Koirat.com

Paulchen kirjoitti:


äiti oli kuitenkin kavereiden äiteihin verrattuna aina se kaikkein vanhin ja muutenkin erilainen.

Tässä kohtaa mulla on sama juttu... Kun aloitin koulun Ilmajoella, oli mun äiti kaikkien mun luokkalaisten (meitä oli noin 25 oppilasta) vanhemmista toiseksi vanhin, mikä oli mulle aika kova pala nieltäväksi. Maailmankäsitys kun oli siinä vaiheessa lapsellisesti sellainen, että äidit on isiä nuorempia ja sitten meidän äiti oli yhtä lukuun ottamatta kaikkien isiäkin vanhempi. Nythän sen ymmärtää, että mä olen perheen kuopus, oikea iltatähti, ja äiti on mut saanut vanhempana kun taas kaikki luokkakaverit oli perheidensä esikoisia ja vanhemmat vielä nuoria. Mä olin lisäksi ainut lapsi, jonka vanhemmat oli eronneet. Tuollaisella maalaispaikkakunnalla oli suorastaan "ällöttävän" idyllinen perhetilanne kaikilla muilla paitsi mulla..

Äidin erilaisuus muiden vanhempiin tuli väkisinkin tuosta ikäerosta ja todella rankasta lähimenneisyydestä. Me vaan oltiin erilaisia.

Voi, varsinkin Vaniksen teksti oli todella surullista luettavaa, ja muutaman muunkin. :(

Oma äitini on ihana ihminen. Hän ei ole koskaan loukannut tunteitani (esim. painosta huomauttelu on todella tökeröä, mutta ne ehkä äidit vaan ajattelee lapsen parasta=terveyttä, mutta ei osaa tuoda sitä oikealla tavalla julki). Hän on aina tukenut päätöksiäni, ja hänelle voi puhua mistä vain, voi käydä yhdessä harrastuksissa jne.

Kun olin teini-ikäinen toki meillä oli omat matsit, se kuuluu asiaan. Vietin kyllä myöskin melkein kaiken vapaa-aikani silloin talleilla, ja sitä ne kinat eniten koskivatkin. Sittemmin nyt kun olen aikuinen olemme edelleen tiivisti yhteydessä, soitellaan, nähdään, käydään lenkillä jne. Hän on niin läheinen, että huonona päivänä tulee myös kiukkuiltua, mutta se on ohi menevää, ja ikinä meillä ei ole ollut pitkää, yli yön kestävää riitaa.

Maailman paras äiti.

Tulee tippa linssiin noista surullisista tarinoista. Varsinkin Vaniksen kohdalla. Ei kenellekään toivoisi tuollaista, omat vanhemmat/äiti on kuitenkin se elämän tärkein ihminen todella pitkään ja jos se suhde on jotenkin vinksallaan ja sairas, niin se vaikuttaa läpi varmasti läpi elämän jollain tasolla. Tosin riippuu sitten todella paljon ihmisestäkin, että jääkö niihin lapsuuden traumoihin velloutumaan vai viittaako kintaalla ja päättää itse omasta elämästään. Vaniksen tilanne kuulostaa siinä mielessä terveeltä, että et kuitenkaan syytä itseäsi äitisi käytöksestä ja olet päässyt jo hyvin irti hänestä.

Edellisistä teksteistä löysin paljon tuttua. :(

Otteita tosielämästä:

- Jos nyt jäät sinne asumaan, niin takaisin kotiin ei ole sitten tulemista kun menee huonosti!
(olin opiskellut toisella paikkakunnalla 2 vuotta ja ilmoitin tämän jälkeen jääväni asumaan sinne nykyisen mieheni luokse. Ise sanoin tänä syksynä kotoa pois muuttavalle tyttärelleni; jos siellä menee huonosti, niin ainahan sä voit sitten muuttaa takaisin kotiin)

- Ei teille koskaan tule mitään muita lapsia tulemaankaan, kuin koiravauvoja, pyh!
(Olimme n.21 vuotiaita ja otimme koiranpennun, myöhemmin saimme kaksi ihanaa lasta joista vanhempani eivät ole olleet juuri koskaan kiinnostuneita)

- Kaikki mihin meidän lapset koskee, muuttuu paskaksi!
(toteamus isäni suusta, kun veljeni aikuisiällä yritti "korjata" isäni itse sekoittamaa tietokonetta eikä saanut sitä toimimaan)

