hommani kunnolla ja tunnollisesti, mutta tuntui ettei mikään riitä vaikkei kukaan vaatinutkaan enempää. Ylitöitä kertyi ja syytin kaikista meidän osastolla tapahtuneista virheistä itseäni. Siinä meni vapaista ja lomista maku kun olin vaan ressaantunut siitä että mitä jäi tekemättä ja mistä asioista saisin kuulla palautetta kun menisin takaisin töihin. Ja kun sitä palautetta tuli, otin ne niin henkilökohtaisesti että tuntui etten pääse niistä yli lainkaan.
Sitten jouduin jäämään erään toisen asian vuoksi pitemmälle sairaslomalle ja elämänarvot meni uusiksi jolloin tämä täydellisyydentavottelu hieman helpotti. Tämä asia ei nyt varsinaisesti mitenkään edes sivua tätä juulian asiaa...

Mutta tuollainen ylihuolehtivaisuus voi kostautua jossain vaiheessa, ihmismieli saattaa järkkyä kokoaikaisesta stressistä kun sitä ajaa itsensä ihan loppuun. Mutta hankalapa sitä on itselleen tolkuttaa että ne koirat on ihan varmasti onnellisia vaikka nyt en jokaista vapaahetkeäni uhraakaan niille. Ja vielä hankalampaa se on jos joku muu sanoo että hellitä hetkeksi, silloin ainakin minusta tuntuu että ole hiljaa kun et tästä asiasta mitään tiedä etkä näissä pöksyissä joudu talsimaan päivääkään... (minäkö itsepäinen, en suinkaan...)

Mä en tiedä auttaisiko asiaa jos juulia voisit ottaa (päivän / pari) etäisyyttä niihin koiriin, jos saisit ne jonnekin hyvään hoitopaikkaan? Silloin saisit hetken aikaa levähtää ja etäisyyttä asioihin ja huomaisit ettei se maailma nyt ihan vielä kaadu kuitenkaan. Vai stresaisitko sä sitten vielä enemmän, silloin siitä ei ole kyllä muuta kuin haittaa... Emmä osaa auttaa, hankalata...

Juulia: Onko koirilla tietty laji, josta ne nauttivat ylitse muiden? Kerroit kuskaavasi koiriasi moniin eri harrastuksiin, niin helpottaisiko keskittyminen yhteen lajiin per koira ja muita juttuja sitten extraherkkuna? Luulisi koirankin olevan helpompaa keskittyä yhteen, esim. Annin kanssa agilityyn sen sijaan, että viikon aikana pitäisi handlata useampaa eri lajia täydellä intensiteetillä. Jälkeähän voisi esimerkiksi sitten tehdä vaihteluna silloin tällöin.
Itselläni tulee toisinaan tunnontuskia siitä, ettei Ropilla ole mitään säännöllistä harrastusta. Silti se on aivan täyspäinen ja nauttii siitä, että lenkkien yhteydessä tottistellaan perusjuttuja. Vaikka siitä löytää aivan uutta intoa ja virtaa esim. viehetreeneihin päästessä tai namien etsimisestä lumesta, niin eniten se nauttii siitä, että se pääsee lattialla omistajan kainaloon pötköttämään.
Nellin kanssa teillä on varmaan suosikkilajit hakusessa vielä, mutta pentuikä menee ohi, niin ehkä sillekin löytyisi juuri SE laji, johon panostaa täysillä.

Nutti kirjoitti:

Juulia, ensinnäkin, lopeta koiriesi vertaaminen lapsiin. Millään tavalla. Koira on ennenkaikkea eläin, se toimii eläimen vaistolla ja elää hetkessä. Se ei voi muistaa mitä sinä sen kanssa teit eilen tai edes mitä teit kaksi tuntia sitten, vaan se elää siinä hetkessä missä aika kulkee. Koeta muistaa myös se, että koirat ovat tyytyväisiä jo siihen, että sinä olet kotona. Ilman että tekisit niiden kanssa mitään, olet vaan ja vaikka puuhailet omiasi. Ne tuntevat, että lauma on kasassa ja pystyvät rentoutumaan. Jatkuvalla koirien kanssa puuhastelulla/aktivoinnilla saat vain itsellesi yliaktiivisia koiria, joille ei mikään riitä ja jotka eivät osaa rentoutua. Puhumattakaan siitä, että kun toinen koirasi kasvaa ja alkaa vaatimaan samanlaista aktiivisuutta kuin toinen, niin sinulle iskee stressi. Eikä koiran omistamisen pitäisi olla mitään jatkuvaa stressiä.

