Koirat.com

Mun mielestä tää aihe on sen verta kiinnostava, että avasin sille kokonaan oman ketjun.

Tässä aiheeseen liittyviä viestejä purkautumisosastolta:

Fay kirjoitti:



No ei kun äidin kanssa.. Menin tyhmä mainitsemaan että olisi mahdollisuus pentuun.. Olisi pitänyt tajuta ettei hän ymmärrä ei sitten pätkän vertaa. "Hoida nyt entiset pois alta. Kun siinä on siivoamistakin ja kaikkea." No ihan kun en tietäisi.. Kas kun en tajunnut että kaksi koiraa tekee enemmän sotkua kuin yksi. Täytyy varmaan jättää kaikki eläimet sitten pois..

Vanis kirjoitti:

^Kannattaa totutella ajatukseen jatkuvasta nalkuttamisesta Äidin lisäksi mulla on liuta muita muiden asioihin sekaantujia. Mä ajattelin olla kertomatta mun pentusuunnitelmista. Vähemmän kestettävää

NataliaNala kirjoitti:

^^aah... jotenkin ajattelin että toi oli sellanen purkaus että voi äiti eli voi elämä... mutta jooh, olen sinänsä ilonen ettei mun äitini ole mikään siivoushullu vaikka vois ehkä hiukka enemmän ollakin no fence mom...

kadi kirjoitti:

Se on kyllä kumma, ettei ihmiset yleensä kyseenalaista sitä että perheessä on kaksi tai useampia lapsia. On jopa normaalimpaa, että lapsia on vähintään kaksi, kuin vain yksin. Mutta herjee kun kyse on koirasta, niin puhutaan nimenomaan tuohon 'hoida se ensimmäinen alta pois' tyyliin. Ihan niinkuin koira olisi joku työprojekti, joka alkaa ja päättyy.

Ja ne lapsethan ei aiheuta vaivaa, eikä siivoamista, eikä rahanmenoa....

Mondial kirjoitti:

^ mä luulen, että kyllä niistä lapsistakin tuomitaan ja pyöritellään silmiä. Ehkä uutiset vaan kerrotaan niin myöhään, että se muksu on jo masussa, niin ei siinä sitten kehtaa saarnata. Mutta jos sanois että "suunnitellaan toista mukulaa" niin kyllähän siihen voi kaikkitietävät voivotella vaikka kuinka.

Ite pimitän äidiltä tietoja viimesen asti, vaikka ei se niin kovin edes valita. Sitä on vaan niin herkkä oman äidin kritiikille. Siksipä muutin pois kotoa päivän-parin varoituksella, kerroin koirahankinnasta kun maksut oli jo tehty, ja seuraavasta murresta en pihahdakaan ennenkuin pentu on jo kotona ;P

Fay kirjoitti:

No mutta siis olisihan se nyt ollut kamalaa jos joku äipälle olisi silloin aikoinaan sanonut että "hoida nyt se ensimmäinen mukula ensin alta pois ennen toisen hankkimista". Enpä olisi minä nyt tässä. Mutta enpä viitsi noita lapsivertailuita äidille enää tehdä sen yhden lapsi-koira -keskustelun jälkeen. Aiheena oli siis että kummasta on enemmän harmia enkä ollut uskoa korviani kun hän oli aidosti sitä mieltä että koirat ovat vaikeampia kun taas omasta mielestäni koirat ovat tosi helppoja verrattuna lapsiin. Mutta kukin tyylillään.

Joo en ole minäkään siivousintoilija (äiti on) ja kyllä meiltä koirankarvaa löytyy nurkista. Mutta eiköhän se siivouspuoli ole pienin ongelma koiran ottamisessa.

Mitä tästä opimme? Eipä taida äitimuori kuulla suunnitelmista kun vasta viikko sen jälkeen kun pentu on meille tullut..

Asiallinen kirjoitti:

^^ Samoin toimitaan täällä eläininfojen kanssa.

Onhan äiti ihan mukava, mutta voi jumankeuta jos mainitsetkin sanan 'koira' sanan 'ottaminen' samassa lauseessa, sieltä tulee paasausta kuinka koiran pito on hankalaa ja kuinka sitä pitää lenkittää ja mihinkään ei voi lähteä ja ..

Mihinkäs mä olisinkaan menossa? Ei minnekkään lomamatkalle voi lähteä muutenkaan, turhaa rahan menoa sellainen nyt. Muttakun ei, pitää aina vängertää vastaan kuinka koirasta on haittaa.

...

Fay kirjoitti:

Oikeastaan eniten tuossa särähti korvaan se kun tämä totesi että "sinä nyt saat vain päähäsi kaikenlaista joka on sitten pakko toteuttaa". Ymmärtäisin tämän kommentin oikeastaan missä tahansa muussa yhteydessä, mutta kyllä tämä koira-asia on jo niin pitkään ollut mielessä ja harkinnassa että ei voi todellakaan puhua mistään päähänpistosta. Enkä edes ole luonteeltani mikään impulsiivinen ihminen. Pikemminkin päinvastoin. Jahkaan ja pohdin kunnes asia meni jo.

Voi kun äitikin ymmärtäisi miltä minusta oikeasti tuntuu ja näkisi kuinka onnellinen olen koirien kanssa. Mutta kai hänestä sitten on parempi että masentelen kotona kuin lähtisin koiran kanssa raittiiseen ilmaan ja tapaamaan muita koiraihmisiä harrastuksissa. *kiukkutuittuFay12veeteiniX*

Onko kellään muulla samaa että kun puhutte äidin (tai isän) kanssa, vajoatte takaisin teinivuosiin? Itseltä ainakin lähtee heti vuosia pois se kymmenen oikeasta iästä joka puhelun aikana ja hetken sen jälkeenkin.

Asiallinen kirjoitti:

Fay, minulla on ollut aina vähän kyseenalaiset suhteet vanhempiini, kunnes pääsin muuttamaan pois. Ilmeisesti meidän suhteen parannuskeino oli juuri se pois muutto (tällähetkellä asun 164km päässä heistä), äänensävy ja asenne minua kohtaan ovat muuttuneet täysin. Kylään on jopa mukava mennä, kun tuntuu siltä että minua kohdellaan nyt, vihdoin, kuin ihmistä jolla on omat mielipiteet.

innna kirjoitti:


Mähän olen vasta 20, mutta mun äiti ei todellakaan tuo musta niitä parhaita ja kypsimpiä puolia esiin... Se vaan jotenkin saa kaivettua musta uudestaan esiin sen 15-vuotiaan kiukuttelijan. Vaikka kuin yritän vastustaa. Kotona jos nähdään niin se on varma että parikymmentä minuuttia näkemisestä jokin sanaharkka on jo pystyssä. Täällä kun se oli tosiaan viikon mun luona Ranskassa lomalla, niin vasta viikon loppupuolella alkoi tulla niitä Äidin Hyvät Neuvot ja Ohjeet (tm) -syntyisiä suuttumisia puolin ja toisin.

boxerowner kirjoitti:

Oho, kylläpä moni saa vanhemmiltaan (lue: äidiltään) tai läheisiltään paskaa niskaan, jos on hankkimassa ensimmäistä/toista/jne eläintä talouteen. Tässähän täytyy oikeasti olla todella onnellinen siitä, että oma äiti on innolla mun koiraprojektissa mukana, vaikka asia koskee sitäkin, pentu kun jää tähän samaan talouteen. Ja jos se äitistä olis kiinni, se ottais mieluusti yhden pennun itselleenkin. Onkohan mulla vaan jotenkin erilainen äiti?

