Koirat.com

^^Dazzle, minulla oli myös lopullisena vaikuttimena rodun valintaan tuo, että kasvattaja asuu suht lähellä. Kyseessä on ensimmäinen koirani, joten turvallisemmalta tuntuu, kun tietää että taustatukea löytyy läheltä.

Viimeiset puoi vuotta minäkin vatvoin eri rotujen välillä, niitä kun on vielä niiiiiin paljon. Kenties jotain järkiperustelujakin tuli pohdittua, mutta täytyy myöntää, että lopullisen ratkaisun tein ihan mutu-tuntumalla. Parsonissa vaan jokin naksahti kohdalleen joten se oli siinä. Olen kyllä aina tehnyt elämässäni kaikki tärkeät ratkaisut tunteella ja jopa hetken mielijohteesta. No, koiran ottaminen ei ollut hetken mielijohde, mutta paikkakunnalta toiselle muuttaminen oli.

Vilkko kirjoitti:

^^Dazzle, minulla oli myös lopullisena vaikuttimena rodun valintaan tuo, että kasvattaja asuu suht lähellä. Kyseessä on ensimmäinen koirani, joten turvallisemmalta tuntuu, kun tietää että taustatukea löytyy läheltä.

Mä sitten taas kävin ton perhosen hakemassa kirjaimellisesti toiselta puolelta Suomea, vaikka lähelläkin ois ollut - muttei yhtä hyviä En mä koe että kasvattajan fyysinen läheisyys on erityisen tärkeää, koska yhteyttä saa pidettyä muutenkin, paitsi tietysti jos haluaa jotain säännöllistä gettogetheriä kasvattajan ja muiden kasvattien kanssa. Me ollaan kerran nähty luovutuksen jälkeen, näyttelyissä, ja varmaan aika pitkälti tulla näyttelyissä näkemään muutenkin. Toki mä lähden mielelläni tapaamaan pentuesisaria ja muita kasvatteja jos kutsu käy

Mulle oli yllättävän helppo valita ensimmäisen koiran rotu, mutta nyt olen alkanut pohtimaan seuraavaa ja se ei olekaan enää niin helppoa. Enkä tiedä miksi. Kovin olen tyytyväinen nykyiseen koiraani ja tykkään rodusta, mutta päässä kuitenkin pyörii ajatus, että vaihtaisi rotua. Siinä sitten onkin vain miettimistä, että mitä hakee ja minkä kanssa pärjäisi. Mullakin onneksi aikaa miettiä ja suunnitella, koska Rähmis on niin nuori eikä siksi ole yhtään ajankohtaista toinen koira. Kuitenkin haluan päästä selvyyteen rodusta, jotta ehtii ajoissa tutustua kunnolla rotuun, harrastusmahdollisuuksiin ja kasvattajiin. Mutta mikä rotu!

Oli selvästi liiankin helppoa päätyä aikaisemmin yhteen rotuun, kun nyt miettii niin paljon. Liikaa vaihtoehtoja ja samalla aivan liian vähän!

Tännehän mielenkiintonen aihe tullut

Myökin ollaan tuo miehekkeen kanssa otettu puheeksi, mikä koira seuraavaksi. Kiirehän ei meillä sentään ole kun Aapo täyttää huhtikuun aikaan 8v ja Taraki on vasta reilu 2v.
Mutta rodun päättäminen on niiiin vaikeeta kun pitää yrittää kuunnella toista osapuolta myös.
Dogohan se edelleen olisi, mutta ei varmaan jakseta enää tuon ihon kanssa taistelua. Pttikin on ihana rotu, mutta en sit tiiä. Mies haluais pitin, ottaa ulkomailta dogon tai tanskandogin, kävi sillä mielessä saksanpaimenkoira ja weimarinseisojasta on puhunu muutaman vuoden.
Itselleni ei weimarinseisoja tunnu ollenkaa omalle rodulle eikä kyllä saksanpaimenkoirakaan, vaikka molemmista tykkäänkin.
Yritin ehottaa miehelle, että jos otettais joku pienempi ja vois olla vaikka vähän karvaa? Vaihtelu virkistäis.. voi uskoa mitä sano ehotukseen
Toinen minkä haluaisin olisi napolinmastiffi, liikaa nahkaa kuulema
Miksi pitää olla niin vaikeaa tehdä kompromissi? koiraki on niin iso asia, että pitäisi molempia miellyttää. Olllaan vuoden mittaan jo vatvottu mikä rotu seuraavaksi. Olisi helppoa jos itse sais päättää rodun