Mulla särähtää aina korvaan, kun joku käskee miten mitää elää, toimia tai tuntea. Nutti, sun ylläolevassa tekstissä oli tosi paljon asiaa. Mutta se, vertaako koiriaan lapsiin vai ei, on ihan henkilökohtaista, eikä tästä mun mielestä ole mitään oikeaa tai väärää, on vain eri mielipiteitä.

Mulle mun koirapentu tulee olemaan enemmän tai vähemmän mun oma "lapsi", beibi, vauveli. Onhan se ihan vauva, ja se tulee tarvitsemaan mun koko huomion. Ei se tarkoita sitä kuitenkaan, että se on lapsen korvike. Koira on useimmiten (hope so..) kauan odotettu, toivottu otus, josta tulee täyspainoinen perheenjäsen. Koira otetaan huomioon muun elämän suunnittelussa. Mutta tietty rajansa kaikessa (niin kuin lastenkin kasvatuksessa). Juulia meinasi varmaan tätä vertaamista enemmän siihen suureen vastuun tunteeseen, mikä tulee koiran (tai ihmislapsen) kasvattamisesta kunnon elukaksi (ihmiseksi). Niin mä sen käsitin.

Anyhow, Juulia, paljon voimia sulle. Toivottavasti sulla on välillä muutakin tekemistä ja ajattelemista kuin koirat. Oli se elämää pyörittävä asia mikä tahansa, opiskelu, työ, eläimet, lapset, ylisuorittamiseksi saattaa lipsahtaa, jos on vähänkin perfektionistin vikaa. Tiedän fiiliksen Jos ite huomaan joskus pikkuperfektionistin tunkevan esiin, niin otan ihan tietoisesti löysin rantein, ja sanon itselleni, että nyt neiti riittää, tämä juttu ei vaadi mun 150% aikaa, panostusta, voimia. Joskus kato riittää se 100%

Mä ymmärrän Juuliaa aika hyvin. Itsekkin poden huonoa omaa tuntoa jos en ole omasta mielestäni touhunnut päivän mittaan koirien kanssa tarpeeksi tai lenkit ovat jäänet liian lyhyiksi. Toisaalta mä olen yrittänyt takoa itselleni päähän ja hyväksynytkin sen jo jollain tavalla että kyllä sitä pitää saada omistajan levätäkkin ja koiran omistamisesta menee se ilo jos stressaa liikaa. Ja pitäähän koirienkin osata rauhottua tarpeen tullen.

Juulia, sulla kuitenkin kaksi seurakoiraa jonka rotuiset kuitenkin useinmiten viettävät ihan perus seurakoiran elämää sen kummempia harrastuksia. Sun koirat kyllä onnekkaita kun ovat saaneet omistajakseen kaltaisesi ihmisen joka haluaa tehdä kaikkensa niiden hyvinvoinnin eteen mutta ne kuitenkin vain seurakoiria, ei bortsuja jotka vaativat aktiviteettia hurjasti. Itse ainakin ajattelen asian näin omalla kohdalla kun on kaksi seurakoiraa ja kaksi aktiivisempaa isoa koiraa, niin hyvällä omalla tunnolla touhuan enemmän isojen kanssa kuin pienempien koska tiedän että griffonin pää kestää ihan perus seurakoirankin elämää mutta rotikka ja labbis vaatii paljon muutakin kuin sen 2 tunnin lenkin päivässä. Tämäkään ei tosin tarkoita ihan sitä että meillä ei tirriäisten kanssa tehtäisi mitään, vaan sitä kuten äsken sanoin, eli panostan enemmän isompien koirien aktivointiin.