Eevus kirjoitti:

Nää äiti jutut on kyllä niin mielenkiintoisia. Niin haluaisin itsekin tietää millainen mun äiti olisi mulle jos eläisi vielä, että sinänsä saatte olla onnellisia, että on se äiti jonka kanssa voi riidellä ja kinastella, mutta kuitenkin äideissä yleensä on paljon enemmän hyviä puolia ja se on kuitenkin aina se oma äiti. =) Onneks mulla on silti maailman paras isä joka ei ole koskaan kyseenalaistanut mun päätöksiä, hankintoja tai mitään muuta sekä ollut kannustava joka tilanteessa. Eikä koskaan sanonut mulle pahaa sanaa..

Avon äiti on kyllä aika hassu tapaus. Toisinaan sitten osaa heittää avolle (tietämättään) piikikkäitä juttuja, jotka osuu arkaan paikkaan, ja niitä ollaankin joskus ihmetelty.. tyyliin: "kannattaako sun sinne enää hakea opiskelemaan kun et kumminkaan pääse"...

griffon kirjoitti:

Samaa olen hämmästellyt näitä juttuja lukiessani, että miten omat vanhemmat ylipäänsä voi kommentoida lastensa asioita noin veemäisesti
No, en mä sitä sano että itsekään aina niin herttaisesti höpötän mutta se mitä aikuiset, omillaan asuvat lapset tekee on aivan niiden oma asia eikä kuulu mulle pätkääkään.
Aivan turha mennä pahoittamaan mieltä jollain "et-sä-kuitenkaan-osaa" tai "ei-susta-ole-siihen" kommentilla. *huoh*

Annny kirjoitti:

Kummankaan koiran kohdalla en kertonut vanhemmilleni mitään että edes suunnittelin koiraa ottavani koska tiesin mikä sota siitä syntyisi. Kun pentu oli jo talossa niin menin sen kanssa jossain välissä käymään vanhempien luona. Oli hauska katsoa kun heiltä tippui leuka ja silmät päästä Eikä siinä sen kummempaa sanomista tullut kun se koira oli jo otettu. Nykyään äiti koittaa kovasti tuota vanhempaa koiraa itselleen saada...on niin kovasti siihen ihastunut, tuo nuorempi on taas kuulemma ihan toivoton tapaus

Mulla ainakin usein lähtee iästä kymmenen vuotta, kun vanhempien kanssa koittaa keskustella. Menee helposti teiniXkiukutteluvaihe päälle ja jälkeenpäin itseäkin ravostuttaa oma lapsellinen käytös. Onneksi on vanhempiin reilu 300km hajurako niin ei usein pääse teinix irti

Ja hitto että ärsyttää...Eilen lenkillä meidän eteen ilmestyi nainen jolla oli saksanpaimenkoira vapaana. Olivat kääntymässä erisuuntaan kuin minä koirieni kanssa ja oletin että se koira naisella on hallinnassa eikä edes meitä välttämättä huomaa kun olivat niin paljon edelläkin. Yhtäkkiä se saku huomaakin meidät ja lähtee juoksemaan sataa meitä kohti niskakarvat pystyssä. Minä menen ihan paniikkiin ja koitan vetää omat koirat selkäni taakse ja huudan pää punaisena sille lähestyvälle sakulle. No onneksi se saku tyytyi vain haistelemaan vaikka karvat pystyssä kokoajan olikin ja Lucalla lähti äijä vaihe päälle myös ja siinä pörhisteli karvat pystyssä. Nainen koitti huudella koiraansa luokseen ja kyllä se sitten lähtikin kun minäkin karjuin ja huidoin siinä. Odottelin että koira palasi naisen luo ja oletin että nainen ottaa sen kiinni, mutta ei. Lähtivät vain jatkamaan matkaansa. Odotin hetken että pääsivät kauemmas ja uskaltauduin sitten lähtemään itse liikkeellä niin eiköhän sama toistu. Tämä saku pyrähtää taas meidän luo karvat pystyssä ja taas minä huudan sille pää punaisena koittaen samalla pitää omat koirat kurissa. Koira sitten pyörtää naisen luo takaisin ja minä saarnaan vielä naiselle siitä kuinka koiraa ei saa pitää vapaana jos se ei ole hallinnassa ja että tuossa olisi voinut käydä todella pahasti jos omat koirani olisivatkin olleet aggressiivisia tapauksia. Nainen ei vastannut mitään...jatkoi vain matkaansa. Hiukan tärisytti tuon jälkeen, kun alkoi ajattelemaan kaikkea mitä jos? Mitä jos se koira olisikin käynyt mun koirien päälle? Mitä jos mun koirat olisivat olleet aggressiivisempia tapauksia? Ei olisi tullut hyvää jälkeä...Onneksi mitään ei kuitenkaan sattunut.

MissFields kirjoitti:


Kyllä tässä vielä about kolmekymppisenä on ihan sama puheensävy mun ja vanhempien kesken kuin silloin 15 vuotta sitten. Ja tää on aivan järjettömän rasittavaa. Joskus voidaan puhua kuin kaksi (kolme) aikuista ihmistä, mutta sitten kun sieltä alkaa tulla elämänneuvoja ja "älä tee sitä" ja "älä tee tätä" niin alkaa ovien paiskominen ja kitinä. Ei sellaista jaksa kuunnella. Voisin kirjoittaa tästä aiheesta vaikka kirjan. Oikeasti.

Olen myös kuullut jonkun viisaan neuvon, että vanhemmat alkavat suhtautua Sinuun aikuisemmin kun alat käyttäytyä itse aikuismaisemmin.. mutta se on ihan mahdotonta. Ne kohtelee mua kuin viisivuotiasta.

Ja mitä tulee koiran ottamiseen, niin molemmat vanhemmat vastustivat ideaa kovasti ihan tappiin asti, ja kappas kun se pentu kirmasi ensitapaamisella niitten syliin, niin siinä taisi mielipiteet äkkiä muuttua "no onhan se tosi söötti ja lutunen"

Murmuu kirjoitti:



Itsehän kerroin porukoille, että olin muuttanut yhteen poikaystävän kanssa, vasta viikko sen jälkeen, kun oltiin muutettu. Jos nimittäin jostain asiasta ollaan tapeltu äidin kanssa, se on ollut se poikaystävän näkeminen.

Nutti kirjoitti:


Olen mietiskellyt ihan samaa, kun täällä näitä vanhempipurkautumisia on tasaisin väliajoin. Toki meilläkin silloin aikoinaan porukat kyseenalaisti koiran ottamisen ("no onko se nyt ihan järkevää tms.), mutta aikuinen ihminen olin jo silloin (asuin exän kanssa 800 kilsan päässä) ja omat päätökseni tein ja teen edelleen. Porukat kyllä tietää, että ei niillä ole periaatteessa mitään mahdollisuutta vaikuttaa mun päätöksiin enää. Tottakai he on huolisaan mun pärjäämisestä yms. ja kyllä mä sen ymmärrän, mutta kyllä he myös luottavat siihen, että osaan oman elämäni hoitaa ja tehdä itse omat päätökseni ilman mitään väliintuloa. Nykyään, kun asun porukoiden luona aina työreissujen ajan, niin tulee oikeastaan kysyttyä neuvoja heiltä joihinkin asioihin, koska kuitenkin ovat enemmän elämää nähneitä ja kunnioitan sitä elämänkokemusta joka heillä on (kuitenkin esim eläinasioissa omat vanhemmat on aika uunoja, kun niitä meillä ei koskaan ole ollut).

Tekee oikein pahaa välillä lukea täältä miten rumasti ja loukkaavasti omat vanhemmat voivat lapsilleen puhua. Jos oman äidin suusta tuollaista tekstiä tulisi, niin välit ois kyllä menneet välittömästi. Onneksi en edes muista, että oma äiti olisi koskaan sanonut mitään loukkaavaa (itse asiassa yhtään kenellekään, oli se sitten perhettä tai ei).

