Koirat.com

MissFields kirjoitti:

^^ mä en ole pätevä tekemään analyysejä, mutta ihan kuulostaa siltä, etteivät hyväksyneet sitä, että heidän tyttö on kasvamassa aikuisesksi.

Onnittelut pitkään kestäneestä suhteesta ja tuoreesta avioliitosta. Toi on todella harvinaista.

Voi, kiitos. Tuo voi kyllä olla yksi selitys. Mikään selitys tosin ei ole tarpeeksi hyvä oikeuttaakseen sen silloisen käytöksen.

Piti vielä lisätä, että jos olen itse joskus äiti, on aivan sama, vaikka lapseni työskentelisi siivoojana koko elämänsä, kunhan vain on onnellinen. Toivon myös, että mahdolliset ajatukseni esimerkiksi ulkonäöstä saan pidettyä sisälläni.

Yhtä asiaa olen kyllä monesti ajatellut ja pitänyt hyvänä juttuna: en ole ikinä nähnyt vanhempiani kännissä. Itse asiassa heidän alkoholin nauttimisensa rajoittuvat lähinnä viiniin tai likööriin, jos on vieraita tai ollaan vierailemassa tai juhlissa, mutta ikinä se ei johda humalaan. Musta tuntuu välillä ihan hullulta kuunnella, miten erilaista muilla voi olla - joissain perheissä esim. sukujuhlat tarkoittavat automaattisesti ns. kosteita juhlia. En myöskään tiedä, miten suhtautuisin vanhempiin, jotka kävisivät baarissa ja kärsisivät krapuloista. :o

^ Isän kanssa me saatetaan käydä yhdessä baarissa, ja esim. juhannus vietettiin melkoisen kosteissa merkeissä kotosalla. Eli siis vieraita oli semmoiset pari-kolmekymmentä
Isä ei ole ollenkaan inhottava humalassa, itseasiassa se ei kunnon känniin itseään edes juo. Jossain vaiheessa menee nukkumaan, eikä väkisin jatka. Krapulapäiviä sillä on joskus, silloin yleensä käyn hakemassa meille jotain herkkugrillimättöä jos itse olen ajokunnossa. Yhdessä herkutellaan sitten ja katsellaan telkkaria :)
Jännä juttu miten erilailla suhtaudun isään ja äitiin alkoholin suhteen. Mutta ovathan nuo erilaisia käyttäjiäkin, isällä ei ole ikinä ollut ongelmaa eikä liikakäyttöä.

// OT...

Olkaa onnellisia että teillä on äiti vielä olemassa. Mun äiti lähti pilven päälle 2.5 vuotta sitten eikä ikävä ole laantunut yhtään. Hirveä ikävä! Kuolemaa osattiin odottaa mutta kuitenkin se tuli liian äkkiä. Vain 60 vuotiaana =(.

Äiti oli mulle erittäin rakas ja sen takia on kauhea ikävä.

^ Ei se, että äiti on edelleen olemassa, tarkoita automaattisesti sitä, että äiti olisi hyvä äiti, jota todella rakastaa.

^Tai JOKA todella rakastaa.

Mä ymmärrän hyvin että oman äidin menetys on vamasti kova paikka, ja äideistään valittajat vaikuttavat varmaan tosi kiittämättömiltä. Kyllä minäkin olisin hyvin surullinen jos äitini yhtäkkiä kuolisi. Silti äidin olemassaolo ei ole tehnyt minua onnelliseksi. Suoraan sanottuna äiti on tehnyt mun elämästä helvettiä kun siihen oli tilaisuus.

On ollut todella mielenkiintoista ja toisinaan surullista lukea näitä kokemuksia. Eipä ole kaikilla muillakaan ollut aina kovin helppoa Esim. elämä alkoholistin kanssa kuulostaa todella hirveältä, ja varsinkin pienellä lapsella on varmasti ollut sanoin kuvaamattoman turvaton olo. Sellaista ei kyllä toivo kellekään.

