Koirat.com

^Toivottavasti teillä nuo hoidot auttaa ja sais koiran elämänlaadun paranemaan. Uiminen ois tosi hyvää treeniä, mut ilman koirauimalaa sen hyödyt jää melko vähäisiksi. Lunalla on kans askel kääntynyt sisään ja anturoista sen myös näkee. Takajalkojen anturan ulkosyrjät on paljon kuivemmat mitä sisäsyrjän. Seisoessa takajalat on kropan alla ja liikkuminen kuulostaa samalta mitä Rollen. Semmoista leppoista lönkyttelyä.

Minut ohjattiin tänne, surullisia tarinoita
Minun oma kysymykseni oli, että teinkö oikein kun Tepin (14,5 vuotias käppänä) veimme piikille?
Suuhun tuli kasvain jota hoidettiin kaksi kertaa, koiran kunto huononi viikossa niin, että hoiperteli, ruoka ei maistunut (syötettiin lusikalla) annoin Tepin Viikin eläintieteelliseen tutkimukseen. Kommentteja kiitos

^Meidän nyt tosiaan edesmenneelle mäyräkoiralle tuli ihan kuukauden sisällä nopeasti kasvava kasvain kurkkuun. Ensin ajateltiin että sillä on joku tulehdus, mutta kun laitettiin letku suusta niin nähtiin se epämuodostuma.
Sitten tästä kuukauden päästä koiran kunto huononi niin että oksenti kaiken ulos eikä enää syönyt ja hengitys huononi päivän aikana, ja päätettiin lopettaa se ihan sitten heti. Koira olisi kuulemma muuten tukehtunut omaan kuolaansa ennen aikojaan.
muoks. koira oli siis 12,5vuotias, leikkaus olisi ollut iso riski.

Mun mielestä on oikein antaa koiralle "kunniallinen" kuolema, eikä sen tarvitse kärsiä pitkään.

Kiitos! Meidänkin mielestä oli paras luopua kun huomattiin kunnon heikkenevän, vaikka kuinka rakastat niin rakastat niin paljon, että osaat antaa nimenomaan nätin kuoleman!

Meidän kymmenvuotiaalle seropille tuli kasvain nenään. Sitäkin olisi voinut leikata tms operoida, mutta musta ei ole koiran elämää elää letkuruokinnassa ja olla niin hirveän kipeä leikkauksen jälkeen. Nenän olisi joutunut muovaamaan uudelleen ja koiralla ei olisi enää haju- eikä makuaistia. Paras teko minkä rakkaalle ystävälle on päästää pois vielä mahdollisimman kivuttomana. Edelleen suoraan sanottuna vatuttaa, kun kymmenvuotias koira oli elämänsä kunnossa (kroppa pelaa, keuhkot ja sydän on hyvät, koiran on pirteä kuin pentu) ja sitten tulee nenään kasvain. Mutta se sai elää niin hyvän elämän, nyt on vielä jäljellä ihanat muistot.

Viikko vai pari ennen lopettamista (kuukausi saatiin armonaikaa ja ns. saattohoitoa) lenkillä joku oli kysynyt "Onko se vielä pentu?". Voi pieni rakas kun on ikävä edelleen.

Vain muistot auttavat, Tepi joka selvisi toisen koiran hyökkäyksestä (päälakea jouduttiin leikkaamaan kun tulehtui niin pahasti) ei koskaan edes tämän jälkeen ollut vihainen muille koirille!
Uskomattoman hieno koira!
Jaksamista muille rakkaan menettämisestä

