Koirat.com

Joh kirjoitti:

Jotenkin aina pysäyttää tuon kaltaiset tarinat, itselläkin kun pieniä koiria on. .

Mut pysäytti aikanaan se monnan Ernon tapaus
Nykyään mua kauhistuttaa joskus tuolla lenkillä olla noiden pienten kanssa, kun ei koskaan tiedä millainen peto tulee vastaan. Etenkin jos ollaan metsässä ja nuo on vapaana. Vaikkei ne ikinä lähde muutamaa metriä kauemmas, silti pelottaa jokainen pusikko tai polun mutka.

Oman koiran menetystä sen verran, että mulle oli aika järkytys aikanaan kun näitä griffoneita ennen ollut cavalier kuoli alle 3-vuotiaana yks kaks yllättäen. Päivässä meni huonoon kuntoon, ei syönyt eikä juonut. Tutkimuksissa selvisi että oli synnynäinen sydämen vajaatoiminta ja melkoinen laajentuma. Oli vaan jaksanut huonon sydämensä kanssa siihen asti, omaan tahtiinsa. Ja kun oli syntymästä asti ollut huono sydän, me ei tietenkään nähty mitään muutosta koirassa. Eikä edes osattu epäillä mitään sydänvikaa kun kuitenkin oli suht eloisa pentuna kuten myös aikuistuttuaan.
Eräänä päivänä sydän vaan ei enää jaksanut vauhdissa mukana...

^Mä aloin kans entistä varomaisemmaksi monnan Erno tapauksen jälkeen.
Metsässä irtipiettäessä käytin monesti koiralla iloisen pirteää pinkkiä liiviä, jonka muka ajattelin vähän hämäävän mahdollisia irtokoiria, ettei kyseessä ole mikään pupunen. Mutta eihän ne mitään värejä erota, itse sitten kuitenkin näki koiran paremmin kun meinas muuten hukkua kasvillisuuteen, hämäryyteen tai maaston väreihin.

Minuakin on se Ernon tapaus mietityttänyt monet kerrat, kun oma pikkukoira tuli taloon . Noiden isojen kanssa ei ole koskaan tarvinnut pelätä irtokoiria, sillä harva hyökkääjä on näille oikeasti vaaraksi. Monta kertaa ollaan saatu vieras koira kimppuun, mutta pahimmat jäljet ovat olleet yhdellä hyökänneellä koiralla ja kerran minulla (irtokoira kävi Taon kimppuun ja lopulta rouhaisi mua käsivarresta. Omistaja pakeni paikalta.). Noilla on paksu nahka ja turkki, ja voimaa kuin pienessä kylässä. Tuo pikkuinen sen sijaan on nyrkillä tapettava, ja sen kanssa saa olla ihan toisella tavalla varovainen. Mua ärsyttää aivan suunnattomasti kun esim. tuon taannoisen pitbull(?)tapauksen (kaupan eteen sidottu pitbull tai vastaava joutui penskojen härnäämisen kohteeksi, pääsi irti ja puri chihun omistajaa pahasti käsivarteen) yhteydessä jälleen kerran niin monet keksivät syyllistää pikkukoiran omistajaa syliin nostamisesta, kun se niin provosoi ja ärsyttää sitä vapaana olevaa. Varmasti provosoi, mutta kiihtynyt koira ei tarvitse kummoistakaan provokaatiota hyökätäkseen. Ada on aivan loistava kaikkien koirien seurassa, ja se esittelee toosaansa pyytämättäkin. En silti ikipäivänä ryhtyisi testaamaan sen rauhoittavien signaalien toimivuutta tilanteessa, jossa vieras koira ryntää rähisten kohti. Ilman muuta otan sen syliin turvaan jos mulla on mahdollisuus, ja otan itse ne provosoidun koiran puremat vastaan. Ada on niin pieni, ettei isomman tarvitse kuin puraista kerran kunnolla. Miksi ihmeessä ottaisin sen riskin?
Ada puistoilee muiden mukana myös isojen puolella, jos sellainen on. Luotan naiivisti siihen, ettei kohdalle satu aggressiivisia tai vahvasti saalisviettisiä koiria, ja tiedän isojen puuttuvan tilanteeseen välittömästi, jos Ada on oikeasti vaarassa. Toivottavasti sellaista vaaratilannetta ei tule, sillä en halua kasvattaa koiriani pumpulissa.