Meillähän koira tulisi minun koirakseni, avo vain tarpeen vaatiessa olisi apuna, joten minun päätöksenihän se olisi. Silti olen yrittänyt avoltakin kysellä mielipidettä, mutta hän ei osaa oikein ajatella realistisesti, vaan ajattelee suurilta osin ulkonäköä. Meitä molempia tosin miellyttää sellainen koiran näköinen koira, mutta kun avon ehdotukset menee linjalle basenji tai vastaava, jonka luonne ei oikein kohtaa toiveitani ja taitojani. Toinen avon kriteeri on hiljaisuus, ja se on se tärkeämpi ominaisuus. Köh, miten niin ei oikein kohtaa nuo mun rodut (slk,kessu) ja tuo vaatimus. Olen kuitenkin painottanut sille, että johdonmukaisella koulutuksella todennäköisesti saamme sisällä hiljaisen koiran (eihän ketään voi kokonaan mykäksi pakottaa), ellei nyt mitään ylihaukkuherkkää yksilöä satu kohdalle. Ja avo on ehdottomasti vähempiturkkisen (paimensukuisen) lapinkoiran kannalla. Mä en vain osaa kuvitella oikeastaan meidän asuntoon slk:ta, olen niin paljon mielikuvissani nähnyt keeshondia vuosien aikana. Nyt epäilyttää jo koko koiran ottaminen. Entä jos tulen katumapäälle, otin sitten kumman hyvänsä, ja tahtoisinkin parin vuoden päästä juuri sen toisen rodun edustajan.

^Meillä koira tuli minulle ja minä sen rodun päätin. Sama seuraavan yksilön kohdalla. Toki kuuntelen tuon mielipiteitä, mutta mun koira - mun päätös. Ja muutenkin, ainoa koirarotu minkä tuo haluaa on tiibetinmastiffi, jota me ei missään nimessä vielä olla hankkimassa aikoihin.

Mä en oikein tiedä haluanko oikeasti toisen saman rodun edustajan, mä tykkään todella paljon lapinporokoirista, mutta voin myöhemmin ottaa tällaisen vielä. Kolme koiraa olisi muutenkin melko ideaali mulle. Joten voisin hyvin kokeilla jotain toista rotua tällä hetkellä, mutta... Onneksi on aikaa.

Ah, mikä suosikkiaihe vatvomiseen. Rotuja on niin paljon, jotka kiinnostaisivat, mutta niille ei ole mitään "käyttöä". Ja kuinkas ollakaan, rhodesialainen on vienyt sydämen niin perusteellisesti että sellainen tulee varmasti aina olemaan taloudessa.

Kumminkin vinttikoirat kolkuttelevat tuolla jossain. Greyhound tai unkarilainen todennäköisesti rantautuu joskus tähänkin perheeseen, mutta nähtäväksi jää, tuleeko rhodesialainen kuitenkin ennen tällaista. Eli vinttarin hankkiminen menisi varmaan jonnekin 10 vuoden päähän, vaan mikäpä kiire tässä olisi.
Azawakh on vinttareista ylivoimaisesti kaunein, mutta luulenpa että kyseinen rotu saattaisi olla vähän liian tulinen luonteeltaan. "Iisimpi" versio saattaisi olla sloughi, mutta kun se ei ole azawakh... Lisäksi puolalainen kiehtoo suuresti, mutta käsittääkseni vahtivietti on melkoisen suuri, niin sekin mietityttää (toisaaalta, johan meillä on rhode..).

Sininen, isokokoinen grey-uros olisi kyllä enemmänkin kuin tervetullut vaikka heti. :)

Hauskaa on muuten ajatella kun aina kysymys "pärjäisinköhän?". Esim. minulle tulisi mieleen,että rhodet olisi ihania, mutta pärjäisinkö? Kun taas niillä joilla rhode, että ne pärjää helposti vaativimpienkin koirien kanssa. Meillä on dogo ja pitti, joista monet sanoo että miten voi pärjätä, mutta itsestäni helposti ja kaikki tanskandogit, mastiffit, huskyt jne oon ottanu pois päästäni, koska uskon että en pärjää niitten kanssa. On niin isoja ja vahvoja
Vähän hölmösti taisin kirjottaa, mutta tuo tuntuu olevan monelle tuttua

Muoks.. en osaa kirjottaa..

