Koirat.com

Hei!

Ajattelin avautua tänne nyt tosi inhottavasta aiheesta, josta koiranomistajat ei varmasti tykkää/ymmärrä..

Ostin koiranpennun. olin valmistautunut, ymmärtänyt vastuun, siivoukset rokotukset ruokinnan vastuun. tai niin ainakin luulin ymmärtäväni...

En osaa yhtään nauttia pennusta, olen aivan stressaantunut, tykkkääkö koira minusta. ei varmaan tykkää. näyttää pitävän enemmän vanhemmistani kun osaavat varmaan olla sen seurassa rennommin.
asun yksin kotipaikkakunnallani. olen jo yli 20 vuotias tyttö, ei koskaan kenestäkään tarvinnut olla vastuussa. olen nuorimmainen perheessä, ei koskaan vaadittu mitäään, saanut kaiken vaikken ole ehtinyt edes pyytää.

itkettää. en varmaan pysty kasvattamaan koiraa. tuntuu että koko ajan pitäisi olla sen kanssa, muuten olen huono koirankasvattaja. tai siis olen jo nyt varmasti. koira on maanantaina 9 viikon ikäinen, viikon ollut luonani. haettiin perjantaina, olin viikonlopun sen kanssa. siitä lähtien ollut puoli päivää yksin ja puolen vanhempieni kanssa tai siskoni. kaikki on järjestetty.

hirveät omantunnontuskat että joutuu muita vaivaahan. kun ollaan kotopuolessa, koko ajan seuraan pentua ettei vain pissaa/tee pahuutta vanhempieni talossa, sillä en halua että siitä on vaivaa. koko ajan itkettää. varsinkin näin viikonloppuisin kun joutuu olemaan pennun kanssa koko ajan. nyt kyllä komennettiin illaksi kaverien tykö seurustelemaan

en mää varmaan pysty tähän. jos antaa itselle jonkin aikarajan, vielä kolme viikkoa ja sitte jos ei tunnun yhtää paremmalta nii miksi mää sitä pitäisin. oon aivan liian huolissani siitä, tuleeko tervepäinen eikä ongelmakoira. halusin vielä terrieri rodun, sillä halusin kaverin jonka kanssa on pakko mennä ulos ja leikkiä ja harrastaa. sillä minulla ei ole mitään harrastusta. varmaan koskaano llutkaan mitään näin sitovaa.

ei tarvi nyt sanoa että olet tosi hyvä koirankasvattaja kun huolehdit nuin paljon. ei mun pää kestä tätä. miksen nauti. tämähän on ihan hirveää. pentukouuluun joo joo menossa. mutta tuskin mitään auttaa. pentu jo murisee mulle, johtuu varmasti myös rodustaan, ja tavasta mitä tein esim tänään. oltiin pihalla irtaillaan, ja auto meni ohi niin tämä oli juoksemassa perään niin napppasin niskasta kkiinni nii murahti kyllä niin pahasti. justiin tämmöiset kokemuksethan saa sen inhoamaan mua eikä luota minuun

helevetin koirakirjat. tuntuu että koko ajan teen väärin niitten mukaan. koko mun sosiaalinen elämä on pilalla. on täälä yks tosi innokas koiraharrastaja joka mielellään auttaa mua. tai sellaisen kuvan hän ainakin antaa. mutta tuntuu että sekin on vain pakon sanelemaa, eikä hän oikeasti haluaisi vastustaa minua.

onko hirveä ajatella, että annan itselleni kolme viikkoa vielä aikaa, että tykästynkö silloin koiraan. onko tämä vain niin iso elämänmuutos, että oon ollu tämmönen vätys, elänyt vain itselleen ja sitte hommasin koiran vastuulle. ajattelin, että oli jo aika tehdä tämmöinen päätös.

aina meillä on kotopuolessa koiria ollut, mutta ne ovat metsästyskoiria ja ovat ulkona häkissä. silloin kun asuin kotona, silloin tällöin hoidin lenkittämistä. pari näyttelyä..

luin, että joku sanoi että tämä kasvattaa ihmisenä. rankkaaa on. heikko luonne. ei varmaan pysty tähän.

Siis haluatko itse pitää pennun vai oletko jo heittänyt pyykeen kehään?
Jos elämä pennun kanssa on noin ahdistavaa jo viikon jälkeen, niin kannattaa tarkkaan miettiä onko oikeasti valmis sitoutumaan koiraan sen loppuelämän ajaksi.

Jos koirasta ei nauti ja se aiheuttaa vaan itkua, stressiä, ahdistusta ym. niin onko se silloin koirallekkaan oikein?