- Viekää kaikki meidän rahamme, ottakaa ottakaa! *heittelevät seteleitään kerrostalomme pihalla* ( mummot olivat sopineet ostavansa lapsellemme ensimmäisen polkupyörän puoliksi, toinen mummo osti pyörän ja ostikin ihan vähän kalliimman kuin oli sovittu. Vahingossa mainitsin pyörän hinnan joskus vanhemmilleni ja he käsittivät, että heitä syytetään siitä, että rahaa on annettu liian vähän ja tulivat reuhkaamaan kerrostalomme pihalle, ja juu - oli yleisöä joka ikkunassa)

Onhan sitä elämään mahtunut paljon hyvääkin, mutta se, että vanhempani ovat kokonaan hyljänneet omat lapseni (eivät esim. edes soita ja kysy millainen todistus tuli koulun loputtua. Pikkuhiljaa välinpitämättömyys on lisääntynyt vuosien varrella ja tänä kesänä eivät edes vaivautuneet onnittelemaan edes tekstiviestillä lastani 16-synttäripäivänä, asuvat siis 10km päässä - ei kaukana) johti lopulta siihen, että en halua pitää mitään yhteyttä heihin. Omien lasten puolesta on paha olla, ei itseni. Ovatpahan ainakin kasvaneet vahvoiksi niinkuin itsekkin. Koskaan en omille (joskus ehkä tuleville) lastenlapsilleni voisi tehdä niin, että toisia rakastaisin ja toisiin en tahtoisi pitää mitään yhteyttä. Jokaisella on päätöksensä ja joitakin asioita ei voi antaa anteeksi. Eikä ole pyydettykkään - koska vanhempanihan ovat aina oikeassa. Hautaan saakka.
Amen.

Tekeepä pahaa lukea näitä ikäviä tarinoita. Tsemppiä äitinsä kanssa painiskeleville!
Minä en edes tiedä mistä alottaisin kirjoittamisen, ajatukset alkavat pyörimään kehää heti kun mietin äitiä...

Lapsuuteni oli oikein turvallinen ja rakastava, äiti huolehti meistä kaikista parhaansa mukaan yksinhuoltajana isän kuoleman jälkeen. Kun vanhemmat sisarukseni muuttivat pois omilleen, tilanne kääntyi kuitenkin siihen, että pikkuveljeni sai aina kaiken tahtomansa ja minä jäin ilman ja yksin sivuun.

Kun saavutin teini-iän äitini alkoi huomauttelemaan painonnoususta, vaatemausta ja kaikesta tekemisestäni. Todellisuudesssa olin pelkkää jalkaa koko tyttö, käytin ihan tavallisia vaatteita, suoriuduin koulusta moitteetta ja en muutenkaan rellestänyt kylillä vaan istuin kotona kiltisti illat. Sen sijaan pikkuveljeni lintsasi koulusta, rupesi polttamaan tupakkaa ja varasteli, eikä hän koskaan joutunut kuuntelemaan saarnoja kuten minä. Lähes joka päivä kuuntelin tarinointia kuinka en saisi syödä niin paljon, enkä varsinkaan mitään herkkuja. Tämä kääntyi aikanaan ongelmaksi ja päädyin kuljettamaan salaa huoneeseeni suklaata ja karkkia, jota söin aina saarnan kuuntelemisen jälkeen. Tietysti sitten aloin hieman pyöristymäänkin ja huomauttelu vain paheni, "Sinuna ostaisin ainakin kaksi kokoa isompia vaatteita, eihän nuo mahdu", "En ymmärrä miten olet noin lihava, kun minä olin sinun ikäisesi olin ainakin kaksi kertaa pienempi".

Äitini mukaan en myöskään koskaan valmistuisi tai saisi töitä. Toisin kävi, olen perheemme lapsista ainoa jolla on sekä ammatti- että ylioppilastutkinto. Kun äitini kuuli, että olin palauttanut opinnäytetyöni etuajassa, hän totesi "Ai, sinä oikeasti teit sitä. Luulin, että istuit vain netissä kaikki hetket kun olit koneella". Valmistujaisiani ei koskaan juhlittu ja koulussa järjestettyihin valmistujaisiin äiti tuli molemmilla kerroilla myöhässä. Valmistumiseni jälkeen äidin nauhoitus vaihtui työhön liittyväksi, "Et koskaan pääse töihin kun olet noin pyöreä", "Et hae töitä tarpeeksi ankarasti/Oletko sinä edes yrittänyt saada töitä" jne.