Fay kirjoitti:



Tavallaan uskon tuohon, tavallaan en. Luulen nimittäin että monella vanhemmalla käsitys siitä millainen se oma lapsi on pysähtyy siihen päivään kun lapsi muuttaa pois kotoa. En kuitenkaan ole sama ihminen enää verrattuna siihen 16-vuotiaaseen joka lähti suureen maailmaan. Väittäisin siis että äitini tuntee sen ihmisen joka silloin olin, mutta niin moni asia on toisin nyt. Ja onhan tuosta osa itseaiheutettua, sillä en kerro äidilleni etukäteen että olen jotain suunnittelemassa vaan sitten vasta kun asia on oikeasti ajankohtainen. Kuinka voin siis suuttua jos äitini syyttää minua impulsiivisuudesta, jos hän ei ole ollut näkemässä koko prosessia vaan vain sen osan kun hehkutan että "hei haluan muuten nyt pennun"?

Mutta kyllä se pistää silti vihaksi!! Olen tehnyt paljon töitä sen eteen että ansaitsisin äitini luottamuksen siinä että pärjään. Ja kyllä se silloin ärsyttää tosissaan kun tästä huolimatta minua kohdellaan kuin olisin vasta eilen tähän maailmaan putkahtanut. Onko se sitten vain äitien tehtävä epäillä kaikkea, toimia ylivastuullisena järjen äänenä silloinkin kun se menee liiallisuuksiin? Kyllä ainakin minun äitini sortuu usein vähättelyyn, pessimismiin ja pahimmillaan jopa täyteen teilaamiseen minuun liittyvissä asioissa ja kyllähän se nyt tuntuu pahalta. Voiko joku tehdä sellaista vain suojellakseen ja puhtaasta rakkaudesta? En murto-osan sadasosasekunninkaan verran epäile rakastaako äitini minua, se on selvää! Mutta tuntuu vain että joskus haluaisi vain keskustella normaalisti kuin kaksi aikuista eikä aina kuten äiti ja tytär.

Jatkuu.. Monesti nuo loukkaukset meillä ovat sellaisia joissa on kyllä osa totuutta, mutta niin ei vain saisi (minun mielestäni) puhua kenellekään. Esimerkiksi olen jättänyt lukion joskus kesken. Sen jälkeen olen kyllä hankkinut ammatillisen koulutuksen, mutta nyt sitten kun puhun että olisi kiva kouluttautua pidemmälle, äiti heittää että "älä mene kun se jää kuitenkin kesken". Tai lemppariaiheestani, painosta, äiti jaksaa huomautella välllä. Vieläkin kaikuu korvissa teini-iän kommentit siitä kuinka kannattaisi ostaa isompaa kokoa "koska lihot kuitenkin tuosta". Ai että tuollaiset kirpaisevat! Oikeasti noiden takana ei ole tarkoitus satuttaa, mutta kun aihe on itselle tarpeeksi herkkä, sitä ottaa niin pienestä itseensä.

Firebolt kirjoitti:

Kun minä kerroin pennunetsinnän olevan käynnissä, tuli vanhemmilta ne perus "mieti nyt vielä" ja "oot niin nuori, kyllä sulla on aikaa myöhemminkin". Jopa noikin ärsyttää mua, joten voin kuvitella, miksi jotkut täällä repii hiuksii päästään.

Aina ne yrittää kaikennäkösillä kysymyksillä - liittyen koiranottamisen ongelmakohtiin - saada mut pinteeseen ja ikään kuin tajuamaan, etten ole miettinyt asiaa viellä kunnolla. Mutta mä olen vastannut itselleni niihin kysymyksiin jo sata kertaa, joten hähää ne ei voi estää mua. Muahhahhahhh

ransa kirjoitti:

Kerronpa minäkin hieman äidistäni... Äitini oli täällä meillä vähän ennen kuin meille tuo hauvavauva kotiutui ja hän puhui pitkään siitä, miten ihanaa on, että meille tuo koira tulee. Sensijaan yhtään ihmislasta meille ei enää SAA syntyä. Kiva kuunnella sutä, kun minulla oli silloin raskausviikkoja 15 (nyt 21+, enkä kyllä sanallakaan ole tästä viidennestä vauvasta maininnut.) Taitaa ihmetellä kun en enää välitä soitella kuten aiemmin ja olen aika vähäsanainen hänen soittaessaan. Äitini ei KOSKAAN ole joutunut hoitamaan lapsiani, itse olemme noista huolehtineet ja jokainen tulokas on muun perheen puolesta ollut toivottu ja rakas.

MissFields kirjoitti:

^^^joo se on ihmeellistä, että äiti "tietää paremmin" miten elämääsi kuuluu elää.

Viimeksi äti soitteli mulle ja valitteli kuinka tyhmän tyypin kanssa isosiskoni deittailee. Kysyin, että juttelitteko, ja millainen se on. Ei se jutellut, eikä tiedä siitä mitään. Mutta oli vaan outo. Jaa Eikös äiti voi olla iloinen että sen 35-v yksinhuoltajalapsellaan (mun sisko) on vihdoin jotain säpinää.

Fay Kyllä ainakin minun äitini sortuu usein vähättelyyn, pessimismiin ja pahimmillaan jopa täyteen teilaamiseen minuun liittyvissä asioissa ja kyllähän se nyt tuntuu pahalta.

Sellainen ei kuulu kyllä ihmisten väliseen suhteeseen. Todella törkeää.

Kun kerroin uranvaihtosuunnitelmistani, mitä olin pitkään miettinyt ja pohtinut, niin osasin odottaa jo reaktiota. Kerroin meneväni iltaopiskelemaan ja valmistun sitten kahden vuoden päästä. Iskähän siihen, no mutta ainahan sitä voi opiskella huvikseen. huoh.

Paulchen kirjoitti:

Mun äiti ei ikinä antanut pitää kuin paria lemmikkiä kerrallaan "sitten kun asut omassa kodissasi voit hankkia niin paljon elukoita kuin haluat". No kumma kyllä sillä on silti joku mielipide paljonko on sopiva määrä eläimiä mun omaa kotiin

Koirista se ei ole sanonut mitään kun niitä nyt ei olla kovin usein tullut hankittua. Meillä ei vain ole nyt tilaa eikä aikaa enempään kuin kahteen koiraan, ja kesti aika kauan ennen kuin uskalsin edes sen toisen hankkia. Mutta yleensä kerron äidille vasta jälkeenpäin (meillä välimatkaa 2000 km ) että olen hankkinut "taas lisää elukoita" niin ei se enää siinä vaiheessa yleensä sano juuri muuta kuin "jaksatkohan senkin nyt sitten vielä hoitaa"

Eläintenpidon suhteen mua ärsyttää myös anoppi, jolla on maatila. Hän pitää siis kyllä eläimistä, mutta on sitä mieltä että niitä ei kuulu pitää sisätiloissa, eikä niiden eteen nyt ainakaan kannata mitään ylimääräistä vaivaa nähdä. Heillä on hevosia ja kaikki hevosta pienemmät (=halvemmat) eläimet ovat enemmän tai vähemmän turhia. Anopilla on myös koiria ja koira on toki ihan ok (siis se yksi, jonka hän on etsinyt pojalleen), mutta on ihan naurettavaa käyttää vapaa-aikaansa siihen, että kulkee koiran kanssa jossain hassuissa harrastuksissa. Koiran paikka on pihalla haukkumassa.