^Mulla kyllä ihan sama, tietyt rodut olen jättänyt harkinnasta pois, koska en usko, että pärjäisin niiden kanssa. Vaikka ei sitä todellisuudessa tiedä miten pärjäisi, ehkä ihan hyvinkin, mutta mä en uskalla kokeillakaan koiran kustannuksella. Mua kiinnostaisi juurikin mastiffit (bullmastiffi, oi mikä ihanuus) ja sitten rotikat, dobberit ja sakemanni (ikisuosikkini, mutta en tiedä uskallanko oikeasti koskaan sellaista ottaa). Mutta usko siihen omaan kykyyn kouluttaa koira ei ole kamalan korkealla noiden rotujen kohdalla, joten tyydyn "helpompiin" vaihtoehtoihin. Nyt kyllä mua kutkuttaa kamalasti faaraokoira, mutta en tiedä onko mulla rahkeita sinänsä siihenkään.

Joo onse vaikeeta. Minäkin mietin koirarotua ja yhdessä vaiheessa halusin ties mitä rotuja kun mietin minko koiran sitä sitten ottaisin mielessä oli esim. hoffia,bitbullia,dalmatialaista, welsh gorgia,haskia,villakoiraa,labradoria,jacrusselia....................... en ees muista kaikkia. Mutta sitten otin tän ihanan sekarotuisen Dana koiran noin 3viikkoa sitte ,Dana on nyt 10 kuukautta. hänessä on snautserii ja boksrii ja en kyllä kadu .tosi ihana on ja aika energinen mikä on oikeastaan ihan hyvä juttu.

^Kröhöm.. pitbullia, welsh corgia, huskya, jackrusselia

^No mutku ne o ihanii...!!1

Mä oon vahvasti sitä mieltä, että koiran kuin koiran kanssa pärjää, jos niin päättää ja jos yleisesti ottaen pystyy tarjoamaan koiralle sen tarvitseman aktiviteetin. Jos omat keinot loppuu, niin aina jostain löytyy apu. Toki siinä tapauksessa, jos koiralle ei ole aikaa tai ei ole kiinnostusta harrastaa aktiivisen rodun otettuaan niin varmasti törmää ongelmiin. Mutta jos hakee harrastuskoiraa esim. pk-lajeihin ja uskoo pärjäävänsä esim. belgin kanssa, niin varmasti sitä sitten pärjää myös sakun tai rotikan kanssa. Vaikeita, kovia, dominoivia vttupää koiria voi tulla vastaan rodussa kuin rodussa, toki "ongelma-chihu" on todellisuudessa aika paljon pienempi ongelma kuin "ongelma-rottis/saku/dobberi". Silloin kun mä menin ekan kerran rottistreeneihin ja multa kysyttiin tavoitteista niin hyvin kainosti sanoin että "kuhan siitä nyt tulis yhdyskuntakelpoinen, mutta oishan se kiva jälkeä ja hakuakin mut en sitten tiedä osaanko.." ja mulle vastattiin, että "jos kiinnostusta riittää harrastamiseen niin se hallinta tulee sieltä kyllä tekemisen myötä" ja ihan oikeassa ovat, aina pärjää jos on kiinnostusta ja intoa!

^Tuo on sitä mitä olen kaivannut kuulla.. Monessa asiassa pärjää, kun vain muistaa ottaa päivän kerrallaan jne. Itse haaveilen bortsusta ja tykkään koirien kanssa touhuamisesta, minulla on käppänä nyt, josta haluaisin mahdollisimman hyvän koiran, meillä vain on tullut pahoja mutkia matkaan.

Harrastan käppänän kanssa agilitya, tokoa, vetolenkkeilyä ja metsälenkkejä sekä temppuja opetellaan, uskoisin tällaisten kaikkien touhuamisen riittävän bortsullekin. Tosin ehkä lenkkien pituutta pitäisi lisätä, mutta siis tärkeäähän on myös se koiran aivotyöskentely.