Elenan kuolemasta on kulunut kuukausi. Pikkuhiljaa olen ruvennut sopeutumaan siihen, että minulla on taas vain 2 koiraa. Silti edelleen jätän automaattisesti sängyssä Elenan kokoisen tilan viereeni kun nukkumaan menen. Ikävä on kova vieläkin, tosin en enää itke joka päivä. Elena ja Essi olivat niin hyvä pari. Leikkivät yhdessä, juoksivat pellolla, painivat. Mutta tuota kesti vain noin kuukauden. Sitten ei Elena enää jaksanut. Tammikuun lopussa Elenan kaikki maksa-arvot olivat pilvissä. Siitä kuukauden päästä Elena oli jo niin väsynyt ja huonossa kunnossa. Perjantaina varasin sille eläinlääkäriajan, sain sen tiistaille. Viikonloppuna pelkäsin, että Elena ei jaksa tiistaihin asti. Jaksoi se, jotenkin. Eläinlääkärissä se käpertyi syliini nukkumaan. Sitä ei häirinnyt muut koirat ja ihmiset, se oli niin väsynyt. Vastaanottohuoneessakin se nukkui sylissäni kun keskustelin eläinlääkärin kanssa. Siltä lähti taju samantien kun pistettiin rauhoituspiikki. Ehkä oli oikein päästää se pois.

Elena olisi täyttänyt vasta 2v pari viikkoa sitten. Ei sen olisi vielä tarvinnut lähteä, eihän se ollut edes kunnolla aikuinen. Se oli alusta asti erittäin helppo pentu. Se oppi kaiken melkein itsekseen. Pentuajan jälkeen se oli niin helposti käsiteltävä. Se antoi tehdä mitä vain. Kaikki hoitotoimenpiteet, verikokeen ottamiset yms. inhottavatkin asiat. Eläinlääkärit aina kehuivat kuinka kiltti ja reipas se oli.

Ruumiinavauslausuntoa odottelen vielä. Lähetin Elenan avattavaksi koska haluan tietää, mikä vika maksassa oikeasti oli. Kun se ei selvinnyt tutkimuksissa.

Mun ensimmäinen koira kuoli tammikuun lopulla. Sillä piti olla aikaa mun kirjoissa ainakin kesään, ainakin. Sillä oli perussairauksia, joista yhteen se kuoli äkillisesti, vaikka luultiin viimeisen illan oireita toisen sairauden oireiksi. Se ei ehtinyt rampautua eikä kärsiä, se kuoli mun syliin. Kuvittelin aina, että eläinlääkäri olisi tullut meille kotiin sen viimeisenä päivänä, mutta ei siihen ehditty koskaan.

Ensimmäinen viikko oli outo ja tavallaan muistan kaiken, mutten yhtään mitään. Esim. seuraavan päivän kauppareissu mun korttelisiwaan oli outo. Muistan hirveän väri- ja valotulvan. Ja paljon unettomuutta ja surua. Senkin jälkeen olen enimmäkseen surrut, en esim. tuntenut syyllisyyttä tai joutunut mihinkään hullunmyllyyn (mulle tuli pentu vajaan kuukauden päästä, koska asiat vaan meni niin), vaikka yksi mun lähiomainen hiljaisesti kritisoi sitä, että koiran ruumis meni yhteistuhkaukseen. Se oli mulle selvää, koska mulle se ruumis ei ollut enää se koira ja halusin muistella sitä siellä, missä se mun kanssa eli. En kylmällä haudalla, jota ei edes olisi ollut, kun ei se viihtynyt missään metsässä. Hassu koira. Ihan outo oikeastaan.

Mutta Loltsi osoitti voimansa vielä kuolemansa jälkeen. Kun se nukkui pois, moni pitkään mielessä hautunut asia kirkastui. Sen jälkeen on tuntunut helpommalta sanoa ihmisille ei, vetää rajoja ja olla oma itsensä, vaikka se on ollut hirvittävän raskasta kaiken keskellä. Ehkä valtava menetys laittoi monta pienempää murhetta roskiin.