Sitäkin ihmeellisempää on pitää kissoja SISÄLLÄ Siis herranjestas, niistä lähtee karvaakin ja miksi kukaan edes hankkii kissaa jos ei hiiriä pyydystämään. En ole todellakaan kertonut että ulkoilutan kissojani valjaissa Ja sittenhän meillä on vielä marsuja, no ne nyt on ihan kivoja leluja lapsille mutta miksi ihmeessä niille pitää rakentaa puolen keittiön vievä navettarakennus (ja hänen poikaraukkansa vielä joutui sen vapaa-ajallaan rakentamaan ) kun muutkin ihmiset pitävät niitä hamsterinhäkissä lastenhuoneen nurkassa.

Huoh.

Eevus kirjoitti:



No tätä mäkin ihmettelen ja paljon. En voi varmasti sanoa, mutta uskoisin, että oma äitini ei olisi sellainen, sillä perusteella mitä äidistäni muistan ja mitä olen ihmisiltä kuullut, millainen hän oli. Toisaalta olen sitä avon kohdalla nähnyt ja joidenkin kavereiden, mutta silti kummastuttaa koska mietin millainen mun isä on.. ei KOSKAAN ole arvostellut mitään muhun liittyen eikä ilkeetä sanaa sanonut. Kun sanoin sille, että me hankintaan koira tänne seuraksemme niin vastaus oli lähinnä "aijaa, okei" ja sitten kyselyä rodusta, sen ominaisuuksista yms.

jess

Jesh! Nyt kaikki patoutumat pihalle! Olisi tässä psykologian asiantuntija välillä tarpeen..

Kannetaas oma korsi kekoon. Mulla (kuten monen mielestä hyvin suurella prosentilla maailmassa muistakin) on maailman paras äiti -ja kamalin. Se on aina läsnä ja tukee ja auttaa ja sille voi kertoa ihan mitä vaan maan ja taivaan väliltä. Toki nyt vähän jätän kertomatta mm. baarireissuista koska hänellä on kovat uskonnolliset vakaumukset. Kuitenkin tosi rento täti eikä pahemmin moralisoi. Olen kyllä soittanut ensimmäisenä äidille kun olen luullut olevani raskaana jollekin ihan random vahinkotyypille. Eli ei sellaista moralisointia tule ettenkö osaisi itsestäni huolehtia vaikka olisinkin tehnyt tyhmyyksiä.

Sitten se kääntöpuoli. Mun pitäis olla suurinpiirtein kirkkain tähti taivaalla. Ammattikorkeakoulusta ei valmistu maistereita ja onko mies nyt tarpeeksi hyvä kun tekee työkseen "tommosta" (mun miehen pitäis siis olla joku lääkäri ja mun pitäis olla vähintään juristi). Eli siis odotukset mun kohdalla on olleet tosi kovat eikä meinaa millään käsittää sitä että hukkaan kaikki valtaisat älylliset lahjani () ravintola-alalla. Siitä suomii aina sopivan tilaisuuden tullen. Olen heittänyt elämäni hukkaan jne. Se, että kokee tuottaneensa pettymyksen, on ehkä paskin tunne kaikista. Onneksi näitä tunteita ei kovin usein tarvitse käsitellä, mutta aina joskus jossain keskustelun seassa tulee sellainen piikki, että sen todella tuntee.

Kuitenkin me käydään kyllä ihan aikuismaisia keskusteluja enkä koe olevani 12 -vuotias äidin seurassa. Joskus saa kyllä kaivettua sen teinihirviön sisältä esiin vieläkin, vaikka olenkin lähempänä kolmeakymmentä (hui!!!). Äidillä on yksi kamala piirre. Ja se on marttyyrius. Jos hänelle tärkeää asiaa et muista heti, niin kuulet siitä pitkään. Se ei puhu ja mököttää ja käyttäytyy joskus kuin pieni lapsi -eikä näe virheitä itsessään, mutta osaa kyllä osoittaa niitä muista. Se on ärsyttävää.

Kuitenkaan ei ole ikinä kommentoinut tuollaisin tavoin kuin monen muun äiti, vaikka ilkeällä kielellään aina joskus saakin suuttumaan. On muuten niin, että kukaan ei saa mua niin raivon partaalle kuin oma äiti. Lohdullista siinä on se, että tietää, että suhde ei kariudu koskaan vaikka mitä tapahtuisi. Se tulee aina olemaan siinä, ja mä tässä sille. Surullista, että äidit, joiden kuuluisi olla suurin tuki ja turva, mollaavat lapsiaan maanrakoon.

neruda kirjoitti:

Se, että kokee tuottaneensa pettymyksen, on ehkä paskin tunne kaikista.

Amen to this. Mä koen näitä vähän liiankin usein. Vaikka mulle on sanottu että asia ei näin ole, se ei vaan mene mun päässäni perille asti, oma fiilis kun on mitä on.

Ja kun on äidit haukuttu alimpaan rakoon, niin käsi pystyyn kuka tunnustaa olevansa se ihana unelmalapsi, jota äiti kovasti toivoi ja joka on käyttäytynyt äitiään (ja ylipäätään vanhempiaan) kohtaan aikuisenakin todella aikuismaisesti?

Oma käsi pysyy ainakin visusti alhaalla. Murrosikä nyt on vielä asia erikseen, mutta on senkin jälkeen ollut tilanteita, joissa olisi jälkikäteen voinut toimia toisin. Joitain tilanteita olen pahoitellut jälkikäteen ja joidenkin tilanteiden kohdalla olen pitänyt huolen, että seuraavalla kerralla olen käyttäytynyt kypsemmin.

Kun ei niitä vanhempiaan voi valita, niin yritän kuitenkin tulla toimeen parhaani mukaan.

Melina kirjoitti:

Ja kun on äidit haukuttu alimpaan rakoon, niin käsi pystyyn kuka tunnustaa olevansa se ihana unelmalapsi, jota äiti kovasti toivoi ja joka on käyttäytynyt äitiään (ja ylipäätään vanhempiaan) kohtaan aikuisenakin todella aikuismaisesti?

Tottakai niitä ylilyöntejä tulee, suhde on kuitenkin niin läheinen ja varsinkin tuntuu, että äitien ja tyttärien suhteet voi olla todella monimutkaisia välillä. Itse olen enemmän kuin isäni, joten hänen kanssaan tulee otettua yhteen useammin, tapella/huutaa ei meidän talossa voi kun vanhemmat ei sitä harrasta, mutta isän kanssa saattaa mennä sukset ristiin noin niinkuin ihan väittelyasteella (ollaan molemmat tosi itsepäisiä). Siltikään kumpikaan ei mene henkilökohtaisuuksiin, ei haukuta eikä tölvitä toisia, se ei vaan kuulu perheeseen. Eikä se mun mielestä kuulu ylipäätään hyvään käytökseen muutenkaan. Ei lapsena eikä vanhempana.

Meillä ei vanhempien toimesta ole koskaan ollut mitään tavoitteita elämässä (kauheaa kun kuulostaa karulta..), itse ollaan siskon kanssa päätetty mitä meistä tulee ja mikä kiinnostaa ja edetty sitte sitä tietä omina avuin. Mitään kouluvaatimuksia ei ole ollut (paitsi se, että koulu hoidetaan niin hyvin kuin osataan ja se on aina ykkönen) eikä mitään harrastusvaatimuksia, itse ollaan saatu päättää, mitä halutaan. Joitakin päätöksiä vanhemmat (lähinnä se äiti) on kyseenalaistaneet (kuten esimerkiksi koulun lopettamisen kesken), mutta aina sinne perään on tullut myös se lause, "Sinun elämäsi se on, itse sinun on päätettävä". Mikä kyllä välillä on raivostuttanutkin, kun olis oikeesti halunnut jonkun ratkaisun ulkopuolelta (lähinnä omaa laiskuuttaan ).