Mä ymmärrän Juuliaa aika hyvin. Itsekkin poden huonoa omaa tuntoa jos en ole omasta mielestäni touhunnut päivän mittaan koirien kanssa tarpeeksi tai lenkit ovat jäänet liian lyhyiksi. Toisaalta mä olen yrittänyt takoa itselleni päähän ja hyväksynytkin sen jo jollain tavalla että kyllä sitä pitää saada omistajan levätäkkin ja koiran omistamisesta menee se ilo jos stressaa liikaa. Ja pitäähän koirienkin osata rauhottua tarpeen tullen.

Juulia, sulla kuitenkin kaksi seurakoiraa jonka rotuiset kuitenkin useinmiten viettävät ihan perus seurakoiran elämää sen kummempia harrastuksia. Sun koirat kyllä onnekkaita kun ovat saaneet omistajakseen kaltaisesi ihmisen joka haluaa tehdä kaikkensa niiden hyvinvoinnin eteen mutta ne kuitenkin vain seurakoiria, ei bortsuja jotka vaativat aktiviteettia hurjasti. Itse ainakin ajattelen asian näin omalla kohdalla kun on kaksi seurakoiraa ja kaksi aktiivisempaa isoa koiraa, niin hyvällä omalla tunnolla touhuan enemmän isojen kanssa kuin pienempien koska tiedän että griffonin pää kestää ihan perus seurakoirankin elämää mutta rotikka ja labbis vaatii paljon muutakin kuin sen 2 tunnin lenkin päivässä. Tämäkään ei tosin tarkoita ihan sitä että meillä ei tirriäisten kanssa tehtäisi mitään, vaan sitä kuten äsken sanoin, eli panostan enemmän isompien koirien aktivointiin.

MissFields kirjoitti:



Mulla särähtää aina korvaan, kun joku käskee miten mitää elää, toimia tai tuntea. Nutti, sun ylläolevassa tekstissä oli tosi paljon asiaa. Mutta se, vertaako koiriaan lapsiin vai ei, on ihan henkilökohtaista, eikä tästä mun mielestä ole mitään oikeaa tai väärää, on vain eri mielipiteitä.

Mulle mun koirapentu tulee olemaan enemmän tai vähemmän mun oma "lapsi", beibi, vauveli. Onhan se ihan vauva, ja se tulee tarvitsemaan mun koko huomion. Ei se tarkoita sitä kuitenkaan, että se on lapsen korvike. Koira on useimmiten (hope so..) kauan odotettu, toivottu otus, josta tulee täyspainoinen perheenjäsen. Koira otetaan huomioon muun elämän suunnittelussa. Mutta tietty rajansa kaikessa (niin kuin lastenkin kasvatuksessa). Juulia meinasi varmaan tätä vertaamista enemmän siihen suureen vastuun tunteeseen, mikä tulee koiran (tai ihmislapsen) kasvattamisesta kunnon elukaksi (ihmiseksi). Niin mä sen käsitin.

Jos kysyy neuvoja, niin eikö niitä silloin voi antaa? Totta kyllä, että vähän ehkä kärkkäästi tuohon tartuin, mutta kun ongelma tuntuu olevan aika yleinen nykyään. Ja ihmisen pitäisi ymmärtää ensisijaisesti se, että koira on eläin. Se on eläin ennen kuin se on koira ja se on koira ennenkuin sillä on nimi, mikä määrittää ihmisen mielestä sen persoonallisuutta. Koiran määritteleminen pelkästään nimen kautta tekee siitä inhimillisen, milloin jo lähdetään vähän väärään suuntaan. Mutta tää nyt on jo ihan toista asiaa.

Mulla särähtää korvaa aina, kun joku vertaa koiraa ihmiseen/lapseen, oli se sitten vain vastuutasolla tai ihan miten muuten vaan.

Mielestäni erittäin hyvä aihe. Harvemmin tulee ajateltua että homma voi mennä näinkin päin.

Itsellä on jo nyt havaittavissa samantapaisa täydellisyydentavoittelua. Haluan täydellisen koiran, jolle voin täydellisesti opettaa täydellisiä asioita jotta siitä tulee täydellisen onnellinen, näin siis kärjistettynä. Luen tätä varten koiraoppaita, kyselen kasvattajilta, kirjoittelen palstalle, luen sääntökirjoja ja koitan kaikin mahdollisin keinoin kouliintua "täydelliseksi" koiranomistajaksi. Ja koko ajan takaraivossa jumittaa ajatus siitä, että entä jos en olekaan tarpeeksi hyvä? Se on inhottavan todentuntuinen ajatus vaikka tiedän että selviän aivan varmasti.