Yksi pahimmista illoista oli se ilta kun kuulin äitini ja hänen miehensä keskustelevan minusta öiseen aikaan. Olin menossa aamulla töihin ja äitini ja miehensä olivat olleet lähipubissa, tulivat kotiin meluisasti ja kävin huoneeni ovenpielestä pyytämässä, että voisivatko olla vähän hiljempaa. Tästä alkoi kova meteli, äitini mies raivosi mikä minä luulen oikein olevani kun komennan aikuisia ihmisiä ja äiti yhtyi kuoroon. Yhdessä haukkuivat minut maanrakoon ja syyttivät mm. suurista sähkölaskuista, vesilaskuista ja ruokamenoista minua. Ainoa asia missä äiti tuolloin minua puolusti, oli se fakta että olin sentään ostanut oman auton, enkä lainannut heidän autojaan.

Lopulta en enää kestänyt vaan muutin kotoa pois salassa, silloinen poikaystäväni järjesti pakettiauton ja muutaman muuttoavustajan. Pakkasin salaa tavarani laatikoihin ja jätesäkkeihin ja erään illan tullen muutin vain pois, sanomatta sanaakaan. Moneen kuukauteen en vastannut äitini puheluihin, enkä kertonut hänelle missä asuin. Lopulta kerroin äidille syyn tähän ja itku silmässä selitin kuinka pahalta tuntuu kuunnella jatkuvaa mollaamista ja arvostelua, kuinka kipeää teki tietää ettei edes oma äitini arvostanut minua. Äiti meni hiljaiseksi ja pyysi anteeksi. Tahtoi korvata ja osti uuteen kotiini matot ja jotain muuta, vaatimatta mitään.

Rauhallista eloa kesti n. 1/2 vuodesta vuoteen, kunnes huomauttelu alkoi taas ja ehkä pahempana kuin koskaan. Nyt sitä on taas kestänyt useamman vuoden, ajoittain vähän rauhallisemmin ja välillä taas kuuntelen läskistymisjuttuja jokaisella tapaamisella tai puhelun aikana.
Lähiaikojen helmiä ovat mm. "Sun pitää ruveta kunnon kuntokuurille! Syö pelkkää puuroa, siinä ei oo kaloreita. Johan kaikki kohta luulee, että oot raskaana" ja eilen kuultu "No kuka siellä masussa oikein on? Tule ulos niin tapellaan" ja tässä samalla siis nyrkitteli mahaani.

Äidin suosikkilausahduksiin kuuluvat myös "Sun pitäis nyt kyllä jo laihduttaa", "Oho, näytät hoikemmalta kuin viimeks. Ootko pudottanut paljonkin painoa?", "Ja taas sitä on pulskistuttu" ja "Ootpa tuhdin näköinen".

Ajoittain pystyn olemaan välittämättä, usein tulee itku heti kun äiti ei näe. Olen minä haukkuja saanut luokkakavereiltakin ja monilta muilta aikoinaan, äidin sanomiset kuitenkin viiltävät syvemmältä.

Tulipa tarinaa, eikä tuossakaan ollut kaikki mitä olisin voinut kirjoittaa.

Muoks. Kirjoitusvirheitä korjattu.

Jaijah kirjoitti:


Lähiaikojen helmiä ovat mm. "Sun pitää ruveta kunnon kuntokuurille! Syö pelkkää puuroa, siinä ei oo kaloreita. Johan kaikki kohta luulee, että oot raskaana" ja eilen kuultu "No kuka siellä masussa oikein on? Tule ulos niin tapellaan" ja tässä samalla siis nyrkitteli mahaani.

Äidin suosikkilausahduksiin kuuluvat myös "Sun pitäis nyt kyllä jo laihduttaa", "Oho, näytät hoikemmalta kuin viimeks. Ootko pudottanut paljonkin painoa?", "Ja taas sitä on pulskistuttu" ja "Ootpa tuhdin näköinen".

Ajoittain pystyn olemaan välittämättä, usein tulee itku heti kun äiti ei näe. Olen minä haukkuja saanut luokkakavereiltakin ja monilta muilta aikoinaan, äidin sanomiset kuitenkin viiltävät syvemmältä.