En sitten tiedä onko sisko kokenut asian jotenkin erilailla, meillä on kuitenkin 6 vuotta ikäeroa ja ollaan oltu eri aikoihin mm. ala-asteella. Siskolla oli myös koulunkäynti huomattavasti hankalampaa kuin minulla, itse suivailin lukioon asti kiitettävällä keskiarvolla mitään sen kummemmin lukematta.

Mä olenkin omasta äidistäni nillittänyt melkoisesti, joten voisin tänne koota parhaita paloja. Me ei olla tultu toimeen ikinä, kaikkein vähiten kun olin 12-18 -vuotias. Lapsenakin olin aina riidoissa äidin kanssa, eikä aikuisena ole ollut helpompaa muuten kuin siltä osin ettei enää ole pakko osallistua.
Tavallaan ollaan äidin kanssa hirveän samanlaisia; vahvoja persoonia, verbaalisesti lahjakkaita ilkimyksiä, ja hyvin pitkävihaisia. Toisaalta taas äidin elämäntehtävä on lyödä muut maanrakoon, kun itse taas ryhdyn saatanalliseksi vain pakon edessä. Järkyttävän ulosantini olen kyllä äidiltäni oppinut, enkä ikinä käytä sellaisia "aseita" muita kohtaan.
Kun olin nuori ja asuin olosuhteiden pakosta kotikotona, oli äiti vallan väärinkäyttämisen mestari. En väitä olleeni mikään helppo kasvatettava, mutta jotkut menetelmät ovat vain anteeksiantamattomia. En ole ollut mikään ongelmanuori, olen pärjännyt koulussa ihan hyvin nkä koskaan tullut myöhässä tai humalassa kotiin. Äidin keinot perustuivat kiristämiseen ja uhkailuun, ja mihinkään lupauksiin ei ikinä voinut luottaaa. Pahimpia olivat omasta mielestäni ne kerrat, kun olin lupautunut jonnekin koiranhoitajaksi, ja kuin salama kirkkaalta taivaalta äiti ilmoitti etten muuten saakaan lähteä. Siis vaikka samana päivänä. Kun paras ystäväni sairastui todella aggressiiviseen syöpään, piti äitini aiheellisena kertoa minulle että se on minusta vain hienoa kun saan säälipisteitä, olenhan sellainen drama queen. Äiti yritti jatkuvasti vakuuttaa minulle että olen hirveä läski ( 50 kg....), ja hääti minut pois yhteiskuvista. Eihän kukaan halua ikuistaa sitä kun olin läski. Äiti uhkaili jatkuvasti antavansa Taon pois, ja sitä ihan oikeasti pelkäsin kuollakseni. Ei siis ole suurikaan ihme, että lähdin ovet paukkuen heti täytettyäni 18.
Mikään ei ole muuttunut, vaikka kykenenkin lyhyitä aikoja viettämään äitini kanssa. Opinnoista kieltäydyn keskustelmasta lainkaan, koska mikään ei äidille riitä. Mitä siitä, että työskentelen lähes täyspäiväisesti opintojen ohella. Kyllä mun olisi pitänyt olla vähintään graduvaiheessa kolmen vuoden jälkeen. Pikkusisarukset opiskelevat paljon tehokkaammin ( eivät ole tehneet päivääkään töitä opintojen ohella). Kandin palauttamista seuraavana päivänä äiti haukkui minut luuseriksi koiranrapsuttajaksi, joka ei ikinä tule valmistumaan. Saman saarnan olen kylläkin kuullut joka ikinen kerta kun olen hänen kanssaan, myös syntymäpäivänäni. Äiti siis soitti onnitellakseen, ja seuraavassa lauseessa alkoi haastaa riitaa. Lopulta kielsin tulemasta muun perheen kanssa kylään, eikä äiti sitten tullutkaan.

Painoni on edelleen yksi äidin lemppariaiheista. Painanhan nykyään hurjat 60 kg, ja tiedän kyllä että vähempikin riittäisi, mutta ei kai siitä joka kerta tarvitse piikitellä? Luulisi että pääasia on mitä itse ajattelen, enkä ole ylipainoinen, mutta eeei.

Äidin mielestä elämäni on pelkkää paskaa, ja se on oma vikani. Paska elämä tarkoittaa välivuosia lukion jälkeen, ja opintoja jotka eivät etene ennätysajassa. Tämä johtuu siitä että muutin typeränä pois kesken lukion, vaikka en ollut mitenkään valmis itsenäiseen elämään. Olenhan jälkeenjäänyt. Sen jälkeen sössin raha-asiani luottamalla silloiseen avopuolisooni, ja se vasta tyhmää olikin (tosin niin luotti isäkin kun takasi hänelle lainan). Sitä äiti ei ikinä tule myöntämään, että elämäni saman katon alla oli täysin epäinhimillistä, eikä vaihtoehtoja ollut. Kyllähän olen noista saanut maksaa kalliin hinnan, mutta äiti ei mitenkään voi käsittää että loppujen lopuksi olen nyt onnellinen. Minulle perhe ja koirat ovat etusijalla, eikä minua haittaa vaikka valmistuminen viivästyisi. Minusta tulee suomen kielen opettaja, ja sehän on lahjattomia varten. Minusta pitäisi tulla maineikas tutkija, vaikka näin jälkeenjäänyt olenkin.. Yleensäkin äidin mielestä ihmisarvo mitataan akateemisissa meriiteissä. Ystäväni ovat enimmäkseen paskasakkia, jo siksi että heillä on koiria. Koiraihmiset ovat yksinkertaisia.
Sen sijaan isosiskoni on lentoemäntä, ja vaikka taitaakin olla suvun ainoa ei-akateeminen, on äiti hyvin ylpeä. Isosiskolleni ja pikkuveljelleni äiti onkin aina ollut lähes normaali äiti. Sen sijaan minä ja pikkusiskoni saavat äidin näkemään punaista. Pikkusisko joutuikin terrorin kohteeksi heti kun muutin pois. Vaikka pikkusisko opiskelee jumalatonta vauhtia, ja kirjoittaa kandia 20-vuotiaana, yrittää äiti jatkuvasti vakuuttaa hänelle että hän on tyhmä ja yksinkertainen eikä ikinä tule pärjäämään työelämässä.

Voisin sanoa että äitini on läpeensä paha, mutta ei sekään ole täysin totta. Kyllähän hän jaksaa aina tukea kahta lasta neljästä. Minä en äitiä kuitenkaan osaa arvostaa ollenkaan. En koe ansainneeni saamaani kohtelua, ja on siitä mm. isovanhemmatkin joskus huomautelleet. Vaikka olen myös äitini kanssa tekemisissä, en ole antanut anteeksi mitään enkä usko pystyväni siihen koskaan. En itse pidä aktiivisesti äitiin enää yhteyttä muuten kuin pakon edessä, ja joka kerta syntyy tappelu. Enää en loukkaanu äidin sanomisista niin kuin ennen, lähinnä vain turhaudun ja raivostun. Tuntuu siltä ettei meillä ole mitään puhuttavaa. Me emme vaan pidä toisistamme lainkaan.
Jotekin tuo äitisuhde vaan vainoaa minua, vaikka en otakaan siitä tietoisesti paineita. Näen jatkuvasti painajaisia ajasta jolloin asuin vielä kotona. Painajaiset ovat todella ahdistavia, ja teema on sama.
On minulla toisinaan ihan hyvääkin sanottavaa äidistä, harmikseni vain valitettavan harvoin. Äiti on kaikin tavoin fiksu ja osaa olla mukava ja kohtelias, ja tulee pintapuolisesti lähes kaikkien kanssa toimeen. Se toinen puoli on vain hallitsevampi, eikä mikään hyvä voi kompensoida tuota kaikkea. En käsitä miksi minun pitäisi hyväksyä ja antaa anteeksi koska hän on kuitenkin oma äiti. Entä sitten? Omalta äidiltäänhän sitä tukea ja turvaa olisi pitänyt osata odottaa kaikkein eniten, ja tuki ja turva on kyllä kaukana omista kokemuksistani. Usein kuulee että kyllä kaiken sitten aikanaan unohtaa, tai huomaa että itse toimii aivan samoin. Jos ikinä huomaan käyttäväni samoja menetelmiä omien lasteni kanssa, toivon että joku hakee penskat kiireen vilkkaa turvaan.