Tuli vielä omasta äidistäni mieleen, että äidinäiti oli kuulemani mukaan vielä hirveämpi, lähinnä kylmäkiskoinen sadisti. Äiti ja mummi eivät olleet liiemmin tekemisissä kymmeniin vuosiin, ennen kuin mummi veteli viimeisiään. Siinä välissä olivat tekemisissä lähinnä vain puhelimitse, kun minä ja siskoni lensimme silloin tällöin Ouluun heitä tapaamaan. Ehkä äiti noudattaa tiedostamattaan samaa kaavaa?

^narsismi voi olla peritytyvää. Siis siinä mielessä että toiset lapset saattavat omaksua käyttäytymispiirteitä narsistivanhemmiltaan ja toiset ei. Lukaise huviksesi, jos saat jostain käsiisi kirjallisuutta aiheesta. Itse kahlailin näitä läpi kun aihe oli ajankohtainen (eksä) niin löytyi pari hyvää. Sellainen kirja kuin "sataa tapaa tappaa sielu" kertoo myös vanhempien narsismista. Ei se välttämättä ole sitä, mutta hyvin yleinen persoonallisuushäiriö, ja epäilin juuri tuota itsekin, ennen kuin joku siitä mainitsi.

Täytyy nostaa molempien käsien peukut että kaikesta huolimatta selviydyit järkevänä tyyppinä. Se mikä ei tapa, vahvistaa... Joskus vaan toivoisi pääsevänsä vähän helpommalla :(((

Murmuu kirjoitti:


Yhtä asiaa olen kyllä monesti ajatellut ja pitänyt hyvänä juttuna: en ole ikinä nähnyt vanhempiani kännissä. Itse asiassa heidän alkoholin nauttimisensa rajoittuvat lähinnä viiniin tai likööriin, jos on vieraita tai ollaan vierailemassa tai juhlissa, mutta ikinä se ei johda humalaan. Musta tuntuu välillä ihan hullulta kuunnella, miten erilaista muilla voi olla - joissain perheissä esim. sukujuhlat tarkoittavat automaattisesti ns. kosteita juhlia. En myöskään tiedä, miten suhtautuisin vanhempiin, jotka kävisivät baarissa ja kärsisivät krapuloista. :o

Ihan kuin omalta näppikseltä. Vaikka olenkin jo aikuinen, niin muiden vanhempien näkeminen/kuuleminen humalassa järkyttää vieläkin, sillä meidän perheessä se alkoholi vaan ei kuulunut kuvaan mitenkään, paitsi isällä ennen saunaoluen muodossa ja jouluna sitten ruokaviini koko köörille.

Itse en ikinä tuntenut mitään omaa isääni kohtaan. Hän kuitenkin teki minun ja äitini elämästä helvettiä ja kun hän kuoli 10v sitten, minulla ja äidillä alkoi tavallaan uusi elämänvaihe kun ei ollut enää agressiivisesti käyttäytyvää mustasukkaista kontrollifriikkiä alkoholistia perheessä. Hänen kuolema oli perheelle ja suvulle helpotus. Mulla oli hyvin turvaton lapsuus isäni vuoksi ja siinä taitaa olla suurin syy miksi kävin monen vuoden masennushelvetin läpi, josta tosin olen nyt toipunut täysin. En kaipaa isääni lainkaan ja monesti tulee mietittyä että miten sellaisia ihmisiä voi olla edes olemassa. Tai jos on, ne kuuluu johonkin laitokseen.

Meillä kotona on ehkä enemmänkin ollut se vikana että minua on aina verrattu veljeeni. Veli pärjäsi koulussa hyvin ja minä olin keskitasoa. Veli sai tehdä mitä halusi, siis juosta baarissa ja ties missä, mutta mie en. Minun piti istua kotona tai korkeintaan määrätyn ajan baarissa, josta minut soitettiin etuajassa pois. Toisaalta veljeni joutui tekemään paljon kotitöitä, koska mie olin niin vajaaälyinen, ettei minulle voinut antaa edes ruohonleikkuu hommia. Ja mie olen se esikoinen, tosin vain vuoden verran vanhempi. Tämä syrjintä on enemmän isältä lähtöisin ja äiti onkin palloillut määräilevän miehen ja kapinoivan tyttären välillä. Äidistä muodostui ylisuojeleva, joka osaltaan lisäsi tunnetta etten oikeasti osaa mitään tai pärjää yksin.