Varmaan suurta osa ihmisistä stressaa samanlaiset asiat ensimmäisen koiran kanssa. Alku voi olla vaikeaa, koska oma elämä muuttuu aina enemmän tai vähemmän. Jos todella olet 100% varma että et pärjää koiran kanssa siitä kannattaa luopua mahdollisimman pian, se on koirallekin helpompaa

Jaah, varmasti jokaisella enemmän tai vähemmän on itku kurkussa alkupäivinä, viikkoina ja jopa kuukausina?! Mut mikä huomion kiinnitti heti, oli tuo siun epävarmuus. Eihän meistä kukaan täydellinen ole, mutta vähättelet ehkä vähän turhaanki ja kannat syyllisyyttä että "kun kaikki on tullut niin helposti" ja otat itseesi heti jos pienenkin virheen teet - jo pelkästään "koirakirjan mielestä" (mikä oli jo aika hurja esimerkki, koska eihän se koirakirja sinua oo siinä ääneen tuomitsemassa, vaan se alitajunnan pieni syyttävä sormi siellä omien korvien välissä). Sie itse tuomitset itses ja oot käytännössä päättäny, että ei tule onnistumaan?!

No paha miun on tulla noviisina neuvomaan, mutta kokeilisin täyskäännöstä.. johtuisko tuosta siun epävarmuudesta sekin, että et sen takia osaa nauttia koko asiasta? Koska jos kaikki ajattelee jo valmiiks että et pärjää ja mikä pahinta, sie itse kylvät sitä ajatusmallia paitsi muille niin itselles, niin selvä on että just niin käykin. Eikä pelkästään sen koiran kanssa, vaan monella muullakin elämän osa-alueella!

No varmaa on, että jos/kun päätät koirasi kanssa yrittää, niin tiedossa on niitä askeleita niin eteen, ku taaksekin päin, ei se siusta huonoa kasvattajaa tee. Tai epäonnistujaa. Kursseille ja touhuamaan vaan, itsevarmuus kasvaa siinä matkalla ja huomaat että niin ne muutkin töpeksii?! Ja kun vielä jaksais pitää huolen siitä että koiran kanssa touhutessa ois itse levännyt ja pirteä, ni paitsi koira jaksaa paremmin, venyy samalla se oma pinna ja kärsivällisyys :)

Tietysti jos juuret johtaa syvemmälle ja näyttää että oikeasti et edes halua yrittää, niin ilman muuta katse kohti muita vaihtoehtoja - sillon tästäkin on opittu jotain arvokasta! Tsemppiä!!

"Pentumasennus" on aika yleistä pennun tullessa taloon, etenkin jos on ensimmäinen koira kyseessä. Älä sääli itseäsi vaan ryhdistäydy ja ala touhuta pennun kanssa kunnolla ja nauttia siitä, äläkä mieti kaikkia mahdollisia epäonnistumisia etukäteen. Epäonnistumisia ja alamäkiä tulee ja menee, mutta niistä on päästävä yli. Jos tosissasi haluat pitää pennun ja olet valmis sitoutumaan siihen loppuelämäksesi, niin nappaa itseäsi niskasta kiinni ja ala tehdä töitä suhteenne eteen, että pentu oppii luottamaan sinuun ja pitämään sinua maailman parhaana ihmisenä. Pennun kanssa täytyy tehdä paljon, leikkiä ja kouluttaa ja luoda siihen suhde joka kantaa koko loppuelämän. Jos et ole valmis tähän kaikkeen ja pentu oikeasti ahdistaa niin kysy ottaisiko kasvattaja sen takaisin ja etsisi sille uuden kodin. Jos et aio pitää pentua niin luovu siitä mahdollisimman pian, kun se on vielä nuori ja ehtii hyvin leimautua uuteen omistajaan. Koiran kannalta on parempi luopua siitä mahdollisimman pian, jos olet varma että haluat luopua siitä. Mutta mikäli olet valmis yrittämään niin yritä sitten ja kunnolla, äläkä vielä lyö hanskoja tiskiin. Pentu vaatii paljon aikaa ja työtä, ja aluksi suuri elämänmuutos voi tuntua raskaalta. Toivottavasti teet päätöksesi siten, että pentu ei siitä kärsi, se on ansainnut hyvän elämän ihmisen luona, joka on halunnut sen ja rakastaa sitä ehdoitta.

^ Komppaan edellisiä, ja ajattelin kertoa myös että itse kun sain koirani, olin myös ahdistunut ja tajusin koko suuren vastuun toisesta elävästä olennosta vasta kun pentu tuli kotiin. Valmistautunut olin joo jne, mutta se todellisuus iskikin päin kasvoja.