Tulipa melkoinen vuodatus, ja sisältö on enemmänkin purkautumista kuin äitsuhteen analyysia.. Patoutumia?

muoks. Melinan kysymys tuli väliin.
Minä en ole ollut mikään unelmalapsi, enkä varmasti mikään helppo vastus. Siitä syystä kai äitikin on jättänyt isosiskoni rauhaan, kun hän on luonteeltaan aivan toisenlainen ja olisi murtunut kerrasta. Olen ollut aivan hävyttömän ilkeä äidillenikin, enkä halua vähätellä omaa osuuttani. Kuitenkin haluaisin painottaa että äitini olisi kuulunut olla se vanhempi, sen sijaan että verissä päin vääntää matsia 30 votta nuoremman kanssa.
Ja edelleenkin äiti osaa joskus tuoda minusta sen kakaramaisen puolen esiin. siitä en ole lainkaan ylpeä ja hävettää että toisinaan on tullut vajottua teinin tasolle.

Mun äiti on maailman ihanin, vaikka mää oon maailman kauhein lapsi

Edit. Vanikselle hali, nyt vasta luin tekstisi läpi.

Mulle tuli hirveän paha mieli kun luin Vaniksen äidistä. Varsinkin nuo painoasiat..

Meillä suurin väittelyn aihe ovat koirat ja kissat, että miksi niitä pitää olla näin monta. Välillä sitä tosin miettiin itsekkin.. Ei ole kuulemma tervettä pitää näin montaa lemmikkiä yksi tai kaksi riittäisi. Ennen sain hirveät raivonpuuskat siitä kun äiti alkoi arvostelemaan lemmikkien määrää ja sanoi/sanoo aina että meiltä menee koti alta elukoitten vuoksi, itkukin pääsi aina. Mutta nykyään pystyn ottamaan sen asenteen että minun elämä ja siihen ei ole kellään puuttumista. Ihmettelee varmaan että vaikka kuinka hän yrittää piikitellä, en suutu vaan otan rauhallisesti vastaan mitä sanotaan ja sanon siihen vain oman mielipiteeni. Piti mm. kuukauden mykkäkoulua kun meille tuli viides kissa. Joskus sitten taas ymmärtää kun sanon että tämä on mun harrastus ja elämäntapa, jotkut matkustelee, käy baareissa ym., mutta mä olen valinnut tämän.

Toinen on sitten painoarvostelu. Olin todella laiha 24 vuotiaaksi asti mutta sitten alkoi paino nousta ja siitähän pitää aina huomauttaa. Kun aloitin tuossa laihiksen ja tippuikin se parikymmentä kiloa, äiti kannusti kovasti. Mutta kun laihis meni nyt puihin ainakin toistaiseksi, on tullut kommenttia että siinäkö se sun laihdutus sitten oli, etkö pystynytkään siihen.. Ei tunnu kivalta.

Vanis / Kuullostaa Narsismilta.

Meidän isällä on samaa tälleen off topic :D

Mulla ja mun äidillä on kanssa ollut mielenkiintoiset välit. Ristiriitaiset. Nykyään tullaan toimeen jne jne. Vaikka vielä nykyäänkin tiedän että ei äiti meitä kumpaakaan halunnut (Minä ja veli)

^^niin minullekin

Mun äidissä ei ole valittamista. Mulla on ollut hyvä ja turvallinen lapsuus, ja teini-iän koheltamisistani huolimatta äiti ei ikinä antanut minun ymmärtää olevani millään tavalla epäonnistunut kapistus, vaikka syytä olisi toisinaan ollutkin.

Vieläkään en ole mikään ylpeilyn aihe, koulut ovat jääneet vähiin ja teen töitä perusduunarin ammatissa. Olen naimisissa rekkamiehen kanssa, enkä halua lapsia. Silti tiedän, että äitini pitää minua ihan yhtä rakkaana ja arvokkaana, kuin yliopistot ennätysajassa suorittanutta sisartani, jolla on lääkärimies ja vuoden ikäinen tytär.

Olen aina ollut ja olen edelleen hyvin läheisissä väleissä äitini kanssa ja puhumme vieläkin puhelimessa lähes päivittäin. Oli asia mikä hyvänsä, äiti osaa auttaa aina.

Äiti <3

Täällä ilmoittautuu kans yks jolla on aika "mielenkiintoiset"välit vanhempiinsa (erityisesti äidin kanssa). Mää oon kans monen muunlailla saanu kuulla huomautuksia erinäisistä asioista äidiltä, pahimmat on ehkä olleet paino, tummiin (lue pääsääntöisesti mustiin) vaatteisiin pukeutuminen ja sitten aikuisiällä tatuointi (ei tiijä että mulla on kaks tatskaa oikeesti) ja lävistykset.

Millon oon saanu kunnian ollu pettymys ja millon musta enkeli. Enkä mää ikinä saa töitä ku mulla on lävistyksiä, näin äitini valaisi ku olin ekaa läväriä hommaamassa. Yritäppä keskustella sellasen ihmisen kanssa, jonka mielipide on se ainoo ja oikee. Jos äiti sano ei, niin se oli myös ei, ilman mitään perusteluja tai keskusteluja. Teini-ikäsenä (melkeenpä 18-vuotiaaksi asti) kotona piti olla viimestään kymmenen-puoli yhentoista aikaan, tai muuten äiti jo soitteli perään ja oli tulossa hakemaan. Ehkäpä mää siksi oon edelleenki huono lähtemään mihinkään.

Ja vertailu se vertailu mun sisaruksiin.. Huoh.. Kyllä tuli niin monesti olo, että mää oon sitte ilmeisesti se vahinkolaukaus. Sisko ja veli ku pärjää niin hienosti ja ovat niin reippaita ja plaa plaa plaa.. Nykyisin sitte mää joudun kuuntelemaan ku vanhemmat haukkuu millon siskoo millon veljee.. Eihän ne omia mielipiteitä niille suoraan sano, vaan auta armias, jos niillä on jotaki mua koskevaa kritisointia niin johan kyllä kuuluu ja kauas..
Ja sen oon jo oppinu, että mun äitihän on täydellinen (osaa heittäytyä marttyyriksikkin oikein loistavasti) ja hän ei koskaan ole väärässä. Ehkäpä mää siksi pijänki matalempaa profiilia vanhempieni (siis erityisesti äidin) suhteen. Isin kanssa on aina voinu jutella, vaikka oltaiski eri mieltä asioista.. Mutta silläkin löytyy asioita joiden suhteen on ehoton ja ei on ei.

"Olivat ne sata tai vain neljäkymmentä vuotta -
Jokainen on onnellinen vahinko
Pidempäänkin jatkaa toki voi, vaan miksi suotta
Jos on hanskat naulaan nostettuina jo?" (YUP - Nyrkkeilijä)

Tuli kyllä pahaolo Vaniksen kertomuksesta. Anteeksi nyt vaan, mutta ei äitisi käytös ole millään tavoin normaalia. Meillä on lastenkodissa ollut nuoria, jotka ovat tahtoneet pois kotoa vanhempien takia, jotka ovat käyttäytyneet juuri noin.