Mun keskarivillisnarttu oli ihan korvaamaton kaikkien ihanien ihmisystävien lisäksi. Se on niin kainaloinen ja muuttui entistä lauhkeammaksi ja lohduttavammaksi, kun ryystin kyyneleitä pitkin päiviä ja öitä. Kerran yhdellä lenkillä, pätkällä, jolla päästän aina koirat viimeistään vapaaksi, se lähti rallittamaan ja kääntyi odottaakseen laumakaveriaan. Sen ilme oli kamalaa katsottavaa, odottava, hämmentynyt. Loltsi ei vaan enää tullut sieltä samasta puskasta, mitä se aina nuuski, kun ei sitä juokseminen innostanut samalla tavalla. Pyysin Laikan mukaan, se tuli, mutta kääntyi uudestaan katsomaan. Siihen saakka se oli ollut aika normaali oma itsensä, mutta senkin elämästä jäi puuttumaan jotain. Lopulta se yritti haastaa mua leikkimään lenkeillä, mm. nappasi takinhihasta kiinni ja juoksenteli villinä ohi, mitä se ei ole tehnyt kesken lenkin sitten pentuaikojen. Vinski onneksi tuli helmikuussa ja niistä on tullut tärkeitä toisilleen.

Hirvee romaani. Näköjään mulla oli asiaa.

Minä edelleen mietin teinkö oikein kun annoin Tepin Viikin eläinsairaalan tutkittavaksi, mielestäni se oli opiskelijoille hyvä, varmistin myös, että Tepi on syvässä unessa ja ei kärsi!

Kimmentteja, kiitos!

Meillä on edessä minun esikoiseni lopetus varmaan ihan lähipäivinä. Pelottaa jo valmiiksi miten siitä selviää. Pakkohan se on tietty, mutta helppoa se tuskin tulee olemaan. Toisaalta toivoisin että kuolisi kotona omia menojaan mutta toisaalta en kestäisi sitä että löytäisin sen elottomana tai että se kuolisi syliini. Kamalasti ajatuksia ja vaikea toisaalta saada ne järkevään järjestykseen. Tuttava on töissä eläinlääkärissä ja laitoinkin jo kyselyä hinnasta ja mahdollisesta ajasta. Vai pitäisikö sekin tehdä kotona ?

Itse menetin rakkaan snautserini 3 viikkoa sitten, päivää ennen uuden collie pennun tuloa kotiin. :'( Lopetuspäivän odottaminen oli hirveintä, kun tiesi että se päivä tulee pian. Ressukalla oli iso virtsakivi, pissasi verta antibioottikuureista huolimatta ja ontui myös tassuaan pahasti. Leikkaus olisi poistanut virtsakiven, mutta ei oireilevaa jalkaa. Ikääkin oli jo 12,5vuotta. Olimme yhtä ja tunsimme toisemme läpikotaisin, hän on edelleen paras ystäväni. Oikeastaan itkin monta vuotta silloin tällöin ajatusta snautserini menettämisestä. Pari viikkoa ennen lopetusaikaa nukuin huonosti. Hyvästeleminen oli vaikeinta, juoksit vielä perääni kun yritin lähteä luotasi autolleni, ihmetteli miksei pääse mukaani. Isäni käytti koiran lopetuksella, katsoi koiraa sen aikaa että nukahti ja lähti ennen viimeistä piikkiä. Kaikki oli kuulemma kaunista ja rauhallista, koiruli nukahti syliin. Aika parantaa haavat, pikkuhiljaa. Ensin tuntui, että en selviä tästä kun uusi pentukin on talossa, mutta kyllähän se tuo iloa surun keskelle. Voimia ja tsemppiä kaikille, uskokaa pois, se helpottaa vielä. <3

^Natina kirjoitti:

Tuttava on töissä eläinlääkärissä ja laitoinkin jo kyselyä hinnasta ja mahdollisesta ajasta. Vai pitäisikö sekin tehdä kotona ?

Jos tuntuu mukavammalta, että koira lopetettaisiin kotona, kannattaa kysellä lääkäriä, joka tulee myös kotikäynnille. Yksi vaihtoehto on myös kodin ja klinikan välimuotona, jos koira tykkää olla autossa (ja ruumis halutaan itse haudata), niin ajetaan klinikalle, mutta koira saa jäädä autoon. Meillä tehtiin näin pari vuotta sitten, istuin kontinreunalla silittelemässä koiraa, joka tyytyväisenä makoili autossa ja lääkäri tuli siihen. Siinä oli hyvä puoli sekin, ettei tarvinnut sitten kuollutta koiraa enää kantaa autoon. Olin samalle päivälle varannut pieneläintuhkaamolle ajan yksilötuhkaukseen.