Ei tuntunut mun omalta koiraltani muutamaan viikkoon ollenkaan, olihan se suloinen ja kyllä mä sitä opetin tavoille heti mutta en ehkä antanut kauheasti hellyyttä kun en oikein tuntenut sitä luonnolliseksi. Mietin myös että oliko tää nyt sittenkään hyvä idea, ja olin selkeästi alakuloinen. Luin sitten jostain että on normaalia nimenomaan tämä "pentublues". Lisäksi avomieheni oli ihan kauhuissaan koirasta vaikka hänkin oli tilanteeseen valmistautunut - oli paljon poissa kotoa, mökötti minulle jne.

Vaan niin siinä kävi että koko homma meni kuitenkin nopeasti ohi. Muistan kyllä kuinka ikävä tunne se oli, mutta omalta kohdalta koko tilanne naurattaa ja toisaalta harmittaa kun en pikku pentuani pitänyt silloin paljon sylissä, kun se vielä siihen mahtui :-) Mulla on maailman paras koira, tottakai joskus ärsyttää ja ottaa päähän jotkut asiat - se vaan on sitä koiran kanssa elämistä ja siihen pitää vaan sopeutua että se on osa elämää. Kun tuut kotiin töistä, et voi enää lähteä rimpsalle kavereiden kanssa tai moneksi tunniksi shoppailemaan. Pitää jaksaa lähteä reippailemaan pitkänkin päivän jälkeen koska koira ei ole ollut siellä töissä sitä kahdeksaa tuntia, vaan se on ollut kotona tylsistyneenä.

Itse en luopuisi koirastani, enkä vaihtaisi päivääkään. Elämäni pyörii melko lailla sen ympärillä, mutta olen saanut niin paljon että en voi muuta kuin olla tyytyväinen.

Koirapiireistä saa myös oikein mukavasti uusia tuttuja, kunhan pentu kasvaa niin ei muuta kuin kursseille ja koirapuistoon jne. Usko tai älä - se tunne menee varmasti ohi.

Jos kuitenkin nyt tuntuu ihan ylivoimaiselta, kannattaa miettiä uudestaan. Nämä muutamat viikot pennun elämässä ovat kovin tärkeitä ja vaikka et tuntisikaan koiraa omaksesi täytyisi nyt ryhdistäytyä ja lähteä sen kanssa vaan touhuilemaan. Jos et jaksa sitä tehdä, on parempi ottaa yhteyttä kasvattajaan ja jutella hänen kanssaan, mitä mieltä on ja ottaisiko hän koiran takaisin.

Tsemppiä!! :)

Hei kaikille taas!

kiitos kannustavista viesteistä. auttaa uskomattoman paljon kun puhuu asiat halki. ja tällaisella palstalla jossa oikeasti tiedetään miten koiran kanssa olla. tietenkin olen jo kavereiden kanssa puhunut, mutta en halua niin paljon heitä vaivata ja pilata fiiliksiä. ja en pysty näin avoimesti puhuun, kun rupiaisin vaan itkeen ettei puheesta tulisi selvää.

olin noin neljä tuntia pois kotoa. täälä pentu oli kiltisti nukkumassa, ei pissan pissaa lattialla. hyvä mieli kun ollu kavereiden kanssa itselläki. rikoin sitä sääntöä (MITÄ KIRJOISSA SANOTAAN) ja otin vauvan isoon syleilyyn kun tulin kotia! ei siitä ole kyse, ettenkö välittäisi pennusta. välitän tosi paljon jo nyt mutta en vaan halua että sille tulisi kurja elämä mun takia.

mutta niinkö jo kaikki ovat sanoneet, niskasta kiinni ja potku persuuksille ja ryhdistäydy. onhan sitä kaiken maailman tomppeileilla ollut koiria, ja ihan hyviä niistä on tullut.

aloin vaan sääliin kovasti pentua, kun ajattelin siitä tälllä tavalla miten aloitusviestissäni kerroin. raukka. luin lisää tuosta uudesta sanasta "pentublues" niin jonkin verran sitäkin tapahtuu. minuun näyttäisi vaikuttavan vaan nii voimakkaasti. mutta jos käy köpelösti, eikä asiat kuitenkaan onnistu, niin pyrin kyllä siihen varmasti, että pennun luovutus sujuisi kivuttomasti. en ikimaailmasa sille mitään pahaa koskaan haluais.

Mä stressasin ekan viikon niin paljon, että itkin ja vannotin poikaystävää ettei meille enää koskaan tule pentua. :D Mua stressas aikalailla samat asiat, tuleeko siitä kunnon kansalainen, oppiiko sisäsiistiksi ja etenkin yksinolot, vaikka ne alusta asti menikin hyvin. Erityisesti stressasin yöllä, jos pentu hiippaili kämpässä. Samoin kun se parina yönä vinkui, kun oli olohuoneessa ja avo ei ollut kotona. Mä olin tosissani niin stressissä että vaan itkin. Oli unet sitten vähän vähillä ja hermoa kiristi entisestään.