Ei tarvitse kestää. Maailmassa on hyvä olla nöyrä ja vanhempiaan pitää kunnioittaa, mutta kaikella on rajansa. Tee äidillesi selväksi ettet aio kuunnella enää moista. Kaikki me olemme erilaisia ja jokainen saa olla niin laiha, pitkä, paksu, lyhyt, muodokas, kiharatukkainen, kalju tai mitä vaan ikinä haluaakaan. Voit kysyä äidiltäsi suoraan, pystyykö hän hyväksymään sinut sellaisena kuin olet vai haluaako hän jatkaa elämäänsä ilman sinua? Laita äiti miettimään.

Jos äitisi ei pysty muuttamaan asennettaan, hän nujertaa sinut lopullisesti jos annat tuon jatkua. Jossain vaiheessa naljailu alkaa syödä sinua pala palalta ja jossain vaiheessa olet niin loppu, ettei mistään muustakaan tule enää mitään. Sun pitää ymmärtää, että kuitenkin oma elämäsi on tärkein ja ympärillä kannattaa pitää niitä ihmisiä jotka oikeasti välittävät. Jossain vaiheessa on pakko alkaa miettiä omaa elämää, ennen kuin on liian myöhäistä.

tsemppiä!

Kylläpä tekee häijyä lukea tein muitten kokemuksia, ku oma äiti on aina ollu se tuki ja turva johon voi aina luottaa tilanteessa kuin tilanteessa. Meilläkin on kyllä omat mielipide-eromme, äiti ei esim oikein arvosta mun viehtymystä goottiuteen ja metallimusiikkiin (jostain syystä mun veljelle tuo hevi on kyllä hyväksyttyä, en tajua miksi..). Tuota painon arvostelemista mä en käsitä ollenkaan. Jos tietää että se on toiselle paha paikka niin miksi siitä pitää tehdä numero? Mulle on äiti tasan kerran sanonu että suunta ei näytä hyvältä, kun suvussa on kaikki mahdolliset rasitteet taustalla. Mä otin kerrasta onkeeni. Itseasiassa kerran oli jopa toisin päin että äiti sai huolehtia siitä että mä ylipäätään söin. Silloin alkoi olla normaalipainon alaraja aika lähellä...

Mikä ihme näitä äitejä vaivaa, kun toi paino tuntuu olevan semmonen asia josta varsin moni tuntuu ottavan asiakseen huomautella? Näin siis tekee myös oma äitini. Olen ihan normaalipainoinen, no joskin muutaman kilon voisi ehkä pudottaa, tai pikemminkin kiinteyttää. Silti äiti jaksaa huomautella painostani vähän väliä. Raivostuttavaa.

Kammottavaa lukea siitä, miten joidenkin äidit käyttäytyy noin.

Mulla on kaikinpuolin aika mahtava äiti, mutta jotain natkutettavaa mullakin siitä on. Melkein joka kerta, kun avaudun äidille jostain mua painavasta asiasta, se kertoo asiasta eteenpäin esimerkiksi hyville kavereilleen tai lähisukulaisille. Muunmuassa mun miesasiat on hyvinkin tiedossa äidin kavereilla ja parilla sukulaisella. Enää en kerro äidille asioista, joita en tahdo muiden tietävän.

Mua myös ärsyttää se, miten äiti antaa musta aina jotenkin tosi luuserikuvan kaikille (esimerkiksi juuri kavereilleen). "Voi kun se teidän tyttö on niin tunnollinen, älykäs ja sosiaalinen, olisipa tuo omakin tyttö yhtä pedantti ja aikuismainen, se kun on vähän tollanen mitä on". Se latelee tollasia minun kuullen. Onneksi painosta ei ole tullut mitään huomautuksia vielä, sillä olen pysynyt tähän mennessä aika hoikkana.

^Mä tiedän sattuneesta syystä että meinkin äiti kertoo joillekin sukulaisille mun elämästäni, mut se ei mua juuri haittaa, koska mä kertoilisin itekin niille ihmisille samat asiat mikäli pitelisin enemmän yhteyttä. Mä tiedän senkin että äiti ei myöskään puhu niille joitten mä en halua tietävän asioista. Ainut mitä äiti ei oikein taho hyväksyä on tosiaan tuo mun goottipuoli, joten en sitä sille niin tuo esille.. Joku kaunis kerta se vielä järkyttyy mun luo tullessaan mikäli saan kämpästäni sisustettua sen kauan kaipaamani "hippigoottiluolan"...