Mun äiti on yks mun ystävistä. Ei äitille tuu kyllä kaikesta puhuttua (kuten seksistä), mutta koska mulla ei oo montaa ystävää jolle asioistani voin puhua, niin tiiän, että äitille kyllä voi. Myös minä oon äitille se, jolle pystyy purkautuun omista asioista. Mullakaan ei oo ollu mikään helpoin murrosikä ja tuli kyllä toheloitua ja edelleen tulee välillä vähän liian kärkkäästi sanoo asioista. Mutta äiti on mulla tällä hetkellä ainoo, jolle kehtaan suutahella. Tai yks kaveri on ainoostaan kenen kanssa kinastellaan, mutta senki kanssa nähdään nykyään harvon. Joten äiti joutuu tulilinjalle. Mutta nykyään oon oppinu kuiteski pyytään anteeksi ja selittään mitä on kiukkuilun taustalla.

Meitä äitin kanssa yhistää ja lähentää nykyään isän sairastelut ja alkoholismi. Yhdessä ne kestetään ja harva niistä etes tietääkään. Nyt meitä yhistää toki koirat kun kummallakin on omat. Kyllähän sitä itekki joutuu kuuleen äitiltä aika tökeröitä tiuskaisuja, mutta ei tosiaan itellä oo paljon vara mennä sanoon.. Ainoostaan se, että muakin on arvosteltu mm. painon vuoksi, mutta ite en mene koskaan henkilökohtasuuksiin.

Mitä nyt kavereiden äitisuhteita oon seurannu, niin kyllä ehottomasti me ollaan eniten yhteydessä, harvassa on ne päivät ettei yhteyttä pidetä. Tämä varmaan muuttuu joskus kun mulla on omakin perhe.

Kiitos paljon myöäelämisestä. Kipeitä asioita, joista ei hirveäsi tule puhuttua muuten.
Olen aivan vakuuttunut siitä ettei äiti ole normaali. Ja todella halusin kotoa pois. Mulle eräs tuttu nuortenohjaaja (vai mikäsenytoli) kehotti monet kerrat toimimaan, ja vakuutti että pääsen pois jos niin haluan. Niin naurettavaa kuin se onkin, en uskaltanut tehdä elettäkään asian eteen koska en tiennyt järjestyykö sellainen paikka johon saan Taon mukaani.

Minullekin tuli paha mieli lukiessani Vaniksen tekstiä. Tuntuu absurdilta, että joku voi todella käyttäytyä noin.

Minulla oli oikeastaan aina hyvä suhde äitiini ja pahimpien teinimyrskyjenkin keskellä osasimme aina keskustella heti pahimman purkauksen jälkeen järkevästi. Luulen, että asiaan toisaalta vaikutti myös se, että äitini sairasti jo murrosiässäni enkä halunnut toiminnallani aiheuttaa enempää huolia, vaikka toki tyhmyyksiä tuli joskus tehtyä. Suurimmaksi osaksi murrosikä meni kuitenkin kotona oleillen - tai vaikeimpina hetkinä todellisuutta pakoillen, mutta jälkeenpäin syyllisyyttä tuntien.

Äidin kuoleman jälkeen puskin lukion läpi hirveällä vimmalla läpi lähes pakonomaisesti ja päätin, että heti kirjoitusten jälkeen muutan pois kotoa ja hankin sen kauan kaivatun koiranpennun. Isäni ei ollut aluksi innostunut ajatuksesta, mutta koska hänen avovaimonsa oli muuttamassa jo kesän korvilla hänen luokseen, minun ja veljeni muuttaminen kuulosti kai helpolta ratkaisulta. Äitini äidin mielestä pilasin nuoruuteni ottamalla koiran, mutta nyt Mököön tutustuttuaan hän on sanonut, että enää epäile ettenkö pärjäisi koiran kanssa. Edelleen kuitenkin saamani kritiikki tulee nimenomaan äitini äidiltä, mutta olen oppinut sulkemaan korvani hänen mielipiteiltään. Olemme vain liian erilaisia ollaksemme läheisiä, vaikka rakas hän toki on, mutta ei kuitenkaan ihminen, jolle voisi uskoutua. Olen vain kyllästynyt kuulemaan vihjailuja siitä, että olen huono uskovainen ja päädyn vielä jonain päivänä helvettiin. Joskus mietin, että olisi hauskaa kokeilla miten mummo reagoisi jos pamauttaisin ruokapöydässä, että olen muuten eronnut kirkosta. Arvomme ja asenteemme ovat muutenkin aivan päinvastaiset, mutta olen oppinut aika hyvin välttelemään tiettyjä aiheita.

Tällä hetkellä oikeastaan ainoa oikeasti läheinen perheenjäseneni on veljeni, joka on juuri se henkilö, jolle voin puhua. Isäni on minulle rakas, mutta suhteemme on aika kliininen ja keskutelut pääosin pintapuolisia. Isäni isä on ollut alkoholisoitunut ja väkivaltainen, mikä näkyy vieläkin isäni luonteessa ja selittää osin sitä, että suhteemme ei ole ikinä ollut järin läheinen tai avoin.

Tulipas polveileva teksti ja vähän ohi aiheenkin..

Vaniksen kertoma on kyllä jotain..epätodellista. Ei tuollaista näe/kuule kuin elokuvissa, ja sitten se onkin totta. En osaa sanoa kuin että tuntuu pahalta puolestasi Vanis.

Ja sitten omaan äitisuhteeseeni.
Äiti on äiti, muumimamma, kodin hengetär, ruokaa on aina varmasti kun sinne menee käymään, tilaa nukkua jos haluaa jäädä ja kuunteleva olkapää on aina valmis. En tiedä mitä tekisin ilman äitiä.
Mutta kuten aina, aina ei ole ollut näin. Kun olin 9-vuotias äiti alkoi juomaan, rankasti, ei joka päivä, kerran-kolme viikkoon, mutta silloinkin sitten niitten muitten päivien edestä. Vanhemmat olivat juuri eronneet ja meillä ei ollut siskon kanssa isää (ei kyllä ollut sitä ennenkään, isä on ollut minulle aina setä-isä) kotona.
Äiti joi 5-6vuotta, en muista tarkkaan, hämärää elämän aikaa minulle. Äitiä ei ollut niinä vuosina. Kyllä meillä oli vaatteita, ruokaa, katto pään päällä, mutta ne jotka asuvat kadulla ja omistavat rakastavan äidin, ovat onnellisempia, näin karkeasti sanottuna. Meillä ei ollut tukea ja turvaa, minä huolehdin pikkusiskosta, hoidin koiran, ruuan, koulunkäymiset, kodin ja tietenkin äidin seuraavana aamuna.
Onneksi isäpuoli tuli kuvioihin minun ollessa 12. Ei se paljoa auttanut, mutta edes vähän. Hän tuli kotiin kun äiti jäi vielä baariin. Isäpuoli pelasti meidät luultavasti pahemmalta.

Kun tuo aika päättyi, en tajunnut koko asiaa, äiti pyytää anteeksiantoa monelta vuodelta, sanoi kyllä että tietää että siihen voi mennä aikaa, vuosiakin. Enkä tiedä olenko vieläkään kaikkea sieltä antanut anteeksi.
Minäkin sitten nuorena kokeilin viinaksia, ei ollut minun juttu ja äiti uskalsi minut päästää melkein minne tahansa, koska tiesi etten ole juoja samalla tavalla kuin hän, en ollenkaan. Ainoa mitä piti sanoa oli olla rehellinen minne ja kenen kanssa menee. (Sisko oli eri kaliiberia, hänelle oli tiukemmat rajat koska viinan käyttö oli samanlaista kuin äidillä oli.)