Nyt lähinnä naurattaa tuo oma hermoilu. Toki sitä noita asioita miettii, mutta on eri asia kuinka niitä kannattaa pohtia. Omalla kohdallakin kaikki stressailu oli turhaa. Edelleen tosin herään vaistomaisesti, jos koiralla on joku. Mulle on kehittynyt mystinen aisti, jolla kuulen jos on hätä (kerran oksensi yöllä eri huoneessa todella hiljaa ja heräsin) tai jos se tekee jotain kiellettyä (syö paperia tms.). Normaalisti en herää ääniin, enkä esim. muiden kellonsoittoon, vaan omaani.

Asiat menee omalla painollaan ja tuollaisen takia ei kannata pennusta luopua. Vastuuntunnon (pitäisi) kehittyä tuollaisessa tilanteessa itsestään, niin että tuskin jätät koiraa huonolle hoidolle. Älä stressaa, se ei hyödyttänyt muakaan, vaan kaikki oli paljon kivempaa kun lopetti sen ja nautti pennun kanssa olosta.

Mullakin on nyt juuri kotiin saapunut 5,5 kuukautta vanha polski.

Mullakin käy välillä mielessä samanlaisia mietteitä, että pärjäänkö mä oikeasti ja mitä jos mä teenkin kaiken aivan väärin? Mutta alku on aina uutta ja vaatii totuttelemista. Tän ikäisellä pennulla mikä mulla on, menee varmaan kauemminkin että se alkaa luottaa muhun toisin kuin aivan luovutusikäisellä ipanalla. Mullakin on itku herkässä ja stressaa, mutta samalla yritän myös nauttia tästä.

Eilen saapui vasta pentu kotiin ja ottaahan tää koville - eilen kävin Varsovan lentokentällä pyörähtämässä hakiessani pentua. Bussimatkalla lentokentälle ehdin nukkua ehkä pari tuntia, sitten ihan uuteen tilanteeseen isolle lentokentälle ja taas ehkä tunnin nopeat unet. Sitten taas uudelle kentälle ja uuteen tilanteeseen, maahan jossa ei puhuta Suomea vaan englannilla on pärjättävä, keskustelua englanniksi koiran kasvattajan kanssa, sitten jännääminen että koira saadaan onnistuneesti koneeseen. Sitten taas vajaat puolentoista tunnin unet koneessa ja taas Suomessa parin uuden ihmisen tapaaminen. :D Aika stressaavaa, vaikka kaikki meni hyvin ja voin tästä lähtienkin ajatella että pärjään uusissakin tilanteissa.

Matka oli myös opettavainen ja vaikka edelleen "pelottaa", kaikki on varmasti vaivan arvoista. :)

Aloittaja, ole itsellesi armollinen. Pennun ottaminen on suuri mullistus elämässä, sinulla on oikeus tuntea kaikki ne tunteet mitä tunnet. Älä häpeile sitä, että pelottaa ja jopa ahdistaa. Se on ihan OK. Voit kuitenkin aina valita sen, miten toimit, tunteista huolimatta. Luota itseesi pelonkin noustessa. Pärjäät varmasti. :) Touhua pennun kanssa myös muita kuin pakollisia, tylsiä juttuja. Leikkikää paljon!
Minullekin on torstaina kotiutumassa uusi pentu, ja jännitän jo valmiiksi että tykkääköhän se musta ja onnistunko sen kouluttamisessa. Se on aika outo tilanne kun ihan vieras tyyppi vaan astelee taloon ja sitten pitäisi keksiä miten siihen suhtautua ja mistä asioista se tykkää, mistä taas ei. Mutta pitää vaan uskaltaa ottaa selvää. Pentu on kuitenkin ollut sulla vasta viikon, eihän sitä viikossa opi tuntemaan oikein ketään, saatika otusta joka ei edes puhu samaa kieltä. Toivottavasti päätät vielä yrittää.

Minulla oli aivan samanlaisia tuntemuksia alkuaikoina ja on joskus vieläkin, vaikka pentu on ollut luonamme jo 3 kuukautta. Olin varma, että tulen mokaamaan jotenkin niin, että pennusta tulee onneton ja alakuloinen enkä osannut nauttia niistä ajoista, kun mietin vain koko ajan, teenkö kaiken ihan väärin. Yhdessä vaiheessa olin myös varma, että se vihaa minua ja rakastaa kaikkia muita ja teki mieli heittää hanskat tiskiin. Mutta kun oli sitten niitä hyviäkin hetkiä ja niitä tuli aina vain enemmän: pentu alkoi oppia uusia asioita, sen hölmöt tempaukset saivat nauramaan ja se näytti niin mielettömän suloiselta tuhmuuksiakin tehdessään, sisäsiisteysprojekti eteni jne. Ja kun se tuli häntä heiluen vastaan kotiin tullessani tai laittoi päänsä polvelleni rapsutusten ja silitysten toivossa, aloin uskoa, ettei se välttämättä vihaakaan minua. Siitä se koirankasvattajan itsevarmuus alkoi sitten kasvaa päivä päivältä ja vaikka välillä onkin hetkiä, että ottaa ihan kunnolla päähän, niin aina voi luottaa, että se menee ohi - ennemmin tai myöhemmin.