Meillä lopetettiin koira kotona vajaa 1,5kk sitten. Oli nivelrikkoa, tosin sen oli kurissa eikä tuottanut kipuja. Muutamia ihonalaisia kasvaimia alkoi löytyä kyljistä, jaloista ja kielestä. Mutta viimeinen naula arkkuun oli polven ristisiteen katkeaminen. Keskikokoinen koira 12v11kk ei muuta vaihtoehtoa. :( Varasin tuhkauksen parin tunnin päähän lopetuksesta ja vein koiran itse tuhkattavaksi. Koin tämän kaikista parhaaksi, en olisi voinutkaan kuvitella vieväni sitä eläinlääkäriin ja jättää ruumista heidän käsiinsä.

Kuitenkin, tuntuu että olen surenut sitä liian vähän. Ja se on outo tunne. Pelkäsin paljon pahempaa, mutta yllättävän nopeasti koen itseni toipuneen. Onhan tuota saattotyötä tehty viimeiset muutamat vuodet kun oli ollut niin paljon huolta sen terveydestä. Mutta viimeiset päivät tuntuivat paljon pahemmilta, kuin aika lopetuksen jälkeen. Vieläkin kyllä tulee kyyneleet kun kuvia katselee ja koiraa ajattelee, mutta on myös todella helpottunut olo.

Mua ihmetyttää myös oma nopea toipuminen. 2 paniikki itkukohtausta (juoneena) sain mutta thäts it. Itse aloin sen jälkeen tekemään saattotyötä (eli vajaa pari kk) kun ultrattiin sydän ja näin että se on tosi pahasti laajentunut. Vaikka ell. anto vuosia ennustetta niin mä en uskonut, ja ehkä ihan hyväkin koska joulukuussa tosiaan Pluto lopetettiin. Me päädyttiin tuhkaan eläinlääkräi aseman kautta, mutta kyllä hoitsut katsoivat kummissaan kun halusin itse koirani säkittää.. Mut ehkä se oli juuri se mitä piti tehdä. Tossa hyllyllä se sen uurna on, eikä ole ollenkaan kamala olla, vaikka ikävä on iso niin ei se saa valtaa. Kuvittelin aikanaan etten ikinä tulisi pääseen jaloilleni takasin jos sille jotain tapahtuisi. Suru työtä on toki auttanut tuo meille rescuena tullut Pluton siskon poika joka tuli ihan pari viikoa Pluton lopetuksen jälkeen meille. Se paikkasi kyllä ison kolon.

Miusta tuntuu kanssa että sinänsä nopea toipuminen Laran lähdöstä oli paljon kiinni siitä että olin sitä "saattotyötä" tehny jo ainakin puoli vuotta edeltävästi. Koko ajan etenevä tauti ja vaikeammat kohtaukset joihin ei lääkityksellä saatu helpotusta ja myös kohoavat maksa-arvot väkisin laittoivat ajattelemaan että eteen se päivä tässä tulee. Viimeiset pari kuukautta koko ajan oli pieni pelko että onko nyt seuraava kohtaus se viimenen joka ei enää lopukaan, ja monta kertaa kun tuntui että olin itse aina yötöissä kun pahimpia kohtauksia tuli ja isältä tuli vain viestiä että on rauhoittavilla taas pitänyt katkaista parin kohtauksen kierre. Oltiin jo sovittu, että jos saman yön aikana toistamiseen saa toistuvia kohtauksia / menee statukseen niin vaikka ite oisin poissa niin isä soittaa ja vie Laran sitten ell:lle. En uskaltanut todellakaan jättää enää koiraa yksikseen pitkiksi ajoiksi, onneksi oli mahdollista pitää omat työvuorot tosiaan vanhemmilla silloin - muualle en olisi uskaltanutkaan laittaa hoitoon, juurikin peläten että entä jos se viimeinen kohtaus tulee silloin.

