Koirat.com

Kuinka moni naispuolinen on joskus halunnut mennä inttiin ja suorittaa asepalveluksen?

Itse lukeudun tähän joukkoon. Olen aina lukeutunut, mutta olen aina epäillyt itseäni ja omaa kestävyyttäni. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että eihän se selviä kuin kokeilemalla. Lähden armeijaan sillä mentaliteetilla, että siellä sitten mennään täysillä ja niin pitkälle kuin mahdollista. Kesken ei palata pois, ellei lääkäri määrää.

Tällä hetkellä kohottelen juoksukuntoani. Mulla on aina ollut hitaat lihassolut, jotka kestävät paljon pitkänmatkan rasitusta, mutta eivät kunnolla toimi spurteissa. Coopertesti siis vähän huolettaa. :C Täytyisi käydä se testaamassa. Tavoitteena olisi nostaa se 2600m:iin, ja jos vielä enemmän innostun niin 3000m:iin. Tavoitetta ainakin riittää. :D

En oikeastaan edes tiedä miksi haluan inttiin. Mulla on vain aina ollu sellainen salainen haave. Mulla on aina ollut tarve olla jotenkin kunnioitettavalla tavalla erilainen ja poikkeava, joten intti sopii tähän loistavasti. Lisäksi mä aina arvostelen niitä jätkiä, jotka hankkii tahallaan hullun paperit eivätkä sen takia lähde inttiin. Sivareita en arvostele.

Onko meitä muita? ^_^

Täältä löytyy yksi, jota intti on ruvennut jostain syystä hurjasti kiinnostamaan ja suunnitelmissa olisikin, josko sen sitten kävisi ensi tai sitä seuraavana vuonna. Varmaksi en kuitenkaan vielä uskalla sanoa, koska mitä vaan voi tapahtua lyhyessäkin ajassa, mutta tuo on sellainen suuri haave ja tilaisuus näyttää ennen kaikkea itselle mihin pystyy. Tokihan se olisi hienoa poiketa myös naisten valtavirrasta kertomalla, että intti on käyty.

Mua kuitenkin jännittää se, että miten mä oikeasti tulen pärjäämään siellä. Koitan nyt vähän kohotella kuntoa ja pikkuhiljaa sitten suurentaa treenien määrää, jotta siihen rääkkiin paremmin tottuisi. Kestävyyttä ennen kaikkea mä tarvitsen lisää.

Mutta siis, kuten varmaan jo tiesitkin, niin meitä on ainakin kaksi täällä! :)

Kada kirjoitti:

Lähden armeijaan sillä mentaliteetilla, että siellä sitten mennään täysillä ja niin pitkälle kuin mahdollista. Kesken ei palata pois, ellei lääkäri määrää.

Ehdottomasti sama mentaliteetti täälläkin!

Mä olin nuorempana ihan satavarma, että meen käymään intin. Se oli välillä ihan päivänselvä juttu mulle et menisin :-D Ajatukset kuitenki täs muuttunu sen verran, että en oo menossa :-D En varmaan pärjäis siellä ollenkaan. Vihaan jo normaaleja leirejä enkä viihdy niillä ollenkaan niin mitä tulis jostain intistä jossa kaikkea on vielä pakko tehdä, mua käskytetään ja kuolisin siel urheillessa. Toisaalta se olis kyllä tosi siistiä, mutta jätän kuitenkin väliin.

Mä pelkään, että mun syyt armeijan käyntiin ei ole tarpeeksi painavat ja että mulla ei loppujen lopuksi motivaatio riitäkään esim. vuoden mittaiselle komennukselle. Olen tässä vuoden ajan yrittänyt kuunnella itseäni ja selvittää, että tahdonko armeijan avulla näyttää ITSELLENI mihin kykenen vai haluanko näyttää TOISILLE, mihin minusta on. Mun mielestä noissa kahdessa on päivänselvä ero, ja se ero tulee näkymään siellä palveluksessa.

En usko, että mulla tulee asenteen kanssa mitään suurempia ongelmia. Olen monta vuotta tehnyt aina kesäisin pirun raskasta kesätyötä keskellä metsää säässä kuin säässä, joten metsässä raataminen ja vitutuksen kestäminen on jo aika tuttua hommaa. Enemmän huolettaakin fyysinen kuin henkinen kestäminen. Mulla on aina ollut hyvä peruskunto. Cooperia on kuitenkin syytä treenata lisää, sekä mun on saatava yläkropan lihakset hyvään kuntoon. Olen ihan törkeän heikko käsistä, en saa vedettyä yhtään puhdasta leukaakaan. :D Pärjäisin siellä toki nytkin, mutta mä en halua olla se, kenen kamoja muut joutuu roudaamaan.