Uskon jossain määrin myöskin siihen, että koiraa vaatii sen mihin sen opettaa, eli jos pennusta asti jatkuvasti tehdään jotain, niin sitten se vaatii sitä aikuisenakin.
Mutta jos pentuna opettaa, että jos mitään ei touhuta juuri silloin, niin sitten levätään.

Mä taas sanoisin että jos on päässyt rodun harkinnassa siihen pisteeseen että miettii muutaman samankaltaisen rodun väliltä että minkäkö niistä ottaisi... niin todennäköisesti ottaa minkä vaan (jos asiaa on oikeasti harkittu) niin ei se pahasti pieleen mene. Toki voi onnistua valitsemaan itselle hankalan pennun (kukapa ei olisi lyönyt päätä seinään ekan koiran kanssa? Oikeasti?) tai todeta että se toinen rotu lopulta kiinnostaa enemmän, mutta ihmettelen suuresti jos silti katuu sitä ekan koiran ottamista. Se on kuitenkin tärkeä, rakas ja silloisilla kriteereillä hyvin valittu.

Ja ihan oikeasti musta se tokan koiran valitseminen on sillä tavalla helpompaa että pystyy paremmin erittelemään sen ekan jäljiltä esim millaisista asioista ko koirassa pitää (=haluaa tulevaankin) ja mistä taas ei pidä ja vaikka olisi kuinka koirakokemusta ennestään niin niitä vaan on helpompi eritellä siinä vaiheessa kun on elänyt koiran kanssa pidempään ja kouluttanut koiraa pennusta saakka.

Meillähän siis eka koira tuli sellaisilla kriteereillä ja kuvauksella että mä hain itselleni kaveria, jonka kanssa vois ehkä harrastella jos sattuu... tai sit ehkä ei. Se on ihana, rakas, viisas ja ei mikään maailman paras tai helpoin harrastuskaveri. Tokaa koiraa hakiessa rotu pysyi samana (oli paljon juttuja mistä tykkäsin ekassa koirassa), mutta pennun valintakriteerit oli ihan toiset! Eli kun ekalla kertaa hain pehmeetä, helppoo urosta niin tokalla kerralla mä hain pientä narttua, harvinaisemmista sukulinjoista hyvällä hermorakenteella ja saalisvietillä. Ne on koulutettukin monelta osin ihan eri tavalla. Mutta molemmat täyttävät tarpeensa ja varsinkin ne tarpeet joihin ne on hankittu. Kolmas koira tuli sen enempiä suunnittelematta (se vaan tuli ja jäi kotiin...) mutta on luonteensa puolesta ihan nappi tyyppi. Ei sitä olis voinu kellekään antaa. Ja seuraavaksi (jos ei tule lisää näitä suunnittelemattomia tyyppejä...) olis tarkoitus ottaa uusi harrastuskoira, mutta eri harrastustähtäimellä eli nyt mä haen kisakoiraa juoksutouhuihin. Se tarkoittaa rodun vaihtoa ja whippet (rata) olis tarkoitus saada jossain vaiheessa. Sen kanssa ei tosin ole kiire ja mä aion olla ihan kamalan kranttu (tahdon täpäkän nartun, saalisvietillä tietty ja sellaisista vanhemmista joista tykkään ja sellaiselta kasvattajalta joka saa luvan auttaa mua käsittään kisaamisjutut Vapaaehtoiset kasvattajat ilmoittautukoon!) ... joten voi olla että siihen menee aikaa. Mutta ei se haittaa sillä mä keskityn ihan mielelläni juuri nyt näihin koiriin ja niiden kanssa elämiseen ja seuraavan koiran aika on sitten kun mulla on mahdollisuus keskittyä siihen ja sen treeniin täysillä.

Mä kuulun ikuisiin rotuvatvojiin. Jenkkicockeri tuntuu 100% omalta rodulta, mutta pähkäily onkin siirtynyt "kakkosrodun" valintaan. Eli mikämikä turkiltaan helpompi rotu spaanieleiden lisäksi... Mulla oli aiemmin tipsu, jollaisen oikeastaan vielä haluaisin, mutta toisaalta olisi kiva tutustua johonkin ihan uuteen rotuun. Vaikeaa on.