^ Hmm, ehkä meidänkin äiti olettaa, että kertoisin itse samat asiat sukulaisille. Mulla on kuitenkin niin kaukaiset välit sukulaisiin, etten vaan jotenkin pystyisi kertomaan kaikkia noita juttuja niille. En kuitenkaan tajua, miksi äidin pitää kertoa mun miesasioista mm. sen työkavereille, täysin ulkopuolisille ihmisille. Toisaalta esim. nuo mun miesasiat ei oo nyt niin kovin arkoja asioita, ettäkö niistä ei kukaan ulkopuolinen saisi missään nimessä tietää. Mutta kun ärsyttää jotenkin ihan suunnattomasti se, että äiti niitä ylipäätään kertoo eteenpäin.

^Kaipa tuokin on siitä kiinni minkä kokee tavallaan liian henk.kohtaiseksi. Mua itseä ei loukkaa se että äiti puhuu mun miesasioista ulkopuolisille. Muut onkin sitten jo eriasia ja mä tasan tiedän senkin että se ei niistä arkaluontoisemmista asioista edes puhu. Mä vähän epäilen että edes mun sisarukset ei tiedä kaikkea mitä mä olen kertonu äidille... Toisaalta mun SISKO tietää asioita mitä mä en ole kertonu ÄIDILLE :D

Kirjoitetaanpas omakin juttu tänne.

Se, mitä itse olisin voinut tehdä toisin, oli murrosiän kiukuttelut. Mä en varmaan moneen vuoteen puhunut äidille normaalilla äänensävyllä. Osansa sai kyllä isäkin, mutta sen kanssa oli paremmat välit - olen ollut aina vähän sellainen isän tyttö, ja isä ei ikinä asettanut mitään rajoja.

Äitini käytös alettuani seurustella 14-vuotiaana on se asia, joka teki elämästäni vanhempien luona asuessa varsin hankalaa ja inhottavaa. Aloin siis seurustella, ja ensi alkuun äiti oli ihan kiinnostunut, kyseli poikaystävästäni normaaliin sävyyn ja näin päin pois, luuli ehkä, että kyseessä on perinteinen teini-ihastus, joka ei kestä pitkään.

Kun suhde kuitenkin vielä parinkin kuukauden päästä jatkui, alkoi tappelu. Joka kerta kun olin lähdössä poikkiksen luokse, alkoi valitus ja kitinä, ja aina kun tulin kotiin, oli luvassa parin tunnin tappelut siitä py:n näkemisestä. Joka kerta. Aloin inhota kotiin tulemista samoin kuin kotoa lähtemistäkin.

Äiti muun muassa yritti minua saada luopumaan py:n näkemisestä perustelemalla, että mun pitää keskittyä kouluun, että pääsen lukioon. Ilmeisesti olisi pitänyt koulupäivän jälkeen sitten tehdä läksyjä nukkumaan menoon saakka, sillä sen verran hyvin sain koulun seurustelun ohella hoidettua, että pääsin 8,6 keskiarvolla lukioon.

No, lukiossa sama homma: pitäisi seurustelun sijasta keskittyä kouluun, että pärjään kirjoituksissa. Kas kummaa, kirjoitin e:n paperit. Olisiko pitänyt paahtaa hulluna ja saada l:n paperit mutta olla yksin? Lukuloman aikaan kitistiin siitäkin, että pitäisi taas keskittyä pääsykokeisiin. Joo, pääsin kahteen hakemaani yliopistoon ensi yrittämällä - vaikka näin poikaystävääni joka päivä!

Koulu tosin tuskin oli ainoa syy, miksen olisi äidin mielestä saanut seurustella, mutta jokin siinä silti mätti. Jonkun superjättiriidan jälkeen, jossa paukautin, että "näin meillä tuetaan kestäviä ihmissuhteita", äiti ei enää valittanut poicciksen näkemisestä, mutta asenne muuttui täysin kylmäksi. Jos sanoin, että ei nyt päästykään lähtemään sinne Ikeaan P:n kanssa, kun se tuli kipeäksi, äiti oli vaan ihan hiljaa. Jos kylässä olevat sukulaiset kyselivät py:stä, vanhempani eristäytyivät täysin taka-alalle eivätkä osallistuneet keskusteluun mitenkään. Ihan kuin poikaystävääni ei olisi ollut olemassakaan.