Itselläni vasta odottelun alla koiran pentu, mutta itsekkin jännitän tulevaa alkutaivalta.
Itseluottamusta kyllä jo löytyy tällaiseen tilanteeseen kahden lapsen osalta, tiedän kykeneväni ja vaikken heti kaikkea osaakkaan, opin nopeasti.

Monikaan ei pidä pennun ja lapsen vertailusta, mutta tässä tilanteessa on pakko vähän rinnastaa tilanteet toisiinsa.
Kun esikoisemme ilmoitti tulostaan, olin niin iloinen ja valmisteluja alettiin tekemään, kun tiedettiin kaiken olevan kunnossa.
Sitten kun tiedettiin, että huomenna se syntyy ja meidän pitää sitten hoitaa ja huolehtia, olla vastuussa, eikä sitä sitten voi palauttaa, iski pieni paniikki.
Paniikki kasvoi sinä päivänä, kun tiedettiin pääsevämme kotiin vauvan kanssa, nyt oli pakko pärjätä, mutta mitä jos ei pärjätäkkään, mitä jos en osaa syöttää tarpeeksi, mitä jos unohdan koko vauvan johonkin jne. jne. Vähäiset unet ja stressi omasta osaamisesta ja huoli vauvan voinnista oli kamalaa ja ahdistavaa ja itkuja väännettiin. Kaikki oli niin uutta ja niin suuri vastuu, olihan kyseessä oman lapsen henki ja ei sitä vauvaa ekan viikon aikana oikein tajunnut omaksi, ihan mysteeri koko pieni paketti ;)
Babyblues siis oli päällä.

Meni toinen viikko ja sitä vain huomasi, että osaa jo "lukea" vauvaa, vaikka eihän vauva mitään puhunut, äänteli, itki ja elehti. JA se tunne, kun hoito ja syöttö rumban jälkeen vauva tuhisi tyytyväisenä, vihdoin tuntui, että minä osaan, me pärjäämme kyllä.

Varmasti tuntuu osin samalta tulevan koirankin kanssa alkuun, onhan koiranpentu kuitenkin ihan erilainen kuin lapsi, mutta luulen oppivani koiran tavat ja eleet/ääntelyt kunhan vain antaa itselleen ja koiralle aikaa tutustua, leikki on varmasti tuoreen omistajan ja pennun suhteelle parasta puuhaa alkumetreillä, tutustumisen ja leimautumisen suhteen vähintäänkin, molemmin puolin.

Toivon, että aiot yrittää vielä, aikaraja on mielestäni turha, sillä pahimmassa tapauksessa et anna itsesi kiintyä pentuun tuona aikana kunnolla laisinkaan, kun lasket hiipuvia päiviä ja stressaannut edelleen vain lisää.

Kyllä mä uskoisin, että jokainen normaali ihminen edes vähän kauhistuu sitä tilannetta ekan pennun kohdalla (ja varsinkin, jos ei "alla" ole lapsia tai muuta sellaista, mikä vaatiin sitoutumista ja jakamatonta huomiota seuraavat herra ties kuinka monta vuotta).

Kyllä mäkin muistan, ku Hugo oli tullut, ja mä istuin sohvalla sitä katellen ja mietin, et oliko tä nyt sitten oikeasti lainkaan hyvä idea.

Toisilla, kuten mulla, se tunne on se viitisen minuuttia päässä pyörivä ajatus, ja toisilla se kestää pidempään ja vie yöunet ja ruokahalun.

Kyllä mä uskoisin, että se kertoo vaan siitä, että on todella sitoutunut koirankasvattamiseen ja että sen mokaaminen pelottaa, sen siis ottaa tosissaan ja haluaa siihen panostaa. Eikä se ole lainkaan huono juttu se!

Olin sopinut kasvattajan kanssa puhelimessa pennun hakupäivän silloin aikanaan, ja vain hetki kun puhelu oli loppunut aloin itkeä hysteerisesti avon olkaa vasten että en mä kyllä ehkä sittenkään halua kun en mä varmasti osaa.