Huolehtiminen ei ole normaalia silloin kun se alkaa haitata normaalia elämää. Jos alat stressaamaan ja panikoimaan hullunlailla siitä ettei koirillasi ole "tarpeeksi" tekemistä, alat oman hyvinvointisi kustannuksella keksimään lisää puuhaa koirillesi tai muuten sekoitat oman elämäsi koirien takia, huolehtiminen on mennyt yli. Siitäkin huolimatta että ne ovat perheenjäseniä, ne ovat silti vain koiria ja omistajan hyvinvointi on aina etusijalla! (Ja tiedätte kyllä mitä tällä tarkoitan!) Koska juuri sinä olet vastuussa koirista, sinun pitää pitää itsesi henkisesti hyvässä kunnossa jotta jaksat! Jos et jaksa, se vasta näkyykin koiran hoidossa! Koiran pitämisen pitäisi olla hauska elämys eikä stressinlähde. Ja olet vielä siitä onnellisessa asemassa että voit tehdä tälle asialle jotain kun vain saat itsesi hieman rentoutumaan.

Olen aivan varma, että jos koiriltasi kysyttäisiin, ne olisivat aivan tyytyväisiä elämäänsä ihan sohvaperunapäivien kanssakin. Niille on kaikista tärkeintä olla sinun kanssasi, oli se oleminen sitten mitä tahansa!

Nutti kirjoitti:

Mulla särähtää korvaa aina, kun joku vertaa koiraa ihmiseen/lapseen, oli se sitten vain vastuutasolla tai ihan miten muuten vaan

Jotenkin arvasin, että tästä lapsivertauksesta tulee ongelma. Tarkoitus kun ei ollut missään nimessä verrata koiraa ja lasta toisiinsa, tai niiiden tarpeita. Käytin lapsiesimerkkiä ihan siitä syystä, että siitä löytyi helppoja tapoja kuvata sitä miten täydellisyyteen tavoittelemisessa ajatukset voi mennä ja teot muuttua, kun mikään ei riiitä.

Mutta muuten Nutti kirjoitti paljon hyvää asiaa, olen yrittänyt miettiä mikä olisi se kuiltainen keskitie koirien kanssa puuhaamisessa. Jos nyt vielä käytän, anteeksi, lapsi esimerkkiä, niin monilta lapsilta, kun kysyy mikä on parasta äidin ja isän kanssa, niiin vastaus voi olla että kun iskä lukee mulle kirjaa, eikä esim. se että kun mennään Särkänniemeen. Oon ajatellut että varmasti koiratkin muistuttavat tässä asiassa ihmisiä, että ihan yksinkertainen kotona oleilu ja rapsuttelu, voi olla koiran mielestä (jos se osaisi sen kertoa) paljon mukavampaa kuin treenit meluissassa hallissa ja jatkuva meno sinne ja tänne, niinkuin Nuttikin kirjoitti.

Paljon mä näitä asioita mietin ja tulen varmasti miettimään, ja kirjoittaminen on yksi tapa käsitellä asioita. Joskus niitä olen nyt tännekin laittanut, ihan siitä syystä että tiedän olevan ihmisiä, jotka ajattelevat samoin. Se että tietää ettei ole yksin ajatuksineen oleva "sekopää", vaan muitakin vastaavalla tavalla ajattelevia ihmisiä löytyy, niin se toivottavasti helpottaa heidän ajatuksien käsittelyä.
Pahoittelen, jos joku kokee mun kirjoitukset loukkaavina esim. juuri lapsia kohtaan. Tarkoitus ei ole näin asiaa ilmaista, mutta kun kirjoittaa niin joku kokee toisen tekstin eritavalla kuin sen takana oleva ajatus on ollut.