Tämä meni nyt vähän OT:ksi, eikä liity millään tavalla sufin koiran kamalaan kohtaloon, jonka taustoja en siis tiedä. Kunhan vaan purnasin tuosta pikkukoirien omistajien syyllistämisestä konfliktitilanteissa.

^ jatkan OT:a sen verran, että komppaan sua täysin tuossa pikkukoira-asiassa. Itse olen kerran nostanut oman fifin syliin irtokoiran sännätessä rähisten päin, onneksi ei käynyt kenellekään mitään ja koira poistui kun sille riittävän tömäkästi karjui. Jatkossakin aion ottaa tuon syliin jos yhtään tuntuu siltä ettei se toinen koira ole tulossa vain ystävällisesti tekemään tuttavuutta.

Eiköhän se ole uhkaavassa tilanteessa aika refleksi, että sen pienen koiran koppaa syliin sieltä jaloista möyhentymästä. En minä ainakaan pystyisi katsomaan että mitähän tässä käy, jos oma painaisi alle kymmenen kiloa ja päälle olisi käymässä joku useamman kymmenen kilon jyrä. Ns. turhan päiten provosointi on asia erikseen, eli se että vaikka toinen koira ei olisi millään lailla uhkaava, se olisi kytkettynä tms. niin silti napataan se oma pikkukoira sylkkyyn ja annetaan sen louskuttaa sitten yläilmoista.

muoks: Piti kysyä että mitä Ernolle on käynyt?

Mä en usko että siinä keskustelussa yhtään kukaan tarkoitti syyllistää pikkukoiran omistajaa, kuten itsekin siellä totesin niin varmasti toimisin näin itsekin pikkukoiran omistajana. Oikeastaan tuon staffin vastaavassa tilanteessa nappaisin luultavasti nytkin jo syliin (jos niin ehtii tehdä), vaikka se varmasti osaisi pitää puolensa. En halua, että se niin joutuu tekemään jos minä sen pystyn estämään.

Pointti oli enemmänkin se, että ihmisen puremaa ei luultavasti olisi tapahtunut, mikäli koira ei sylissä olisi ollut ja esimerkiksi itselleni se on tosiaan varsin oleellinen asia. Se, että koira puri ihmistä sylissä olleen koiran takia on vakava asia eikä tietenkään mitenkään uhrin syytä. Se vaan itselleni on juurikin se oleellinen ero, minkä takia koira saisi elämäänsä jatkaa. Jos se sylissä oleva koira otetaan pois tapahtumasta, mutta seuraukset olisivat muuten samat niin multa lähtis oma koira monttuun.

MUOKS. Piti vielä sanoa, että tarkoitus ei ole mitenkään vähätellä koira-aggressiivisuuttakaan enkä tiedä voisinko itse elää sellaisenkaan koiran kanssa, joka olisi toisen koiran kuolemaan syypää.

Syvimmät osanotot kaikille koiransa menettäneille, erityisesti sufille.

MUOKS2. Lurch, tuttu vinttikoira erehtyi luulemaan Ernoa saaliiksi kimppalenkillä ja Erno kuoli vammoihinsa. Monnaa ei ole aikoihin näkynyt niin ei haitanne, että joku muu tämän tänne kertoi.

^Siinä oli muistaakseni viiden vinttarin lauma kyseessä, mikä teki saalistamisesta vielä pahempaa.

Tuo Ernon tarina löytyy vanhasta purkautumisketjusta.