Hakureissulla tietysti ihastuin ikihyvikseni pentuun, mutta vain muutaman tunnin kotonaolon jälkeen alkoi se hervoton stressi; jokainen yskähdys, aivastus tai hikka oli musta hälyttävä merkki jostain vakavasta ongelmasta. Unta sain alkuun vain muutaman tunnin yössä kun heräsin jatkuvasti tarkistamaan että koira on elossa, ja aamuyöstä nousin koska mulla oli hirveä hätä siitä että pentu ei ehdi pissaamaan lattialle, koska olin jostain syystä päättänyt että jos en tee kaikkea täysin oppikirjan mukaan, ei koirasta tule ikinä sisäsiistiä.

No, koirastahan tuli muutamassa kuukaudessa sisäsiisti, se oppi olemaan melko vaivatta yksin pienestä pitäen ja kaikki meni muutenkin paremmin kuin olisin ikinä uskonut. Ihan harmittaa että mulla on suoranaisia mustia aukkoja pikkupentuajalta, kun aika meni koiran kasvatusta surressa eikä pennusta nauttiessa. Aloittajalle toivotetan kovasti tsemppiä, se on rankkaa, mutta pian oot jo sitä mieltä että mitä ihmettä edes ajattelin hetki sitten.

Mun koira oli ihan kamala pentuna. Mä itkin ja kirosin vähän väliä sen kanssa. Olin tosi väsynyt ja stresaantunut kun pentu vielä sairasteli jatkuvasti kaiken tuhoomisen ja muun pelleilyn päälle. Mutta hetkeäkään en sen epätoivon ja väsymyksen alla ajatellut että annan sen pois, etten jaksa enää. Ajattelin vaan että joskus tää helpottuu, ihan niinkuin pienen lapsen kanssa, ettei tää voi kestää ikuisuutta. Totta se oli. Nyt mulla on 5v maailman rauhallisin ja ihanin koira, ei uiskois edes samaksi koiraksi pentuaikojen kanssa, ja oon niin tyytyväinen etten heittänyt pyyhettä kehään vaan jaksoin. Väsynyt mä olin ja todella itkin välillä ihan sitä omaa osaamattomuutta ja väsymystä. Silloin ajattelin, että mitä tosta tulee kun oli niin riiviö, joskus puhuin kavereillekin että hyvä jos saan sen pysymään vuoden hengissä niin ollaan voiton puolella.
Mutta oikeesti, noi ajatukset helpottuu. Mitä enemmän pentu kasvaa ja se oppii uutta niin sitä enemmän säin opit nauttimaan siitä ja sen uusista taidoista. Koita sinnitellä ja puhu asioista, se helpottaa. Jos ei oo ketään muuta kelle puhua niin tosiaan vaikka tänne. Saman kokeneita on varmasti aina. Etkä sä oo sen huonompi koiran omistaja vaikka tollaisia mietit, se on varmasti ihan luonnollista pikkupennun omistajalle, vaikka ois miten valmistautunut. Mä suunnittelin ja odotin omaa koiraa 10 vuotta, tiesin kaiken, olin valmistautut kaikkeen, jopa siihen väsymykseen ja tuhoomiseen, mutta silti se kaikki oli kamalaa sillä hetkellä. Mutta se on sen arvoista. Myöhemmin voit nautti jokaisesta hetkestä sen koiran kanssa, kun se osaa asioita, tottelee sua ja käpertyy sun viereen nukkumaan.

Ihanaa että täällä on tällainen ketju. Itsellä samat tunteet kun otin ensimmäisen koirani. Kesti itseasiassa mulla aika kauankin itseasiassa. Useamman kuukauden, mutta todellakin sen arvoista, nykyään koirani on yksi rakkaimmistani enkä kestäisi ajatusta ilman sitä.
Nyt kuitenkin samankaltaiset tuntemukset tulleet uudelleen kun otin toisen koiran. Myös viikko takana tuon pennun hakemisesta ja kaduttaa välillä. En tiedä onko kenelläkään muulla tullut näitä tunteita uudestaan kun ottaa toista koiraa, mutta mulle on kyllä tullut vaikkei aivan niin vahvoina. Oon alkanu miettimään että miksi ihmeessä ihmiset ottavat toista koiraa. Eikö pärjää sillä yhdellä? Vai ottavatko ihmiset toisen kun ovat jo kyllästyneet edelliseen, mitä itse en kyllä todellakaan ole. Välillä meinaa olla hämärän peitossa alkuperäinen tarkoitukseni toiseen koiraan. En kai vaan halunnut koirani olevan täysin yksin yksin olleessaan ja halusin sille leikkikaverin. Nyt tunnen itseni yksinäisemmäksi kun vanhempi koira viettää enemmän aikaa pennun kanssa kuin minun.