Aion armeijaan mennä kuitenkin ennen 25. ikävuotta. Vuoden, parin päästä olisi juuri passeli. Olisin (toivottavasti) päässyt jo kouluun, joten kotiuduttua olisi jotain josta aloittaa siviilielämä. Lisäksi olisi ehtinyt treenailla, ja toivottavasti jonkinlaista henkistä kypsymistäkin olisi tapahtunut. :D

Sitten me oltaisiin oikein kunnon natsipariskunta, kun vaimokkeestakin tulis ISÄM MAAN PUOLLUSTAJA!!!

mä olin pienempänä olevinani tosi kovis ja olin ehdottomasti sitä mieltä että meen armeijaan koska mun mielestä siinä oli jotain "siistii". sit kun vähän kasvoin ja sain tietää et mikä armeija oikeestaan on ja mitä siellä tehdään niin noh... nykyään oonkin sitten aseistakieltäytyjäliiton jäsen.

musta olis silti ihan hauska joskus päästä juttelee jonku inttiritun kaa et miksi se on sinne lähtenyt ja mitä se on saanut siitä irti, kun mä itse edustan just sitä vastakohtaa.

Ite olin tähän vuoteen asti varma että menen armeijaan. Sitten tuli penikkatauti, ja selkä on paskana, ja armeijatulevaisuus jäi sit siihen. :D No, en olis kuitenkaan päässy lentäjäks, pituutta ja kuntoo kun puuttuu liikaa. :D
Joskus, kun sitä armeijaa ajatteli, tuli mietittyä hirveesti, että onko sitten oikeesti valmis lähteen rintamalle, mikäli se sota nyt sit syttyis. Mutta kaippa se viha olis siinä kohtaa kasvanu niin suureks, että sinne rintamalle ei oltais jouduttu vaan päästy. :D

Tänään näkyi yliopistolla yksi tyttö inttikuteissa. Tuli ihan järkyttävä "mäkin tahdon!" -olo! Jos en pääse nyt minnekään, niin periaatteessa voisin hakea jo tammikuun ryhmään..

Täällä yksi inttiin haluava!

Mä oon melkein aina aatellu, että meen armeijjaa joskus tulevaisuudessa. Ja nyt tänä vuonna oikeastaan yhden uuden kaverin kanssa tuli puheeksi että sekin on ajatellu mennä. Niin silloin oikeastaan ihan oikeastioikeasti totesin että "minähän sinne kyllä menen!" Olen ajatellut, että menisin heti opiskelujeni jälkeen eli vielä yksi vuosi jäljelllä jollen innostu opiskelemaan.

Ja minäkin sillä asenteella olisin sinne meossa, että periksi en ihan heti anna!!

Täällä yks inttiin haluava! Tosin oon kyllä aina miettiny et olisko musta siihen sitten kummiskaan, mutta vois sitä lähtee kokeilemaan ja kattoo. Ja mikä sinne armeijaan sitte vetää? Ehkä isänmaallisuus ja kiinnostus aseisiin :--D siis en hirveesti oo ampunu ees millää aseilla, paitsi ilmakiväärillä joskus räkliä pihalta ja johonki maalitauluun joskus.. mut silti ne vaan jotenki kiinnostaa.

Tosin lääkärit nauraa mut pihalle jos sanon että haluan armeijaan..... 3 sairautta estää armeijaan menon, astma nyt tosin on ollu nyt aika hyvänä et siinä ei olis mitään. yks sairaus taas pitää olla 5 vuotta oireettomana että pääsee armeijaan ja kolmas sairaus sitte onki ikuinen este. huoh.

Mää olen kanssa "aina" halunnut käydä armeijan - tai ainakin tosi kaukaa jo muistan että siitä puhuin että sitte kun oon iso niin menen. Ennen kuin sain likinäkötuomion, haaveilin myös lentäjänhommista ihan tosissaan ja ilmavoimat olisikin kiinnostanut hurjasti.

Sitten tosiaan ensin tuli tuomio että tällä näöllä ei tule hävittäjälentäjää (.. eikä liikennelentäjää saati astronauttia ;)) ja sen jälkeen sitten yläaste-lukioaikana vanha polvivamma alkoi vaivata, pahasti. Isä sitten varusmieslääkärinä toimittuaa totesi että mun polvella ei palvelemaan naisena pääse, koska luultavasti alkaa niin vaivata rasituksessa. Eipä se sitten auttanut, pakko oli ajatus jättää - toistaiseksi. Pari vuotta kuntoutin polvea ja kun mieluisa opiskelupaikkakaan ei ollut auennut, vannoin jo että nyt jos en sinne pääse niin sitten laitan paperit sisään ja sitten mennään eikä meinata.