Niitä mielenkiintoisia rotuja on vaan niiiiin paljon
Mutta kyllä sen seuraavan pitäisi olla toinen lagotto. Tää ensimmäinenhän menee vielä tutustuessa ja ihmetellessä. Seuraavan kohdalla osaa jo vähän paremmin tietää mitä odottaa.

Mutta sekin hankaloittaa, kun rotujen sisälläkin on niin kamalasti vaihtelua. Sitä luulee haluavansa tietynlaisen koiran, mikä onnistuukin jos on hyvä kasvattaja joka valitsee sen sopivan pennun (ja jos itse osaa katsoa pentuja sillä silmällä). Mutta yhtä hyvin voi saada jonkun ihan erityyppisen pennun kuin mitä on suunnitellut.
Eli vaikka mulla olisi rotu tiedossa, on aika hankala löytää juuri niillä mun tarkoilla kriteereillä koiraa..

Niin ja sitten on tuo puoliso, jonka pitäisi myös kuulemma päästä päättämään mikä haukku meille milloinkin tulee jahhas.. Ja se haluaa tietysti aivan erityyppisen koiran kuin minä. Ei se ole helppoa edes yksin tietää mitä haluaa, ja nyt toinenkin tulee soppaa sekoittamaan!
Avokki siis tykkää aika massiivisista koirista, pidättäytyvistä, laiskanlaisista.. Äh! Sen pitää olla pienehkö/keskikokoinen, harrastamiseen sopiva, vauhdikas. Semn pitää olla pehmeä lagotto. Tai podengo. Tai tolleri. Tai....

Mä haaveilen sakemannista mutta niiden terveys askarruttaa jonkun verran. Kotikotona on ollut koko mun elinajan sakuja ja niissä on ollu terveitä yksilöitä ja sitten taas pari aivan hirvittävän sairasta/ allergista tapausta.

Lisäksi kiinnostaa tanskandogit mutta siinäkin askarruttaa luonne ja sen jättimäisyys, osaisinko ruokkia / liikuttaa sitä nuorena oikein ettei tulisi mitään ongelmia.

Mastiffit myös kiehtoo, mutta en todellakaan tiedä rodusta tarpeeksi eikä lähipiirissä ole ketään jolta saisi kokemuksia ja tietoa millaisia koiria ne ovat. Näiden terveydentilastakaan mulla ei ole mitään hajua.

Ja sitten terriereistä parsonit ja jackrusselit kiehtovat, mutta onko niissä liikaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita...

Onneksi tuo rotuvalinta ei nyt vielä ole ajankohtainen kun omat koirat ovat vielä nuoria ja kolmatta ei nyt tähän soppaan mahdu mitenkään, joten aikaa seuraavan rodun valintaan on vielä. Pääkriteerit ovat kuitenkin terveys ja luonne, mutta kuten monesti on todettu, vaikka paperilla ja teoriassa kaikki näyttää hyvältä, voi se oma koira olla ihan päinvastainen tapaus.

Aika kirjava on tuo mun rotuvalikoima kun tässä rupesin asiaa pohtimaan...

Maailmassa on todellakin aivan liikaa ihan rotuja... Meillä seuraava koira olisi todennäköisesti kääpiösnautseri, staffi, no jaa bullitkin ois ihan kivoja, mutta. Mies haluaa metsästyskaverin. Noh, noutajat on kivoja, vähän oon itseäni ajanut jo sille linjalle että jos vaikka käyttis labukka, mutta kun mä en vaan haluaisi noutajaa. En tiedä miksi, mutkun en vaan halua. Ja sitten taas oishan se kompromissi, ja kyllähän mä sitäkin voisin pusuttaa ja halittaa ja kouluttaa. Nyt ollaan sitten miehen kanssa alettu tutkimaan seisojia, ihan perus seisojaakaan en haluaisi ja onhan ne vähän rumiakin. Nyt ollaan päästy yhteisymmärrykseen että se voisikin olla weimari se meidän seuraava koira. Se hakee vedestä ja maalta, sillä pystyy harrastamaan melkeen mitä vaan, ja ulkonäkökin miellyttää silmää melkoisesti, siis kummankin silmää. Ja Jyväskylässä näyttäisi olevan joku kasvattajakin että voisi käydä vähän tutustumassa rotuunkin tässä jossain vaiheessa että onko se sellainen mitä sitten oikeasti haluaisin tai siis me haluttaisiin.