Aloittajalle paljon tsemppiä! Pentumasennuksesta tai pentubluesista sinulle on jo sanottukin, joten en toista asiaa sen enempää. Tuttu juttu tuo on täälläkin. Itse olin aikanaan ekan koirani saadessani myös 20-vuotias ja olin koiraa halunnut koko elämäni. Olin lukenut koirakirjoja ja imenyt itseeni tietoa koirista, koirien kasvattamisesta ja kaikesta mahdollisesta. Ajattelin, että tiedän niin paljon, että pärjään varmasti, mutta kuinkas kävikään: Pentu nukkui sohvalla vieressäni ja laittoi päänsä syliini. Minä vaivihkaa yritin työntää pään pois sylistä, koska vaikka se oli tosi ihanaa, että pentu halusi siinä nukkua, takaraivossa ääni takoi, että 'se yrittää dominoida'. Kun pentu laittoi pään takaisin syliin, päädyin sitten pitämään omaa kättäni sen pään päällä, jotta koira ei ole päällimmäisenä. Tämä on vain yksi esimerkki aivan typeristä stressinaiheista, mitä kehittelin pienessä päässäni. Sittemmin sitä oppi rentoutumaan koiran kanssa ja toimimaan maalaisjärjellä. Oppaiden lukemisessa ei ole mitään vikaa, mutta ihan kaikkea ei tarvitse analysoida.

Tuohon yksinoloon: Moni jättää pennun yksin jo ekoina päivinä työpäivän ajaksi pakon sanelemana. Jos pentu on yksin jo kahdeksan tuntia, sitten ei välttämättä kannata liipustaa pitkin iltaa yksin. Pentu ei kuitenkaan mene yksinolosta rikki (sinunkin pentusi nukkuu vieläpä yksinollessaan) ja se on tärkeää, että pentu jätetään myös yksin pennusta alkaen, jotta se oppii olemaan yksin. Sinun omalle jaksamiselle on varmasti myös tärkeää, että saat välillä hengähtää ja viettää pennutonta aikaa. Pentu ei siitä kanna kaunaa, vaan iloitsee kyllä taas sinut nähdessään. Jos saat pennun hoitoon siksi aikaa, ihan ok, mutta jos et, niin hienostihan teillä on tuo neljänkin tunnin yksinolo sujunut. Yksinolo-opetus on osa kasvatusta ja yhteiskuntakelpoinen koira osaa kyllä olla yksinkin. Joihinkin paikkoihin voit ehkä ottaa pennun mukaan ja se on hyvä, jotta pentu näkee uusia paikkoja, mutta ihan kaikkialle ei koiraa tarvitse mukaan ottaa, vaan se harjoittelee sillä välin yksinolemista ja sinä rentoudut omissa menoissasi ja jaksat taas sen jälkeen touhuta pennun kanssa ihan uudella virralla.

Mitä tulee palvelusten pyytämiseen, niin usein sellaiset ihmiset, joilla on itsellään vaikeuksia sanoa toisille 'ei', pelkäävät eniten toisten vaivaamista pyytämällä palveluksia. Se ei suoranaisesti liity tähän pennun kanssa olemiseen, mutta ihan itsesi takia, tarkkailepa tuota ominaisuutta itsessäsi ja opettele sanomaan "Ei". Kun itse osaat hyvällä omallatunnolla kieltäytyä asioista, opit myös pyytämään toisilta apua ilman omantunnon tuskia, kun uskallat luottaa siihen, että aikuiset ihmiset osaavat itse sanoa ei, jos heillä on este tai he eivät halua sillä kertaa auttaa. Tästä on ihan kirjallisuuttakin olemassa ja jos jotain haluat lukea, nakkaa mieluummin ne koirakirjat nyt hetkeksi jorpakkoon ja käy kirjastosta lainaamassa tästä aiheesta kirja (esim. "Opi sanomaan minä, opi sanomaan ei"). Pennun kanssa pärjäät kyllä jo nyt hankkimillasi tiedoilla ja sillä kuuluisalla maalaisjärjellä.

Sen verran lisäystä edelliseen, että mulle koira oli tosiaan vuosien haaveilun täyttymys ja kun pentu lopulta oli kotona, muistan joskus ajatelleenikin, että se ei tunnu omalta koiralta, vaan siinä voisi olla mikä tahansa koira. Mulla vei aika kauan, että kiinnyin juuri meidän omaan pentuun ja nykyään sama koira on todella rakas ja erityinen. Samaten, kun taloon tuli toinen koira, ihmettelin, kun en tuntenut mitään kiintymystä sitä kohtaan ja pelkäsinkin, että se jää ihan toisen varjoon, kun toinen tuntui niin erityiseltä. Siinä meni yhtä lailla oma aikansa ennen kuin toinen koira alkoi tuntua omalta rakkaalta koiralta eikä ollut vain joku koira joka pyöri nurkissa. Se vie oman aikansa, että tunneside koiraan muodostuu.

ajattelematon kirjoitti:

luin, että joku sanoi että tämä kasvattaa ihmisenä. rankkaaa on. heikko luonne. ei varmaan pysty tähän.