Lopulta olikin siis helpotus että sinänsä rauhallisessa vaiheessa ell tuli käymään kotipihassa lopettamassa. Viimeiseen asti sain pitää sylissä ja silittää, sai nukahtaa rauhassa pois, ei ainakaan kuollut kohtaukseen. Sen vielä tein että autoon nostin mutta hautaamisen sai isä hoitaa, siihen ei olisi minusta enää ollut. Pahalta tuntui nyt helmikuussa 15. päivä, kun mietti että nyt se olis täyttäny 7 vuotta, mutta muuten oon kyllä ollut sitä mieltä että onneksi tein ratkasun mieluummin ajoissa ku liian myöhään.

Vanha ketju mutta jatkan tähän.
Viime lauantaiaamun järkytyksestä yritän parhaani mukaan toipua, kun 4-v kääpiöpinserityttöni sai massiivisen epi-kohtauksen, josta ei ollut enää tietä tähän maailmaan. :´( Ikävä on ihan järjetön ja mielessä pyörii vain koko lauantaiaamu; mitä tapahtui, mitä kaikkea oli ja miten touhuttiin vielä "hetkeä ennen"; neiti mm. nukkui sohvalla syötyään ja juotuaan. Sitten ei meinannut päästä eteisen lattialta ylös (eikä päässytkään), häntää heilutteli kun nimeltä kutsuin kunnes ei enää juuri siihenkään reagoinut; tuli kakka ja pissa alle ja sitten alkoi hengitys olla katkonaista, lyhyttä ja tiheää ja silmät seisoivat päässä. Aiemmin saadut kohtaukset eivät tällä tavoin olleet hengitystä muuttaneet ja sisimmässäni jotenkin vain TIESIN että nyt on todella paha tilanne.. :´(

Ellhätänro meni suoraan vastaajaan, sinne soitin varmasti sen sata kertaa ja pitelin tärisevää tyttöä sylissäni ja itkin, itkin, itkin.. tiesin kun viimeiset korisevat hengenvedot tulivat että tämä oli tässä, neiti on päässyt kivuistaan, on nyt koirien luona taivaassa.. Ja itkin vaan. Taas.

Eilen neiti haudattiin, kynttilöitä jätin ja sydämen haudalle. Onneksi pieni saa nukkua ikiuntaan omassa koiranpedissään villapaidan alla, ei tule talvellakaan kylmä, saunoa kun rakas tykkäsi hurjasti..
Töistä kotiin meno on jotakin ihan hirveää; itku alkaa kun etuoven saa auki eikä siitä ole tulla loppua. :´( Vaikka kotiin kaksi muuta koiraa jäikin, ei se tunnu tällä hetkellä helpottavan yhtään.. miksi, miksi ja miksi, muuten iloinen ja vilkas, hyväkuntoinen pieni 4-v neidin piti toukokuussa sairastua ja näin ankarasti, miksi niistä estolääkkeistä ei ollut hyötyä kuin toivottoman lyhyeksi ajaksi.. :´(

Anteeksi. Oli pakko. Nieleskelen kyyneleitä ja lähden tästä töistä kotiin. Siellä saa taas turvallisesti antaa kyyneleiden tulla ja tuijottaa eteisen lattiaa, missä neiti makasi viimeistä kertaa niin että heilutteli minulle häntää kutsuessani nimeltä..

"Nyt olet tähti, nyt olet maa, tuulessa saatamme koskettaa.."

Lepää rauhassa, rakas, rakas pieni taistelijani. <3 Ikävä on nyt todella lohduton.