Loppu kaneettina haluaisin vaan sanoa että henkisesti mä olen 100 % snautseristi.

Tigru kirjoitti:

Mä taas sanoisin että jos on päässyt rodun harkinnassa siihen pisteeseen että miettii muutaman samankaltaisen rodun väliltä että minkäkö niistä ottaisi... niin todennäköisesti ottaa minkä vaan (jos asiaa on oikeasti harkittu) niin ei se pahasti pieleen mene. Toki voi onnistua valitsemaan itselle hankalan pennun (kukapa ei olisi lyönyt päätä seinään ekan koiran kanssa? Oikeasti?) tai todeta että se toinen rotu lopulta kiinnostaa enemmän, mutta ihmettelen suuresti jos silti katuu sitä ekan koiran ottamista. Se on kuitenkin tärkeä, rakas ja silloisilla kriteereillä hyvin valittu.

Ja ihan oikeasti musta se tokan koiran valitseminen on sillä tavalla helpompaa että pystyy paremmin erittelemään sen ekan jäljiltä esim millaisista asioista ko koirassa pitää (=haluaa tulevaankin) ja mistä taas ei pidä ja vaikka olisi kuinka koirakokemusta ennestään niin niitä vaan on helpompi eritellä siinä vaiheessa kun on elänyt koiran kanssa pidempään ja kouluttanut koiraa pennusta saakka..

Tää on kyllä kanssa niin totta! Mullahan on kotona loppupeleissä melkoisen erilaiset rodut staffi ja rotikka (vaikka joskus sitä miettii että kumpi näistä olikaan kumpi...). Molemmat toki varmasti yleensä kategorioidan sinne haastavampien rotujen luokkaan. Rotikasta haaveilin jo ekana koirana, mutta oma kantti ei vaan kestänyt noiden "pärjäisinkö" kysymysten kanssa ja väen vängällä sitten 1,5 vuotta melkein "on se se rotikka.. mutku mitä jos! katotaan muita...on ssese rotikka..mutku jos ei osatakaa..." vääntöä käytiin avon kanssa. Voitte toki kuvitella, mikä on miehen mielipide kun tyttöystävä haluaa rotikkaa "JES! oikean koiran näkönen koira" etenkin kun meillä avo ihan oikeasti luuli, että on vaan olemassa eri värisiä/kokosia koiria, mutta luonne on kaikilla sama. Sitten sitä istuttiin tutkimassa rotukirjaa ja miettimässä kaikenlaista, staffia tarjosin jo ekan puolen vuoden jälkeen mutta silloin avoa ei kiinnostanut, yritin sitten vielä n. puolen vuoden päästä uudestaan ja silloin avo sitten jo kiinnostui kun esittelin rotufoorumia ja lopulta mentiinkin kattoo (mulla oli jo aiempaa kokemusta staffeista hoitokoiran muodossa) ja vihdoin sain avolta sitten hyväksynnän tälle rodulle ja rotikka laitettiin jäihin, koska ei uskottu että pärjättäisiin. No, me tosiaan sitten saatiin melkoisen haastavan luontoinen staffiuros, jonka kanssa on painittu ja itketty monet kertaa epäonnistumisia (tosin eka koira epäonnistumisiakin on toki osa, ellei suurin osakin). Kun ton jästipään kanssa kerkesi asioiden kanssa painia niin vihdoin sitten toista koiraa ottaessa meille tuo rotikka tuli ja voin kertoa, että meidän rottweilerlikka sopii mun käteen niin täydellisesti että mä usein sanonkin että se toimii pelkän ajatuksen voimalla. Toki meilläkin on ollut haasteita, mutta sillä oletuksella että oltais saatu tuo sama mustaruskea ensimmäiseksi koiraksi niin me oltais oikeesti päästy helpommalla rotikan kuin ton staffiuroksen kanssa.

Tän takia mä voin kanssa täysin allekirjoittaa ton Tigrun sanomisen siitä, että jos harkitut rodut ei oo tyyliin chihu, kultsi ja joku laumis vaan on just edes suunnilleen samantyyppisiä ja samaan käyttötarkotukseen niin ei se vaan voi mennä pahasti pieleen ja kaikkien kanssa pärjää.