Kapinoin teininä paljon enemmän kuin veljeni, ja kun muutin opiskelujen perässä pois kotoa alkoikin elämän opettelu. Itsetunto oli olematon, mutta pikkuhiljaa rohkeutta kerääntyi. Ja välit äitiin huononivat. Välit ovat vaihdelleet aikatavalla, välillä olemme ystäviä, joskus en vastaa soittoihin kun huutoa sieltä vain saisi. Eniten välejä rassaa se kun en voi sietää isääni. Silti, pidän äitiä ihan ok tyyppinä. Varsinkin kun nykyään voin verrata äitiäni anoppiini. Anoppini on täysi mieli puoli. Huuto, alkoholi, muiden kohtelu alempiarvoisina, paha henkinen väkivalta, puhdas ilkeys.. Monta kertaa paennut jätkäni luota itkien kun en ole jaksanut enää kuunnella miten huono ihminen olen. Jätkä ei voi äidilleen mitään..

Meidän tarina äiti ja isä suhteesta:

Mun vanhemmat erosi kun olin 2 ja broidi oli silloin 9 vuotta. Ero ei ollut lempeä eikä sopuisa. Riitelyä ja raivoamista sekä toisen välttelemistä on vielä tänäkin päivänä.

Isä sai veljeni ja minä meni äidille. Isä vihasi minua siksi koska olin äidin tyttö. Muistutin äitiäni ja asuin äidilläni. Äitini ei koskaan halunnut nähdä veljeäni mutta minä sain käydä isällä.
Veljeni muistaa vieläkin kun pienenä itki niin äiti ei ottanut syliin vaan ravisteli jotta veli hiljenisi.
Minä en muista samanlaisia asioita..Myöhemmin nyt aikuis-iälläni puhuttua äitini kanssa hän ei olisi halunnut meitä mutta sai ja piti. Noh siinä vanhenpien tappelun keskellä äiti purki pahan olonsa minuun ja huusi ja haukkui mm; lihavaksi ja laiskaksi. Äiti ei kestänyt itkuani koskaan vaan aina komensi minut omaan huoneeseeni itkemään yksin. Sanoi tyhmäksi koska minulla olin lukihäiriö enkä pärjännyt koulussa.
Haukkumien jatkuin isän ja äidin yhteisvoimin joka lietsoi vain syömistäni lopulta söin pahaan oloon ja oksensin vielä pahenpaan oloon, olin koulu kiusattu sekä kiusattu kotona. Läheisyyttän minä en koskaa äidiltäni saanut, ei koskaan ottanut syliin tai mitään, joskus löi mutta harvoin. Muutin jo 16 vuotiaana pois kotota , meidän välien paranemiseen vaadittiin äidin parantumaton sairaus ja etäisyys välillämme.

Isän kanssa välimme ei vieläkään ole ok, ymmärrän että isä on sairas mieleltään mutta silti . Puoli vuotta sitten hän koki oikeudekseen sanoa / ilmoittaa minulle että olen niin lihava että oksetan häntä. Välimme eivät ymmärettävvästi ei ole enään lämpimät.

Veemäisintä kaikessa on se että olemme velijeni kanssa menettänyt mahedollisuuden tuntea toisemme.Nykyään meillä on hyvät välit näemme ehkä 2-3 krt vko. mutta vanhenpieni teot ovat vaikuttaneet velijeeni enemmän kuin minuun. Velijeni on monien asioiden takia / johdosta amfetamiini riippuvainen. Mikään ei tuo hänelle eikä minulle sitä koettua aikaa takaisin tai paranna niitä arpia.

Minä taas taistelen vanhenpani sanojen aiheuttamia arpia vastaan. Teen tutkimusta naisen seksuaali identiteetin kehityksestä ja yritän jokaisella tapaa todistaa itselleni että olen kaunis ja arvokas. Johtuen kaikesta mitä koin halusin auttaa ihmisä jotka kokivat samaa, opiskelin lähihoitajaksi jotta voisin ymmärtää isääni ja auttaa muita tyttöjä/ naisia jotka kokivat samaa.

Voi miten tuli paha mieli näitä lukiessa. Etenkin Vaniksen ja Compaq:n tarinat toi melkein tippaa linssiin. Jaksamista jokaiselle vaikean äitisuhteen kanssa painivalle ja siitä mahdollisesti seuranneille epämieluisille "jälkitaudeille" (pahoittelen, en keksi parempaa sanaa, aivot ihan lukossa).