.. Opiskelupaikka sitten kuitenkin kolmannella kerralla aukesi ja nyt oon jo tuolla koulussa niin kiinni ja haluan valmistua ajallani että koulun aikana en enää lähde, ja valmistuessani koen jo olevani liian vanha. Silti, hyvä kaveri aloitti Sodankylässä nyt alkuviikosta, ja vähän se kirpaisee ja "miksen minäkin"-olo tulee...

No mulla nyt on siihen ikään toki vielä vähän aikaa, mutta oon aikasemmin ajatellu että en todellakaan lähde ikinä inttiin.. en tiedä mikä siinä on, mutta nyt viimeaikoina on ruvennu vähän kiinnostamaan sitten se intti kuitenkin. :D Olishan se hieno käydä, mutta tällä kunnolla se olis hirveetä rääkkiä. Mun tulevaisuudesta nyt ei tosin ole mitään tietoa joten eipä sitä osaa sanoa. :D
Olis kiva tietää että miten itse kestäis sen, ja mun mielestä on hienoa jos jotkut naiset sen käy. Että kyllä naisetkin siihen pystyy ihan yhtälailla kun miehetkin.

Mäkin oon jo monta vuotta miettiny armeijaa. 1,5 vuotta sitte olin ihan varma et meen heti koulun jälkeen mut sit se vaan jäi. Mulla varmaan suurin este on kunto. En jaksa nykyään juosta yhtään. Tottakai kuntoa saa nostettua lenkkeilemällä, mut en tiiä. Saa ny nähdä, jos en tuolla tulevas koulus viihdy, enkä keksi mitään muutakaa, nii voishan sitä tammikuus ehkä laittaa paperit menemään... Se vaan edellyttää sitä et jaksan urheilla siihen malliin et kuntoki nousee.
Mä onneks harrastin 9 vuotta partiota ja siellä tuli vietettyä lukemattomat kerrat yötä metsässä, joten se ei oo mulle mitenkään uutta.

Nii ja tosiaan se on taas saanu mun kiinnostuksen heräämään, ku yks tuttu(likka) lähti armeijaan.

mäki aina pienenä haaveelin lähteväni armeijaan, mutta mä oon nyt nii perus laiska etten jaksa ruveta kohottaa kuntuani sitä varten. vaikka tuskinpa sitä oikee erityysesti kukaa teköö, siälähä se kohuaa aiva hyvin ettei sinänsä mikää tekosyy.
kyllä se mua välillä viäläki houkutteloo, mutta veikkaan että taitaa jäärä käymättä ellei tuu elämäs semmosta armeijan mentävää aukkua :D

mun kaveri piirihi kuuluu kans muutamia jokka on käyny, py:n isosisko on ollu vuoren armeijas kuskipatteris ja suomen ensimmääne naiskuljetta ilmeesesti, vai oliko viä peräti ensimmääne nainen joka on siä vuoren viihtyny? ja yks tuttu lähti justiinsa nytte armyilemähä, mut veikkaan että 'vaan' puoleks vuoreks.

mutta kada kyllä sä jo tolla 2600 juoksemalla oot aika vahvoolla, ellet sitte hae aukkihi :D

KadaverinAlterEgo kirjoitti:

Cooperia on kuitenkin syytä treenata lisää, sekä mun on saatava yläkropan lihakset hyvään kuntoon. Olen ihan törkeän heikko käsistä, en saa vedettyä yhtään puhdasta leukaakaan. :D

tuli tästä muuten mieleen! nyt kun sä oot saanu treenattua tota yläkroppaa ja käyny hurjasti salilla yms, niin paljonko sä saat vedettyä puhtaita leukoja? :-)

Täällä yksi reservin alikersantti, kotiuduin tämän vuoden tammikuussa.

Intti ei ollut mulle mikään lapsuuden unelma, ei edes yläasteikäisenä kiinnostanut. Vielä 2½ vuotta ennen palvelukseenastumista olin sitä mieltä, että muahan ei inttiin saisi vaikka maksettaisi. Veli lähti tammikuussa 2008 ja sitä kautta alkoi pikkuhiljaa kiinnostamaan. Kiinnostus lähti varmaan vähän täältä meidän suvun puolelta. Eikä mulla aluksi ollut mikään kiire, ajattelin että "sitten joskus", kunnes kiinnostuin niin kovasti, että oli mentävä heti ensimmäiseen saapumiserään mihin ikäni puolesta pääsin. :D Eli kohtalaisen nuorena lähdin matkaan, vajaan kuukauden päälle 18-vuotiaana tammikuussa 2010. Välillä tuli mietittyä, että olisikohan sittenkin pitänyt jäädä vielä kotiin kasvamaan. Jälkeenpäin en kuitenkaan kadu, että tuli tuolloin lähdettyä.