Ihan järkyttävää. En voi edes kuvitella mikä paniikki tuollaisessa tilanteessa täytyy tulla, saatika miltä tuntuu kun se on yhtäkkiä ohi.

Mä muistan kun joskus kun aloitin täällä kcssä käymään, luin just ton Ernon tarinan, se oli jotain ihan hirveetä. Just tommosien tilanteiden takia oon alkanu olee varovaisempi oman koiran kanssa, agitreeneissä (=kiihtyy ihan sikana siellä) pidän sen hihnassa ja jos tehdään esim rataa niin haluan kaikki muut pois. En halua että se hyökkää muiden koirien kimppuun, koska mä haluan tykätä mun omasta koirasta. Mä en tiiä mitä mä voisin enää tehdä, voisinko mä ees kattoo sitä päin jos se tappais jonkun muun koiran. Onhan toi kaikissa ryhmissä missä oon ollu niin ollu kuitenkin kaikista isoin aina.

Lisätään: Sen yhden kerran kun meillä kävi tilanne, missä yks sheltti provosoi Pongoa ja se sitten pääsi suipon pään takia irti pannasta ja hihnasta niin oikeesti mua ahisti niin paljon. Siinä ei käyny mitään eikä se ollu kun toiselle räyhäystä, mutta jotenki mua alko pelottaa että se tekee sille toiselle jotain. Se on kuitenkin eläin ja dominoiva yksilö. Sen jälkeen oikeesti mä vaan aloin itkemään siellä kun kukaan ei oo ottanut tosissaan sitä mun ahdistusta, että jos se hyökkäsee jonkun päälle sen nanosekunnin aikana kun katon toiselle puolelle. Vasta tommosen jälkeen mut on päästetty treenatessa treenaamaan yksin kentällä.

Ei pidä kattoa noita vanhoja kuvia..
Taas jälleen kerran itken. Paha olo ei vaan helpota. Sattuu syvälle sydämeen, hengittäminen on vaikeaa.

^

^^ Voi pientä.

Voi sufi, kyllä alkoi kyyneleet virtaamaan luettuani sinun tarinasi Syvimmät osanottoni rakkaiden koiriesi puolesta.

Mä oon sanonut äidilleni, että sitten kun Veetistä aika jättää niin mä vaivun oikeasti jonkinlaiseen masennukseen. Niin kamalalta pelkkä ajattelu tuntuu, että kyyneleet tulevat silmiin heti. Tänään kun oltiin eläinlääkärissä niin kyllä siinä alkoi ajatukset poukkoilemaan kun en tiennyt mikä Veetillä oli. Huulta sain purra, etten alkanut pillittämään.

Samaisella reissulla tänään viereiseen huoneeseen meni pariskunta dobermannin kanssa. Kun olin jo maksanut oman käyntini niin he tulivat huoneesta itkien ja kuulin kuinka ell kysyi: "Minkälaisen uurnan haluaisitte valita?" Miehellä oli kädessään vain hihna ja kaulapanta. Mulla alkoi kyyneleet valua sillä hetkellä kun kuulin tuon kysymyksen ja mun oli pakko lähteä tilanteesta nopeasti ettei pariskunta vain olisi nähnyt minua, sillä reaktioni tuskin olisi heitä helpottanut.

Itse olen alaikäisenä joutunut puolustamaan tiibetinspanieliani 80 kiloisen landseerin hyökkäykseltä. Koirani selvisi, mutta tapaus on jättänyt jälkensä. Tuon nykyisen 5 kiloisen sekarotuisen nostan syliin heti kun tilanne sitä vaatii. On jännä huomata miten eri tavalla sitä suhtautuu noihin isoihin koiriin verrattuna tuohon rääpäleeseen. Mutta tottahan se on että tuon kokoisten paljoa tarvitse kolhia että hengenlähtö on lähellä. Bernikin pystyy itse puolustautumaan.

Osanotot sufille!