Todella ikäviä kokemuksia monella, ja vielä ikävämmäksi asian tekee se, että äiti on kuitenkin useimmille läheinen ja tärkeä ihminen, jolta toivoisi ymmärrystä ja tukea. Itse äitinä toivon aina pystyväni elämään niin, että lapseni eivät koe olevansa keskenään eriarvoisia, en halua korottaa ketään enkä arvostella heidän valintojaan ja jos/KUN ne joskus tulevat olemaan erilaisia kuin oman elämäni valinnat ovat olleet niin toivon kuitenkin voivani mahdollisimman hyvin tukea heitä.

Itse olen saanut omalta äidiltä niin tukea kuin arvostelua ja kokenut senkin, miten ikävää on, kun äiti ei halua käsittää, että vaikka hän on lapsensa synnyttänyt ja (hyvin) kasvattanutkin niin silti me olemme ihan aikuisia ihmisiä, jotka kyllä osaamme ja pärjäämme ja meillä on oikeus elää omannäköistä elämää - ei sellaista, jota vanhemmat ovat mielessään suunnitelleet. Omalle äidilleni meidän perheemme lapsiluku tuntuu olevan asia, jota hän kokee oikeudekseen arvostella ja ei suinkaan myönteisesti. Tuossa noin pari kuukautta sitten ennen tuon nelijalkaisen perheenlisän taloon saapumista äiti puhui pitkään siitä, miten ihanaa on kun meille tulee koira ja bläbläblä....... JA sitten paukku: yhtään vauvaa teille ei enää SAA syntyä (kiitos vain mamma, olin jo raskausviikolla 15, etkö todellakaan nähnyt), minulle ei enää koskaan SAA tulla (ihmis)vauvakuumetta jne... jne............ Siis KOSKAAN hänen ei ole tarvinnut hoitaa minun lapsiani (tai no, ne kerrat kun olen ollut synnyttämässä ja mies tullut mukaan sairaalaan. Muutenkin olen jo edellisten kohdalla huomannut isovanhempien (etenkin äitini) mielenkiinnon hiipumisen lapsia kohtaan - se ensimmäinen (ja toinen) olivat vielä uusia ja kiinnostavia, mutta tämä viides ei saisi edes olla olemassa - olen nyt rv23, lapsen laskettu aika on joulukuussa ja vieläkään en ole sanallakaan tuosta äidilleni maiinnut. Odotan hänen anteeksipyyntöään. Viime aikoina ei ole enää huvittanut äidille soitella - aiemmin soitin noin kerran viikossa, ja nähtiin pari kertaa kuussa, mutta nyt minulla ei yksinkertaisesti tunnu olevan mitään asiaa hänelle.

^toi on kyllä käsittämätöntä. Mitä jakoa äidilläsi on lähteä arvostelemaan perheesi sisäisiä asioita, jos hän ei kerran edes "joudu" auttamaan lastenhoidossa yms.

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Narsisti%C3%A4iti+on+tytt%C3%A4ren+painajainen/HS20100823SI1TL02kdp

Mun tekee myös tosi pahaa lukea teidän juttuja, mun lapsuus (ja elämä muutenkin) on ollut kaikin puolin hyvin onnellinen ja "onnistunut". Osa noista kamalimmista on kuin elokuvista tai kirjoista - eihän niin voi kukaan OIKEASTI tehdä omalle lapselleen tai perhelleen?

Olette vahvoja ihmisiä. Olkaa siitä ylpeitä.

Mä toivon vaan, että pystyn sitten joskus tulevaisuudessa olemaan yhtä hyvä äiti omille lapsilleni, kuin mitä mun äiti on ollut mulle ja mun siskolle. Koskaan ei ole tarvinnut pelätä mitään. Ei koskaan.

Avokki taas ei ole koskaan omaa biologista isäänsä nähnytkään, ja niitä "isäehdokkaita" on mahtunut vuosien varrella joukkoon kaikkea hyvistä huonoihin. Hän aikoo kuulemma olla sellainen isä, jonka olisi itsellään toivonut olevan.