Kun vihdoin yliopisto-opiskelujen alettua pääsin muuttamaan pois, ei ollut tämän neljä ja puoli vuotta kestäneen nihkeän suhtautumisen jälkeen kovin helppoa kertoa, että olen muuttamassa yhteen poikaystäväni kanssa. Sen takia onnistuinkin muuttamaan pois ja vieläpä asumaan mieheni kanssa viikon, ennen kuin vihdoin sain asiasta kerrotuksi.

Siinä vaiheessa äitini suhtautuminen muuttui. Kai siellä päässä alkoi vihdoin jotkin rattaat käynnistyä ja äiti tajusi, että tämä mies on tosiaan tullut jäädäkseen ja jos äiti itse haluaa pysyä elämässäni, on varmaan aika muuttaa asennoitumista. Tämän jälkeen välimme ovatkin parantuneet, ja meillä on ihan normaali äiti-tytärsuhde. Menneisyydestä ei kyllä olla ikinä puhuttu, vaikka onkin hiukan outoa, että kaiken vastustuksen jälkeen äiti nykyisin esimerkiksi antaa miehelleni kamalat kasat joululahjoja, meitä kutsutaan porukoiden luokse kahville ja on jopa pyydetty yhteisille ulkomaanreissuille.

Ok, voin hieman asettua äidin asemaan. Hän oli varmaan huolissaan tyttärestään, nuorena alkaneesta seurustelusta ja ehkä jopa teiniraskauksista. Silti asian olisi voinut hoitaa tuhat kertaa paremmin. On eri asia, jos 15- ja 16-vuotiaat tyttö ja poika seukkaavat, kuin vaikka jos minuun olisi iskenyt silmänsä joku 24-vuotias mies. Oliko se poikkiksen silmitön vastustus muutenkaan tarpeeksi hyvä syy pilata meidän välejämme?

Nykyisinhän olen tosiaan 24, olemme miehen kanssa olleet yhdessä kymmenen vuotta, joista nyt pari kuukautta naimisissa.

Kamalan pitkä purkautuminen, jaksoikohan kukaan lukea...

Kyllä se mulla taitaa olla ne parhaimmat kaverit jotka tietää elämästäni sen lähes kaiken. Äidille en viitsi kertoa, kun se alkaa kyttäämään ja latelemaan niitä "parempia" mielipiteitä.

Mulla on ollut kyllä kaikin puolin onnellinen lapsuus, vanhemmat on huolehtineet, omalla tavallaan tukeneet (yleensä rahallisesti), mutta asiat on pitänyt yleensä tehdä heidän päänsä mukaan.

Meillä vaan ongelmana on ylihuolehtivaisuus. Voi tuntua absurdilta niitten korvaan, joilla vanhemmat eivät välittäneet, mutta tämäkin on ollut todella rasittavaa. Vanhemmat ei ole antanut tehdä omia päätöksiä MINKÄÄN asian suhteen, hallinneet ja kontroilloineet elämää. Mihinkään en ole saanut sanoa vastaan.

Mäkin olen niitä nuoria, joita ei vielä 18-v päästetty ulos kavereiden kanssa. Se taas johti siihen että mun murrosikä alkoi silloin 19v kun muutin pois ja tuli sitten aika monta vuotta putkeen tehtyä ihan hirveästi kaikkea tyhmää... Lasten pitää antaa olla lapsia, ja nuorten nuoria..

Ja se elämän kontrollointi jatkui siis pitkälle sen jälkeen kun muutin pois. Jossain vaiheessa niillä oli vara-avaimet mun kämppään ja saattoi paukahtaa sisään minä hetkenä hyvänsä. Yleensä jos koti ei ollut just silloin yllätysvisiitillä siisti ja puhdas, niin siitä sai kuulla, miten mä voin elää "sikolätissä". Nykyään ei ole avaimia. Ja jos alkaa jonkinlainen jurputus koskien minun kotiani, elämääni, niin heti ovet alkaa paukkumaan. Teinimäistä ehkä. Mutta mä en tiedä millä saan ne uskomaan, että 28-v osaa päättää itse omasta elämästään.

^^ mä en ole pätevä tekemään analyysejä, mutta ihan kuulostaa siltä, etteivät hyväksyneet sitä, että heidän tyttö on kasvamassa aikuisesksi.

Onnittelut pitkään kestäneestä suhteesta ja tuoreesta avioliitosta. Toi on todella harvinaista.