Suremisen lomasta eksyin tälle sivustolle ja tein tunnuksen oikeastaan vain sen takia, että mahdollisesti saisin vertaistukea ihmisiltä, jotka ovat oikeasti tämän kokeneet. Paljon voimia ja jaksamisia kaikille karvatoverinsa menettäneille ~
Ja vaikka tämä ketju alkaa olla jo hieman vanha, voisin silti tässä itsekin kertoa omat kokemukseni.

Olen joutunut kokemaan koiran menettämisen kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla kyseessä on ollut isohko syöpä/kasvain, ja lopettaminen on ollut parempi vaihtoehto. Ensimmäinen koiramme oli berninpaimenkoirauros. Olin itse noin kuusivuotias, kun se meille hankittiin. Kiintymys ja rakkaus ehti siis tietenkin syntyä, tosin olihan sekin odotettavissa, ettei sitä kestä ikuisuuksiin. Koira lakkasi syömästä eräänä kesänä, ja äitini luuli, että kuumuuden takia ei ruoka maittanut. Valitettavasti kyse oli jostain paljon vakavammasta. Eräänä päivänä koulusta tultuani keittiön pöydällä odotti muutamia eri lääkkeitä ja äiti itkusta turvonneine silmineen. Hän kertoi, että koiralla on keuhkosyöpä. Eläinlääkäri oli määrännyt yhden kuurin lääkkeitä, jotta voisimme päättää, mitä haluaisimme tehdä. Päädyimme lopetukseen, koska koiraparka alkoi olla todella huonossa kunnossa. Ruoka ei edelleenkään maistunut ja toinen koiramme söi sairaan koiran ruoat. Se yski verta ja laihtui silmissä, viimeiselle lenkillekään se ei halunnut lähteä, vaikka isäni tuli sen takia käymään (vanhempani olivat siis eronneet). Oli yhtä tuskaa mennä nukkumaan sinä iltana, vaikka tiesin, että lopetus oli paras vaihtoehto sairaalle ja vanhalle koiralle. Se oli kuitenkin meidän ensimmäinen koiramme, joten ehkä sen takia luopuminen oli vielä kamalampaa. Ensimmäinen koiramme elää kuitenkin muistoissa, niin kilttinä, ystävällisenä ja todella itsepäisenä, omana rakastettavana itsenään.

Tietenkin edessä oli myös silloin nuoremman koiramme vanhuus ja sama kohtalo kuin ns. esikoiskoirallamme, tosin nuoremman collieuroksen kohdalla tunsin itsekin todella suurta omatunnon tuskaa koiran lopetuksesta, en oikein tiedä miksi. Nuorempi oli kiltti hauva mutta hieman arvaamaton, joten sen ei oikeastaan annettu tulla lähelle pikkusiskoani, joka oli silloin noin puolentoista vuoden ikäinen. Tai no, kaiken voi sanoa alkaneen siitä, kun äitini miesystävä "ei pitänyt koiran karvoista, ne ärsyttivät häntä". Collieta ei siis oltu hankittu äitini ja hänen miesystävänsä ollessa yhdessä. Miesystävä siis periaatteessa piti sitä alakerrassa portin takana. Toki siellä oli tilaa, mutta tuntui silti pahalta, kun koiraparka oli aina siellä yksin. Tietenkin siellä käytiin monen monta kertaa joka päivä, mutta se oli kuitenkin perheenjäsen, joten olisi sen kuulunut olla siellä missä muutkin. Ja jos äitini miesystävälle huomautti asiasta, hän alkoi uhkailla, että koira annettaisiin pois. Oli siis ilmiselvää, että hän halusi siitä eroon, enemmän tai vähemmän. No, eipä tarvinnut kauaa hänen odotella.. Nimittäin colliellekin tuli ensin sama oire, kuin berninpaimenellekin: ruoka ei maistunut. Todellinen huoli alkoi vasta, kun pikkuveljeni koiran kanssa lenkiltä tultuaan huomasi suuren "kyhmyn/patin" sen kyljessä. Se oli kova ja iso, joten kyseessä tuskin oli mikään rasvapatti. Äitini varasi heti eläinlääkäriajan, joka oli sitten kahden päivän päästä tiistaina. Saimme taas valmistautua samaan kohtaloon: colliella oli nopeasti levinnyt massiivikasvain vatsassaan, ja sille ei enää voitu tehdä mitään. Eläinlääkäriaika varattiin kahden päivän päähän torstaille.