Mitenhän aloittais... Äiti on semmonen kun on. Jos nyt aloitetaan aiheesta "koira" tai "lemmikit" niin voi herrijee. Meille tosiaan ois tässä koira tulossa, mutta enhän minä sille ole mitään mennyt sanomaan. Sieltä tulisi sellaista nalkutusta, että ette usko! No tuleepahan jännää kun mennään haukun kanssa kotiin käymään sitten joskus, tai varmaan saan puhelinsoiton siinä vaiheessa, kun pikkusisko näkee kuvia koirasta facebookissa ja menee tietenkin heti kantelemaan minusta.
Ärsyttävintä äidissä on sellainen... jonkunlainen "olen aina oikeassa" asenne. Joskus, kun sen kanssa puhuu niin sen naamalla on sellainen omahyväinen "voi kyllä minä tiedän miten tässä taas käy" ilme. Melkein kuin toivois, että kaikki kävis p*skimmin päin. Sitten jos onnistunkin ja oon, että häh häh hää niin on kuin ei muistaiskaan ja kieltää kaiken. Osaan kuvitella sen niin elävästi.
Sitten on sellainen, noh, suoraan sanottuna esittäminen. Tätä oikeastaan vain silloin, kun emännän miesystävä on käymässä. Äiti herää kuudelta vaan laittamaan aamupalaa. Keittää munat ja kahvit ja laittaa kaikki valmiiksi ja sitten istutaan idyllisesti kuistilla aamiaisella. Ja tasan rouva tietää, että minä kiroilen. Ja sitten, kun tämän sen ukon kuullen kiroan niin tulee jotain "miks sää oot tuollanen? millon susta on tuommonen tullu?" KRÄÄÄÄH!!
Joskus teininä nyt tuli tapeltua milloin mistäkin, mutta mää nyt olin semmonen sillon
Vuosi sitten, kun olin kotona käymässä viikonloppuna niin otettiin yhteen sen verran hyvin, että pakkasin kissat koppaan ja lähdin isälle myöhään illalla. Seuraavan kerran kuulin emännästä 2-3 viikon päästä.
Kuulostaa jotenkin pahalta, kun lukee tuota, mutta ei se nyt todellakaan mitään helvettiä ole sen naisen kanssa asua Mun äiti se on ja (valitettavasti ) sen kanssa on elettävä silloinkin kun se on vaikeaa. Hyvää meidän elämä on pääsääntöisesti ollut, hyväksyy minut tämmöisenä rei'itettynä mörkönä, ja on puollustanut minua ja minun ulkonäköä, kun on ollut ongelmia muiden ihmisten (ala-asteen opettajat TET jakson aikana) kanssa.
Sinne on myös hyvin voinut jättää esim. kissat hoitoon, mutta noh, tästä päästään taas siihen lemmikki valitukseen, että "jos ei pysty pitämään huolta elukoista niin niitä ei pidä ottaa".
"Kyllä äiti rakas, mutta kun nyt ei oo kyse siitä, vaan siitä että olen menossa viikonlopuksi poikaystävän kotiin, enkä tod. voi ottaa kissoja sinne!"
Toivottavasti en kirjottanu liian pitkästi ja vaikeesti

Mun suhteet vanhenpiini ja iso vanhenpiin oli/on niin vaikeat että käyn niitä yhä läpi ihan ammattilaisen kanssa.
Jotain kuitenkin varmaan kertoo se että kerrottuani tarinani ammattilaiselle,hän kehoitti minua kirjottamaan tarinaani ylös "pöytälaatikkoon",Jonain päivänä minun olisi kuulema ihan hyvä työstää siitä kirja.
Tämähän voisi tosiaan olla monessakin mielessä hyvä idea,mutta ikävä tosiasia on se että olen todella huono äidinkielessä niin kirjoittamisessa kuin myös kirjakielessä (vahvan murteeni takia, josta tosin ole yrittänyt päästä eroon,mutta jotkut sanat tulevat "selkärangasta")
Tarinani herätti niin paljon erillaisia tunteita kokeneessa ammattilaisessa,mietin sen vaikutusta normi tallukkaan.
Tosiaan kaikki mikä ei tapa,se vahvistaa :)