Minun rakas 7v 9kk ikäinen koiraystäväni nukkui ikiuneen 22.03.2017. Donna oli 7v 9kk ikäinen muuten perusterve koira, mutta sairasti selkäsairautta (SP4). Donna sairastui kyseiseen sairauteen 3v 9kk ikäisenä. On niin paha olla. Mies reagoi Donnan lähtöön kaikkein voimakkaimmin, vaikka on ollut Donnan kanssa vain 5 vuotta (Donna tuli minulle 8 viikon ikäisenä ja oli 2v 8kk ikäinen, kun me aloimme mieheni kanssa seurustelemaan). Itse olin Donnan kanssa 7v 9kk ikään asti. Donna oli minulle virallisesti 5 koira ja epävirallisesti 2 koira. Donnasta voit halutessasi lukea lisää kotisivuiltani. Kysymykset yms.. sähköpostilla sanna.jani2017@luukku.com

R.I.P Demi, mäyräkoira kuoli 11kk ikäisenä. Löydettiin eilen hukkuneena uima-altaasta... :( Turhan nuorena meni!!!

Lauantaina jouduin sitten lopetuttamaan vanhimman kääpiöpinserini.. may she r.i.p. :( Ehti onneksi 12-vuotiaaksi elää ja riemastuttaa ja raivostuttaa emäntänsä elämää.. silti kääkän kokoinen aukko on revitty taas pois asunnosta, sielusta, elämästä! Kotona on 2 koiraa vielä, mutta vaikka kuinka joku toteaa "onneksi sinulla on ne kaks" - eihän se ole ollenkaan sama asia, vaikka toki helpottavampaa niin, ei ole kämppä ihan tyhjä.

Huh huh. On tämä luopuminen, vaikka sen ell:nkin mukaan tein oikealla hetkellä, ihan saakelin raskasta. Kun se päätös on lopullinen eikä sitä vaikka tänään voikaan enää perua.. :(

Tuhka ja uurna tulee kotosalle kuitenkin.

Mindy2008 kirjoitti:

Minun rakas 7v 9kk ikäinen koiraystäväni nukkui ikiuneen 22.03.2017. Donna oli 7v 9kk ikäinen muuten perusterve koira, mutta sairasti selkäsairautta (SP4). Donna sairastui kyseiseen sairauteen 3v 9kk ikäisenä. On niin paha olla. Mies reagoi Donnan lähtöön kaikkein voimakkaimmin, vaikka on ollut Donnan kanssa vain 5 vuotta (Donna tuli minulle 8 viikon ikäisenä ja oli 2v 8kk ikäinen, kun me aloimme mieheni kanssa seurustelemaan). Itse olin Donnan kanssa 7v 9kk ikään asti. Donna oli minulle virallisesti 5 koira ja epävirallisesti 2 koira. Donnasta voit halutessasi lukea lisää kotisivuiltani. Kysymykset yms.. sähköpostilla sanna.jani2017@luukku.com

Jouduin tekemään raskaan päätöksen 15.11.2021 ja varaamaan eutanasian minun vanhemmalle koiralleni Mindylle. Mindy oli lopetushetkellä 13v 7kk ikäinen. Lopetuspäätöksen syy : vanhuuden vaivat.

Kaikki koirani :

pun.irlanninsetteri - saksanpaimenkoiramix Mindy "Mindy" s. 10.4.2008 tuli minulle 7vkon ikäisenä k. 15.11.2021
karjalankarhukoira - labradorinnoutajamix Pimu "Bella" s. --.--.---- tuli minulle 6kk ikäisenä
näyttelylinjainen saksanpaimenkoira Alessandra "Vilma" s. 8.12.2008 tuli minulle 4kk ikäisenä k. 11.4.2013
saksanpaimenkoira - tiibetinmastiffi - suomenajokoira - suomenpystykorvamix Nalle "Nalle" s. 9.12.2008 tuli minulle 6kk ikäisenä k. --.--.----?
näyttelylinjainen saksanpaimenkoira Xeroge's Olivia "Donna" s. 8.6.2009 tuli minulle 8vkon ikäisenä k. 22.3.2017

koiristani lisää allekirjoituksessa olevassa osoitteessa