juulia, jos sinulla on kulho ja täytät sen ensin hiekalla melkein täyteen, lisäät sitten päälle vähän isompia kiviä, lopuksi vielä laitat isoja nyrkin kokoisia kiviä, niin ne eivät enää mahdu sinne. Mutta jos aloitat täyttämisen isoista kivistä, lisäät sitten vähän pienemmät ja kaadat hiekan lopuksi, niin kaikki mahtuvat kulhoosi. Ethän siis täytä kuppiasi ensin hiekalla? Uskon että koirasi elävät hyvää elämää ja että ne ovat tyyryväiviä! Ethän myöskään projisoi omaa pahaa oloa koiriisi liikaa.. Koirasi voi vaikuttaa masentuneelta jos itse ajattelet niin. Olen myös nutin kanssa samoilla linjoilla koirien vertaamisesta ihmisiin. Vaikka kuinka rakastamme koiriamme, ne ovat silti vain ja ainoastaan koiria. Ei vauvoja, ei ihmisiä vaan koiria. Monet ongelmat koirien kanssa aiheutuvat juuri siitä kun koiria inhimmillistetään liikaa, mutta se on sitten oma aiheensa..

Pistän nyt sitten tähän ketjuun omaakin tekstiäni...

Mua ei häirinnyt tuo lapsivertaus yhtään siinä mielessä ettäkö tässä nyt vedettäisiin lapset ja koirat samalle viivalle tai mitään muutakaan sellaista.

Mutta selkeesti sun täytyy juulia, näin ulkopuolisen silmin vain sun tekstejäs lukeneena, mielestäni tehdä asialle jotain. Tota menoa vedät ittes aivan piippuun ja sitä kautta johki hourulaan. Helpommin sanottu, kuin tehty, varmasti.

Itsessänikin on tuota stressaajan vikaa vähän asiassa jos toisessakin... jossain vaiheessa on vain aina herättävä, pysähdyttävä ja pidettävä huolta vain ja ainoastaan itsestään eikä kenestäkään muusta.
En nyt tietenkään tarkoita että laita koirat kaappiin ja mieti vain itseäsi tmv. Mutta tuota menoa sä taidat lakata nauttimasta koiristasi... ja toisinpäin.

Kuten tässä muutkin on todennu, sun koirat ei ole edes rodultaan sellaisia että vaatisivat lähimainkaan tuollaista elämää.

Entä jos kääntäisit asian toisinpäin koirien suhteen? Että nekin tarvitsee lepoa ja palautumista enemmän? Etenkin Nelli, kun on vielä pentu.
Olet kotona, puuhailet omiasi... huomaat kyllä jos koirilla on jokin hätä. Yrittäisit pikkuhiljaa totutella ajatukseen että ne on todellakin ihan tyytyväisiä kun saavat vain olla sun seurassa, ilman että teet niiden kanssa just niin yhtään mitään.
Tokihan koiran kuin koiran voi opettaa siihen että koko ajan täytyy mennä sata lasissa...
mutta se nyt on aika järjetöntä. Kyllä koiran täytyy sekä osata, että saada rauhoittua. Kuten ihmisenkin.

Tsemppiä!!

Nääh, ei mitään.

Juulia: tiedän noita sun tunteita, kun joskus tuntee itsensä ihan lusmuksi, kun ei ole koiran kanssa tehnyt paljon mitään, mutta mietin asioita juuri sitä kautta, että meillä koira kulkee arjessa mukana. Jos tiskaan keittiössä, koira nukkuu joko keittiön pedissään tai menee makkariin sänkyyn nukkumaan. Se riittää sille, että olen kotona. Myöskin se nauttii kun mennään autolla jonnekin esim. kylään ym.
Koiralle on ihanaa, kun emäntä pitää sille luuta ja se saa oikein kunnolla jyrsiä sitä ja luu ei karkaa mihinkään.

Tälläkin hetkellä mulla nukkuu onnellinen koira.. Välillä treenataan paljon ja välillä vähemmän. Uskon myöskin tohon, että koiran voi opettaa aktiivisemmaksi kuin mitä se oikeasti tarvitsee. Oma koirani nauttii siitä, kun touhutaan erilaisia asioita, opetellaan agia ja tokoa sekä kotona erilaisia turhan päivän temppuja sekä niitä todella hyödyllisiä asioita.