Tytöt tuntuu tosi paljon stressaavan fyysistä kuntoa, että jaksaako kantaa tavaroita, jaksaako marsseilla yms. poikien perässä ja sitten treenataankin paikat pskaksi. Itsekin stressasin, mutta mutta... Oikeestaan en treenannut ollenkaan ennen lähtöä. Tai oli sellaisia treenikausia, mutta kun oli just muuttanut omilleen ja saanut kavereita niin se kalja tuntui maistuvan vähän paremmin. Peruskunto oli kuitenkin ihan hyvä, ja sillä pärjättiin, vaikka parempikin kestävyys - ja etenkin lihaskunto olisi voinut toki olla. Eikä meillä kovin rankkaa ollut fyysisesti, yleensä kantamuksena vaan ase ja taisteluvyö. Marsseilla pysyi hyvin mukana kun meni eteen, siellä oli helpompaa. Peräpää joutui usein ottamaan muita kiinni juoksemalla välillä.

Fysiikkani tosin meinasi aukin aikana pettää, kun jo siviilissä vuositolkulla kipeänä ollut polvi alkoi reistata ihan kunnolla, pahemmin kuin koskaan. VMTL:ää mulla oli sen takia ties kuinka monta päivää ja kerran veksin lääkäri sanoikin mulle, että "tämä on kyllä c-luokan vamma, laitan sulle nyt loppuviikon vmtl:ää että saat henkisesti varautua, ens viikolla kirjotetaan sulle c-paperit". Se oli järkytys, mietin vaan että eikö tääkään unelma onnistu, joudunko oikeasti lähtemään täältä lopullisesti. Seuraavalla viikolla menin kuitenkin leirin takia toisena päivänä kun mulla aika oli ja tämä pelasti mut, koska menin eri lääkärille enkä joutunut pihalle, vaan musta tuli b-mies ja sain jatkaa. :)

Henkisesti oli välillä todella rankkaa, etenkin leireillä. Välillä tuli pohdittua että mitäköhän ihmettä teen täällä, kun voisin olla kotonakin. Nämä tuntemukset meni kuitenkin pian ohi ja niin sieltä tultiin reserviin 7.1. En tosiaan kadu että tuli armeija käytyä, mitään en vaihtaisi pois. Ollut monesti tosi kova ikävä takaisin.

En nyt osaa oikein muuta kertoa, kyselkää ihmeessä jos on kysyttävää! :)

Kuinka paljon saf juoksit ensimmäisessä cooperissa? :) Ja minkälaisia tuloksia muut veti(varsinkin likat)?

Mua on taas niin ruvennu kiinnostamaan toi intti, mutmut saa nähdä. Onneks mulla on aikaa vaikka kuinka. :D Ja siis ainoa este tuntuu olevan mun kunto, vaikka sekin on vaan itestä kiinni, kyllähän se nousee ku vaan jaksais lenkkeillä.


Nii ja haluatko vielä kertoa missä olit ja mikä aselaji? :)

Hmm, mitäköhän oisin juossut... Jotain 2200 pintaan, vähän yli, että aika heikosti mielestäni.

Olin Vekaranjärvellä, aselajina ilmatorjunta mutta viestissä kävin aukin. :) Eli ilmatorjunnan viestiaseman ryhmänjohtaja.

No hyvä tietää ettei mikään superkunto tarvi olla! :)

Meikäläinen on näitä KC:n vakilukijoita, mutta kirjoittamispuoleen en oikein ole ryhtynyt. Nyt ajattelin kuitenkin sanaisen arkun avata, kun aihekin sattui niin passelisti.