Olen nyt 17-vuotias, ja 8-vuotias colliepoikamme vietiin tänään viimeiselle matkalleen. Äitini ei sitä voinut viedä, koska oli töissä ja se olisi ollut liian raskasta. Niinpä siis ukkini vei sen. Oli kauheaa nähdä äidin murtuvan aamulla kyyneliin, hyvästellessään collieta ennen töihinlähtöä. Itsekin yritin parhaani mukaan välttää kotiin tulemista, koska heti sinne mennessäni murruin itkuun. Varmasti kaikki me itkimme, lukuunottamatta äidin miesystävää. Tälläkään kerralla koiran ikuiseen uneen päästäminen ei ollut yhtään helpompaa, varsinkin kun se ei mielestäni saanut elää arvoistaan elämää. Tietenkin olisimme voineet itsekin tehdä asioita toisin, mutta koska äidin miesystävä näytti ottaneen törkeän itsevallan koiran suhteen, ei siinä paljon ollut muilla sanottavaa. Ja varmaan oli ihan ymmärrettävää, että olen katkera ja vihainen ja syytän kaikesta äitini miesystävää, vaikka itse kasvain ei ollut kenenkään vika.

Kumpikaan koira ei varsinaisesti itse vanhuuteen kuollut. Pakko oli vaan saada avautua jossain. Toivottavasti teksti ei ollut liian sekavaa.

Ajattelin minäkin purkautua tunteistani jonnekkin. Meidän 5v "poika", elämani valo ja paras ystäväni jouduttiin lähettämään paremmille metsästysmaille reilu kuukausi sitten.

Viime syksynä löysimme pienen patin korvalehdestä ja lääkäri oli sitä mieltä, että näyttäisi melanoomalta. Maalailin mielessäni kauhukuvia ja pelkäsin koiran menettämistä. Patti leikattiin ja lähetettiin patologille. Vastaus tuli noin viikossa ja patti ei ollut pahalaatuinen vaan joku ns.luomi. Olin todella helpottunut ja iloinen että elämä jatkuu normaalisti.

Ainakin marraskuuhun saakka jolloin koira alkoi yskiä ja ruokahalu oli huonontunut. Kävimme lääkärissä ja saimme lääkekuurin nielutulehdukseen. Nopeasti ne auttoikin ja ruoka alkoi maistumaan paremmin.

Sitten menimme joulukuulle välillä syöden normaalisti ja välillä huonommin. Vietiin pissa näytteitä parit testattavaksi kun virtsaamistarve oli kasvanut hurjan juomisen seurauksena. Virtsasta ei löytynyt mitään ja verikokeetkin oli normaalit. Jäätiin seurailemaan tilannetta.

Tammikuun lopussa huomasimme koiran välillä ontuvan takajalkaa ja löysimme patin reiden sisäpuolelta. Luulin sen tulleen pari päivää aiemmin liukastumisesta jäällä. Lähdettiin kuitenkin lääkäriin, kun ei tuntunut paranevan levolla. Lääkäri tunnusteli jalkaa ja totesi että voi hyvinkin olla seuraus liukastumisesta, mutta otetaan varmuuden vuoksi röntgen kuvat kun on syöpä alttiista rodusta kyse. Kuvat otettiin ja sitten siinä se näkyi -osteosarkooma reisiluussa-. Mitään ei siis ollut tehtävissä! Uutinen tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta! Lääkäri antoi hetken miettiä lähdetäänkö vielä kotiin vai annetaanko heti viimeinen piikki. Päätimme kuitenkin seurata vielä kotona tilannetta. Elinaikaa annettiin muutamasta viikosta pariin kuukauteen.