Vaniksen jutun luettuani tunsin pienen ailahtavan "syyllisyyden" siitä, että tule hehkuttamaan tänne omaa äitiäni. Oon pahoillani vanis, harvinaisen vahva ihminen olet kuitenkin, kun olet pystynyt aikuistumaan ja pysymään järjissäsi, vaikka kasvatus on ollu noin julmaa.

Kuten jo mainitisin, minä kuulun hehkuttajiin. Mun äiti on se äiti, joista kaverit pienestä pitäen on sanoneet "määkin haluan tommosen äidin ku sulla on". Ja ei se ollu edes pintapuolista, äiti on vaan maailman paras, luotettavin ja epäitsekkäin ihminen läheisiään kohtaan, mitä tunnen.

Lapsuuteni ei ollut ruusuinen 24/7 ja se pitää sisällään kipeitä asioita ja muistoja, mistä en ikimaailmassa kertoisi julkisesti ja olen aikuisiässä monesti miettinyt, miten ne asiat pystyi käsittelemään niin, ettei ne juuri jälkiä jättänyt. Kyllä tästä koko kiitos kuuluu äidille, se oli ihminen, jolle pystyi kertomaan KAIKEN, ja jonka kanssa voin tänä päivänäkin puhua ihan mistä vaan, jopa seksistä. Olemme äidin kanssa olleet samassa työpaikassa yli 7v, ja vietämme vapaa-aikanakin aikaa yhdessä, käymme shoppailemassa yhdessä jne. Monet pitävät minua hulluna, kun jaksan viettää työajan ulkopuolellakin aikaa äidin kanssa. Ei ole ole minule hullua, vaan välttämätöntä.

Vastaavasti sisko on aivan yhtä läheinen minulle, kuin äitini. Kumpa voisin sanoa isästäni samaa, mutten voi. Silti hänkin minulle äärettömän tärkeä on, mutta tapa on vaan eri.

Nyt kyllä ........

Eiköhän äiti saanut jostain tietoonsa että meille olisi pentu tulossa, sieltähän se tuttu paasaus tuli. En kuulemma ole tasapainoinen ihminen ymv, koirasta on vain rahallista vaivaa ja muutenkin ne on aina niin vaikeita.

Juuri näin, tekeepä hyvää käydä taas välillä moikkaamassa vanhempia.

Kuuska kirjoitti:

Kuten jo mainitisin, minä kuulun hehkuttajiin. Mun äiti on se äiti, joista kaverit pienestä pitäen on sanoneet "määkin haluan tommosen äidin ku sulla on". Ja ei se ollu edes pintapuolista, äiti on vaan maailman paras, luotettavin ja epäitsekkäin ihminen läheisiään kohtaan, mitä tunnen.

Voisin sanoa, että mulla oli tollanen äiti myös. Epäitsekäs, ajatteli paljon muita ennen itseään ja kaikille aina ystävällinen. Ei sitä haitannut jos mun tai veljien parhaat kaveri/kaverit vietti meillä suurimman osan ajan kesästä, kaikki oli meille rakkaita ja tervetulleita, aina katettiin ruoka pöytään myös niille kavereille, jotka silloin olivat meillä. Monet kaverit muistelevat äitiä suurella lämmöllä. Äitillä oli suuri sydän. Valitettavasti tämä maailman paras äiti kuoli 10 vuotta sitten kun olin 11-vuotias. Jäljelle jäi maailman paras isä, joka on mulle siitä lähtien ollut kaikki kaikessa: isä+"äiti"+tuki+turva kaikki samassa paketissa. Onneksi mulla on ne parhaat isoveljet myös =)

Todellisesti harmittaa jokaset tapaukset, jossa olette kertoneet ilkeistä äideistänne, en toivoisi sellasta kohtelua kenellekkään. Vaikkakin olen jokaiselle kateellinen, joka saa viettää aikuisvuosiakin äitinsä kanssa.

Tuleepa surullinen olo kun lukee näitä joitain kertomuksia .

Omaan äitiini mulla on hyvät välit. Välillä mua ärsyttää hänen huolimattomuus ja häseltäminen, mutta jos niitä ei lasketa mukaan niin oikein mukava naikkonen on. Hyvät välitkin meillä on, vaikka nähdäänkin aika harvoin. Ollaan kuitenkin paljon yhteyksissä, Facebookitellaan ja soitellaan yms ja sitten kun nähdään, meillä on sitäkin hauskempaa yhdessä. On kivaa kun tuntee että äiti on äiti, ja samalla myös paras kaverikin

On meilläkin joskus riitoja ja erimielisyyksiä, mutta ne saa aina korjattua. Äiti on ihana <3.