Eli täällä toinen reservin alikersantti. Saapumiserää I/09. Spol-AUKin käynyt, RUKiin olisi pisteet riittäneet, mutta kiinnosti ryhmänjohtajuus enemmän. Itselle armeijaan meno oli siinä suhteessa aika selvä juttu, että paitsi tulevaisuuden ammatti sen suorittamista vaatii, nin olen aina ollut sitä mieltä, että maanpuolustus on jokaisen asia. Itsenäisestä Suomesta pitäisi olla ylpeä. Intti oli mun tapani hoitaa se. Ja yhtäkään päivää en kadu, vaan hymynkare suupielessä muistelen niitä surkeitakin leiriaamuja ;)

En niinkään stressaisi tuota Cooperin testin tulosta. Nykyisellään intti ei kysy fyysistä kuntoa aluksi juuri nimeksikään. Siellä on niitä löllöjä poikia, jotka eivät elämässään päivääkään ole peruskoulun jälkeen liikkuneet. Joten sitä kuntoa rakennetaan kaikille P-kaudella. Toki on huomattava etu ja erittäin suositeltavaa olla jo lähtökohdilta hyvässä kunnossa - se helpottaa ja keventää alkua. Pää on kuitenkin se, mikä useimmilla ei kestä. Eli ajukoppa kuntoon ja motivaatio kohdilleen, niin hyvin menee. Rankkaa on välillä, potero ei kaivamatta syvene ja paskaa sataa niskaan. Silloin pitää olla kuupan kunnossa ja päättää, että periksi ei anneta. Kyllä sitä kaveria jeesataan, jos joku ei jaksa kantaa - joukkue on aina niin heikko, kuin sen heikoin lenkki. Ja sen heikoimman lenkin on osattava ottaa apu myös vastaan, siitä hyötyvät kaikki.

Lämpimästi suosittelen kaikille, jotka vakavissaan ovat miettineet inttiin lähtöä! Oikealla asenteella ja motivaatiolla sinne kannattaakin lähteä. Omista naisalokkaista yksi keskeytti viikon jälkeen, toinen kolmen viikon sisään. Neljäs ja viideskin jättivät kesken. Naisillahan on 45 päivää aikaa päättää, jatkaako vaiko ei. 46. päivän jälkeen sitä on yhtä lailla asevelvollinen, kuin miehetkin: kesken ei voi jättää, vaan esimerkiksi E:n papereilla tullaan sitten uudestaan myöhemmin, jahka ollaan terveitä, jos joku paikka on prakannut.

Tykkäsin leireistä, kasarmielämästä ja erityisesti siitä joukkuehengestä, joka porukan kesken vallitsee. Ihan mahtavaa, ei sellaista koeta missään muualla. Upeita kokemuksia, itsensä ylittämistä ja uuden oppimista. Tosi hieno vuosi. AUK-aika oli parasta aikaa, vaikka oli johtajakausikin hieno ja monipuolinen!

Tietenkin riippuu sitten siitä, mihin tehtävään sitä hakeutuu/valitaan/komennetaan, että kuinka rankkaa fyysisesti on. AUKista löytyy fyysisesti rankempia linjoja, ja niin ihan jääkärijoukkueen sisältäkin rankempia tehtäviä. Itse neuvoisin käymään peruskestävyyttä nostavilla pidemmillä lenkeillä lisäpainon kanssa, sillä intissä ei kannettava lopu. Meillä normaali taisteluvarustus luotisuojaliiveineen painoi yli 40kg, sillä jo itse liivi painoi sen 15kg. Siihen sitten kenttävarustus ja telttakalusto päälle. Itse tuli kannettua toisinaan kevyesti yli oman painon verran tavaraa. Eli treeniä vaan selälle erityisesti, ja totuttelemista kantamiseen. Reppu täyteen kirjoja/kiviä ja lenkille! ;)

Jaa, olisikohan siinä riittämiin tälle illalle ;D Kysyä saa kanssa multa, safin tavoin vastailen mielelläni.

Jee hyvä että on muitaki jolta saa kysellä! :) Nyt ei ihan heti tuu mitään mieleen, mut varmasti kyselen ku tulee kysymyksiä!

Joskus kävinkin 10kg repun kanssa lenkillä, mut sit se jäi. Pitäis taas kaivaa reppu ja kirjat esille ja vähä tehostaa noita lenkkejä. :) 40kg kuulostaa kyllä aika paljolta, varsinki ku se on nii suuriosa mun omasta painosta. Mut toisaalta kyllä partioleireilläki tuli kannettua painavaa rinkkaa ties kuinka pitkiä vaelluksia, eikä sekään ollu mitenkään mahdotonta ku vaan asennoitui oikein. Motivaatiota mulla ainaki on!
Tota fyysistä puolta "pelkään" ehkä eniten sen takia, että sisko joutui jättämään armeijan kesken kahden viikon jälkeen. Tosin hänellä vaivana oli penikat ja on mulle sanonu et kyllä mä siellä pärjäisin paremmin. No, lenkkeilyä ja muuta kuntoilua nyt vaan ja katotaan sitte tammikuus. :)