Viikon verran katseltiin tilannetta kotona särkylääkkeiden voimin ja koira olikin ihan normaali itsensä. Lukuun ottamatta todella huonoa ruokahalua. Jalkakaan ei vaivannut. Kokonaan syömättömänä viikonloppuna päätimme että tämä oli nyt tässä. Haluan muistaa rakkaani pirteänä ja iloisena enkä kivuliaana ja sairaana joten en halunnut pitkittää päätöstä.

Ajatus puristaa kurkkua lähes päivittäin ja kyyneleen valuu poskille. Tuntuu että jokainen asia muistuttaa esim. postiluukun kolahdus ilman haukkumista, ulkoilu aikoja seuraan vieläkin kellosta, kukaan ei tule ovella vastaan häntä heiluen eikä makaa sohvan vieressä varpaideni päällä...
Miksi juuri meille tapahtui näin? Olisinko voinut tehdä jotain toisin?
Kysymyksiä joihin ei ole vastauksia pyörii mielessä.

Kaikesta huolimatta pojan on nyt hyvä olla ilman kipuja ja murheita. Vielä me tapaamme sateenkaarisillalla!

Halauksia kaikille rakkaansa menettäneille!

Minulta meinasi viimeksi tänään päästä ratikassa itku, kun mietin Elsaa. Sen kuolemasta tuli muutama päivä sitten kuluneeksi 5 kuukautta, ja en vieläkään pysty oikein puhumaan siitä ilman että menee vollottamiseksi.

Katselin tuossa yhtenä päivänä vanhoja kuvia, ja niistä tajusin kuinka vanha koira Elsa kuollessaan jo oli. Kun näki sen kuvissa elämänsä kunnossa vetämässä pulkkaa tai reuhaamassa metsässä, niin tuli samalla sekä kiitollisuus siitä että sain kokea sen kanssa niin monta hienoa hetkeä, että hirveä ikävä. Ja silti ne kuvat myös osaltaan auttoivat ymmärtämään että se sai elää hyvän ja pitkän elämän, ja lähteä vielä suhteellisen hyvävoimaisena vanhuksena.

Ei tässä nyt mitään pointtia ole, tuli vain tajunnanvirtaa kun luin muiden tekstejä. Jaksamista kaikille ystävänsä menettäneille.

Elenalla on tiistaina eläinlääkäriaika. Se on niin huonossa kunnossa, että mitään tuskin on tehtävissä. Olen vain itkenyt monta päivää, vaikka Elena ei ole vielä kuollut. Pelkään, että jonakin aamuna kun herään, löydän vierestäni kuolleen koiran. Sovittiin eläinlääkärin kanssa, että ei oteta enää verikokeita, ei ne Elenaa terveeksi tee, turhaan sitä niillä kiusaisi. Joku voisi sanoa, että vielä ei kannata lopettaa, kun Elena jaksaa vielä juosta pellollakin vapaana. Mutta kaiken muun ajan se vain nukkuu. Se on eristäytynyt meistä muista makuuhuoneeseen sänkyyn. Lenkiltä se menee suoraan sänkyyn ja sieltä sen haen kun lähden taas lenkille. Se ei jaksa enää olla meidän muiden kanssa. Tuntuu vain niin pahalta. Elena täyttäisi tämän kuun lopussa vasta 2v. Hihnalenkeillä sitä joutuu vetämään perässä ja siksi olen käynyt vain ihan lyhyitä lenkkejä. Tokokurssi loppuisi tämän kuun lopussa, ei ehditty käydä sitä loppuun. En halua päästää tilannetta siihen pisteeseen että Elena ei jaksa käydä ulkona ollenkaan. Kuukausi sitten otettiin verikokeet ja sen jälkeen Elenan vointi on huonontunut koko ajan.

Voi Helmi12 paljon jaksamisia sinne.