En voisi kuvitella elämääni ilman äitiä. Hän kuuntelee, on tukena, arvostaa minua sellaisena kuin olen. Äiti arvostaa päätöstäni koulutuksessa oli se sitten mikä tahansa, hän arvostaa rankkaa työtä Mindin kanssa. Hänelle saisin olla vaikka alasti kadun reunassa humalassa ja silti hän ei toruisi, syyttäisi. Hänestä olisi minulle tarpeeksi oppia ja katumusta seuraavasta aamusta.
Äiti <3

Mulla on taas niin päin, etten ymmärrä, miten äiti jaksaa aina vaan tukea ja olla ymmärtäväinen ja... noh... äiti, kun mä aina mokaan ja törttöilen.

Me ollaan kuin paita ja peppu, johtuen varmasti siitä että ollaan asuttu kahdestaan noin 17 vuotta mun elämästäni ja kuljettu yhdessä läpi helvetin tulen ja sitten taas jaettu ne elämän huippuhetketkin toistemme kanssa. Muistan edelleen esimerkiksi sen, kuinka mun ollessa noin 7-vuotias, käveltiin kauppaan ja puhuttiin "hampaattomina" (eli silleen, et vedetään huulet hampaiden "ympärille") ja samalla nauraa räkätettiin koko matka. Meillä on muutenkin ihan saumaton huumorintaju ja maanantaina kun äiti virui sängyn pohjalla niin se naureskeli vaan kun sanoin, miten hienoa että se on jo valmiiksi saikulla niin ei tarvi terveyskeskukseen lähteä.

Teini-iän taistelut ja väännöt on läpikäyty, pahinta aikaa oli varmasti mun ollessa 14-16 -vuotias. Siskokin silloin aina huomautti, kuinka me jatkuvasti tapellaan. Lisäksi meillä on erilaiset tyylit riidellä: mä huudan ja mesoan ja äiti mököttää (ja on marttyyri, mikä on sen huonoin puoli). Riitoihin vaikutti kyllä varmasti sekin, että meillä on ikäeroa 36 vuotta, äiti edustaa selkeästi tietyiltä osin vanhempaa koulukuntaa. Jälkeenpäin äiti sanoi, että riidat helpotti kun minä kasvoin, mutta oon aina siihen korjannut, että siinä kävi kylläkin niin että minä kasvoin ja äiti nuortui (eikä äiti tätä koskaan kielläkään, koska niin siinä oikeasti kävikin).

Moni ei ymmärrä tätä, kuinka mä kestän asua äitini kanssa (tai miten äiti kestää asua mun kans), mutta ei meidän suhde olekaan mikään tyypillinen äiti-tytär -suhde. Me ollaan koettu yhdessä niin paljon, ettei moni uskoisi jos kerrottaisiin.

Eilen just puhuttiin, kun se teki lähtöä Etelä-Suomeen pariksi päiväksi, että peppu lähtee ja paita jää. Lisäksi vitsailtiin, että Manta edustaa meillä kalsariosastoa ja tuleva pentu alkkareita, niin ollaan sit yks tiivis paketti.

Vanis

Mä olen asunut koko nuoruuteni äidin kanssa kaksin. Mun isä kuoli kun olin 5v., ja äitini oli jo 40 kun sai minut, ainoan lapsen. Meidän yhteiselo ei varmasti ollut mitään normaalia perhe-elämää, mutta enimmäkseen tultiin ihan suht hyvin toimeen. Minä aloitin ratsastuksen 7-vuotiaana ja siitä lähtien vietin kaiken vapaa-aikani tallilla, mikä oli ehkä se meidän välejä eniten hakaloittanut asia. Toisaalta varmasti myös hyväksi, koska en ollut koko aikaa kotoa. Ryyppääminen, pojat yms. ei mua kiinnostaneet.

Melkein läheisemmäksi tunnen kuitenkin sen tallinomistajaperheen, joiden kanssa vietin kaiken vapaa-aikani. He olivat ehkä se mun normaali perhe, äiti oli kuitenkin kavereiden äiteihin verrattuna aina se kaikkein vanhin ja muutenkin erilainen.

Noille tallinomistajille syntyi aikanaan lapsiakin, he ovat nyt 18 ja 20v., minulle oman perheeni jälkeen kaikkein läheisimpiä ihmisiä. Heille olen vaihtanut vaippaa ja kuunnellut kiukutteluja, suhde on ollut varmaan hyvin samanlainen kuin sisaruksilla (joita olisin aina halunnut, mutta äidilläni ei isän kuoleman jälkeen ollut muita suhteita; pienellä paikkakunnalla kaikki sen ikäiset miehet olivat naimisissa, ja isäni oli alkoholisti sekä nykymääritelmien mukaan varmaa myös narsisti. Jokaisen riidan aikana olen saanut kuulla olevani aivan kuin isäni Isälläni oli kaksi lasta aikaisemmista suhteista, mutta koska nämä eivät ole tekemisissä äitiensä kanssa ja minulle taas ei ole isäi sukua ikinä esitelty, en tiedä asiasta enempää kuin että sisarpuoleni oli vuonna 1985 isäni hautajaisissa....).

Olin kuitenkin varmaan helpohko teini, koska tosiaan kaikki aikani kului hevosiin, ryyppääminen yms. ei kiinnostanut. Kotoa lähdin heti kirjoitusten jälkeen ulkomaille hevostöihin, sen jälkee tuli usein väännettyä äidin kanssa siitä pitäisikö kuitenkin hakkia OIKEA ammatti kun yliopistoonkin jossain vaiheessa hain ja pääsin. Opiskelinkin hetken, mutta ei se elämä vain kiinnostanut kun hevoset veivät voiton.

Hevoset ja aiemmin mainittu tallinomistajaperhe ovat olleet meillä aina vähän punainen vaate, äitini mielestä perhe vain käytti minua hyväkseen, omasta mielestäni olen heidän ansiostaan oppinut asioita joita kukaan en voisi millään rahalla ostaa. He ovat minulle yhä äärettömän tärkeitä, koko lapsuuteni ja nuoruuteni kaikki rakkaimmat muistot liittyvät heihin.

Äitiin, samoin kuin tähän toiseen perheeseen olen kuitenkin aina voinut luottaa. Äiti ei ollut kovin ilahtunut siitä, että jäin ulkomaille ensin hevosten, sittemmin hevosmiehen takia, mutta on silti AINA auttanut. Hän iloitsi suuresti lapsenlapsista ja osittain siksi menin vielä Suomeen jatkamaan opintojani. Äitini joka on nyt 70 ja ollut jo useamman vuoden eläkkeellä hoiti paljon lapsiani, mikä oli osittain varmasti raskasta, mutta kuitenkin hienoa aikaa. Surettaa jo nyt, että kun lapset ovat aikuisia on äitini jo kuollut, mutta toivon että he muistavat jotain myös siitä ajasta jonka Suomessa vietimme, ja jonka mummo omisti täysin heille. Oma mummoni kuoli ollessani 10, ja vaikka muistot ovat ainoastaan positiivisia, ovat ne kuitenkin nykyään jo varsin vähäisiä. Toivoisin, että kun äitiäni ei enää ole, voisivat lapset yhä muistaa ne huolettomat päivät Suomessa, kun he kävivät mummon kanssa kaupassa ja leikkikentällä. Se kaikki on niin kovin erilaista kuin lasten elämä täällä kaukana Suomesta.