Myöskin esim. kyläileminen on koiralle aktivointia, koska se pääsee erilaisiin paikkoihin ja hajuihin. Pidän koiran mielelle sopivaksi sitäkin, että mennään eläinkauppaan yhdessä ostamaan jotain juttua esim. nameja, leluja, luita. Annan usein koiran ollessa mukana sen haistaa ja näyttää mikä kiinnostaa, jos ostan esim. aitoja luita.
Myöskin saatan kaupassa kokeilla kiinnostaako yhtään joku lelu jo siellä vai ei.

Meillä koira joko nukkuu mun lähellä tai isännän, leikkii itsekseen tai syö luita, joita meillä on aina jossain päin lattialla.
Välillä pidetään pari päivää lepoa, jolloin käydään välillä vain pikku lenkkejä ja välillä vähän pidempiä, molempien viretilasta riippuen.

Meilläkin on koira joka ei läheskään aina liikauttaisi eväänsäkään ennen puoltapäivää. Nukkuu mielellään meidän kanssa pitkään.

Jos mä olen esim. koko päivän kisatöissä meidän hallilla, voin kertoa että meillä isäntä sekä koira nukkuu ensin pitkään ja sitten ne touhuaa omia juttujaan ja saattavat nukkua suurimman osan päivästä. Tuolla kaksikolla on ihan omat leikkinsä ja juttunsa ja musta tuntuu, että koira nauttii niistä lepopäivistä joita viettää isännän kanssa kotona.

Meillä on usein ihan siitä kiinni mitä mä jaksan ja miten mä olen motivoitunut touhuamaan koiran kanssa.

Minä joskus tunnen huonoa omatuntoa (ulkoisen eli sosiaalisen paineen takia) että tavallaan on sellainen rotu käsissä jonka kanssa ilmeisesti "pitäisi" harrastaa miel. jotain agilityä tms. tehotreeniä. Vaan kun tämä oma neiti tuntuu pysyvän järjissään ja hyväkäytöksisenä ihan tällaisena "soffakoirana" ollessaankin. Mutta siitä mukava yksilö että kyllä virtaa riittää tarvittaessa, mutta mukavasti sopeutuu tällaiseen normielämäänkin: eli kuulun siihen kuppikuntaan että koira oppiii sille energiatasolle minkä mukaan omistaja haluaa toimia. Esim. olen alusta asti varonut opettamasta koirasta pallo tai keppihullua, koska en jaksaisi/sietäisi sellaista jatkuvaa touhotusta ulkona ollessa (tosin schipperken= l.laivakoiran rotuominaisuuksissa noutotaipumus ei ehkä muutenkaan se hallitsevin ole). Toistaiseksi hyvin mennään näillä, koira saa olla usein töissä mukana ja saa siellä virikkeitä (eipä juuri paukkuarkuus vaivaa!) ja töiden jälkeen tehdään sitten tarpeiden mukainen ulkolenkki, pitkäkin voi olla mutta joskus riittää pissityskierros. Aina välillä sitten mennään suuremman koirajoukon kera ulkoilemaan tms. tapahtumissa ja sen jälkeen on mukava nähdä kun koira painuu unille päivän puuhista väsyneenä, kuin että se vaan nukkuisi muun "tekemisen" puutteessa.

Tähän kun koiraa verrataan lapsiin.

Ite vertaan sen verran koiraani lapsiin esim. mun kavereilla on lapsi, mulla koira, ei lapsia. Mutta mun koira on mulle yhtä tärkeä kuin mun kavereille heidän lapsi.
Koira ja lapsi ei ole sama asia, mutta yhtä tärkeitä omistajille/vanhemmille.
Inhimillistänkö nyt mun koiran?

Olen käyttänyt omaa koiraani lukemattomia kertoja eläinlääkärissä, kerran ultrassa, aivojen ja selän magneettikuvauksessa ja taas olemme menossa ultraan.
Koirani ei voi hyvin, sitä tutkitaan ja syytä etitään.
Inhimillistänkö koirani (eläin) nyt, koska käytän samoja keinoja kuin ihmiselle käytettäis jos se olisi sairas?

Jos ja toiv. kun joskus itselläni on omia lapsia, he ovat varmasti tärkeitä, ihmisiä.
Menevät varmaan ohi mahdollisesta koirasta, mutta silti koira on mulle tärkeä ja pyrin pitämään kummatkin tyytyväisinä ja kasvatettuina ihmiseksi ja koiraksi.