Mulle äiti ei ole ikinä maininnut painosta, vaikka mulla selkeästi paino nousi n. puolitoista vuotta sitten. Muutenkin nykyään ollaan ihan huippuhyvissä väleissä, asutaan eri paikkakunnilla kylläkin mutta joka päivä jutellaan puhelimessa, usein reilusti yli tunnin verran. Edelleen, kun menen äidin luokse yöksi, nukun äidin vieressä. Ei mitään sohva/vieraspatja-hommia. Ollaan tosi läheisiä ja jutellaan melkeinpä kaikesta maan ja taivaan välillä. Äiti <3
Näin ei ole aina ollut.

Vanhemmat eros kun olin 5-vuotias. Muistan edelleen, kun isä haki tarhasta ja sanoi autossa, että: "sinä, äiti ja Janne muutatte toiseen paikkaan asumaan." (Janne = isovelipuoli, eri isä). Se oli kova paikka mulle, olen aina ollut isin tyttö. Onneksi sentään pääsivät sopuun minun olemisista ja menemisistä, kuulemma ihan oikeudessa kävivät tappelemassa ja tarhantäteiltäkin kyseltiin mielipiteitä sosiaaliviranomaisten toimesta. Sopimukseksi tuli, että sain käydä isän luona niin usein kun halusin ja isälle sopi. Eli todella usein.
Näihin aikoihin äidillä oli alkoholiongelma. Isoveli oli jo teini-ikäinen, joten hän meni omien menojen mukaan. Minä sitten sellaisena kuusivuotiaana olin kotona ja näin humalaisen äidin, tai olin kotona yksin kun äiti kävi lähipubissa. Tätä jatkui koko ala-asteaika, kunnes 12-vuotiaana muutin isän luokse. Kerran äiti teki todella pahan tempun pienelle tytölleen:

Olin ekaluokkalainen, eli 7v. Isoveli oli jossain reissussa, ja isä oli työreissulla Tukholmassa. Keskellä viikkoa äiti sitten lähti taas kerran käymään pubissa. Osasin kyllä laittaa itse nukkumaan, olinhan tottunut siihen että äiti saattoi tulla vasta yöllä. No, siinä nukuin ja kun aamulla heräsin, ei äitiä vieläkään näkynyt. Tietysti pelotti, ja tiesin että kouluun pitäisi mennä. Nälkäkin oli, muttei mitään ruokaa (jota olisin osannut itse laittaa/ottaa). Yritin soittaa äidille, ei vastannut. Soitin isälle ja itkien kerroin koko homman. Voin kuvitella, kuinka pahalta isästä on tuntunut olla niin kaukana, kun oma tytär on pulassa. Hän yritti myös sitten tavoitella äitiä, eikä onnistunut. Onneksi sai sitten jonkun tuttavan hakemaan minut pois, ja ilmoitti kouluun etten mene sinä päivänä. Kyllä äiti sitten jossain vaiheessa päivää ilmaantui kotiin, eikä varmasti edes ajatellut tehneensä väärin.

Nykyäänkin on välillä käynyt niin, että ollaan äidin kanssa sovittu että menen sinne tiettynä päivänä. Silloin on tosi ikävä yllätys huomata, että äiti ei olekaan ottamassa vastaan kotona, vaan on jossain terassilla istumassa. "Otan vielä yhden oluen ja tuun sitten sinne." "Tule sääki täällä käymään, ei olla kauaa." "Jos vielä yhden otan, ei se varmastikkaan haittaa sua." ... Näitä olen saanut kuulla melko usein. Tulee kyllä tosi paha mieli, kun ihan oikeasti haluaisin äidin kanssa viettää aikaa ja jutella kun harvoin nähdään. Eikä äidin kanssa voi oikeasti jutella, jos äiti on yhtään ottanut. Menee heti kummalliseksi ja ihan humalaiseksi, ei varmaan ikinä ole vain pienessä hiprakassa.

Vaikka puhutaan äidin kanssa melkein kaikesta, tästä alkoholiasiasta ei ikinä mainita. Kumpikaan ei puhu siitä - paitsi äiti humalassa ollessaan saattaa pyydellä anteeksi sitä, että on humalassa. Selvinpäin on maailman paras ja ihanin äiti, ja tosi läheinen. Humalaisena en äitiä kestä.