Höpö höpö. Ihmisenä kasvaminen on aina rankkaa, joten jos tämä on sinun kasvunpaikkasi, niin hetken se kirpaisee ja sitten oletkin taas kehittynyt ihmisenä. Jos taas koiranomistaminen ei lopulta ollutkaan sinun juttusi ja päätät asettamasi aikarajan jälkeen etsiä koiralle uuden kodin, kokemus opetti sinulle joka tapauksessa. Mä uskon, että pienen alkukankeuden jälkeen homma lähtee toimimaan. Kuten olet muidenkin kokemuksia tästä ketjusta lukenut, pohdintasi ja tunteesi ovat ihan normaaleja uudelle koiranomistajalle. Anna vähän itsellesi armoa!

Täälläkin oli ihan samat epävarmuuden fiilikset ja itkut ja huoli koirasta ja "pilaan sen ihan varmasti, siitä ei tuu koskaan kunnon koiraa". Hankintahetkellä olin 21 ja ikinä en oikein mistään ollut ollut vastuussa. Ainut lapsi vielä kaiken lisäksi eikä mitään kokemusta koirista muutakuin se mitä kirjoista olin lukenut. Pari ekaa viikkoa meni ihan itkeskellessä kun yöllä ei saanut nukuttua kun piti pentua käyttää pihalla, mutta sen jälkeen luovutin ja annoin itselleni luvan levätä. Kyllä se pentu oppi loppujenlopuksi. Älä huolehdi niin paljon :) Omalla kohdalla koiran hankkiminen oli myös kasvun paikka ja oli pakko katsoa omaa käytöstä suurennuslasin kanssa. Koiran hankintaa parempaa päätöstä en olisi kuitenkaan voinut tehdä, sillä nykyään olen paljon itsevarmempi, onnellisempi ja annan itselleni luvan tehdä virheitä ja oppia niistä. Olin nimittäin myös aikamoinen perfektionisti ennen koiraa, mutta koiran kanssa se vaan oli hyväksyttävä, että ei joka hetki voi tehdä niinkuin joku kirja käskee vaan monesti se käytös tulee varsinkin äkkinäisissä tilanteissa selkänahasta.

Kyllä vaan täälläkin meni ensimmäiset pentuviikot yhdessä itkusumussa. Mulla oli ennestään aikuinen koira, jonka kanssa oli toki ollut omat ongelmansa, mutta kun se tuli meille aikuisena, niin pentuhuolia sen kanssa ei ollut ollut. Islan kotiuduttua en saanut nukkua kunnolla, en päässyt kauppaan ekaan viikkoon kun yritin hienovaraisesti kouluttaa sitä yksinoloon, itkeä pillitin pitkin päivää kun en jaksa. Mikään ei toiminut, niinkuin kirjoissa, koko otus oli vieras ja rasittava. Toivoin vaan, että aika kuluu ja pentu kasvaa - ja niin kävi Mahtava otus.

Asiat kotona alkoivat helpottaa siinä vaiheessa, kun aloin kutsua kavereita kotiin ja pääsin itsekin pois kotoa. Pää ei kestänyt mitenkään pelkkää koira-arkea, oli ihanaa palata töihin ja nähdä kavereita! Pentuunkin kiintyi ajan kanssa, kun niitä ihania yhteisiä hetkiä alkoi kertyä. Helläsin otetta omista vaatimuksistani ja annoin itselleni luvan olla huomattavasti "huonompi" kasvattaja, kuin alunperin aioin - on ne idiootimmat ja laiskemmatkin ihan kivoja koiria kasvattaneet!

Tärkeimpänä sanoisin, että nuku hyvin, elä myös muuta elämää. Olet onnekas, kun voit ehkä saada hoitoapua myös vanhemmilta, kun omat hermot meinaavat pettää. Kohta se alkaa helpottaa, kun pentu alkaa pärjäämään aina paremmin itsekseenkin ja kiinnyt siihen - vaikea uskoa, etteikö niin kävisi.

Musta tuntuu, että pentubluesista ja uusien pennunomistajien epätoivosta on nyt viimeisen vuoden aikana alettu täälläkin puhua enemmän. Itse silloin itkin asioitani pennunomistajien pulinaan, ja yllättäen kohtalontovereita löytyi, vaikkeivat muut aiemmin olleet asiasta täällä puhuneetkaan. Hyvä juttu, että tietoisuus lisääntyy tällaisistakin jutuista, niin ei välttämättä tule yllätyksenä ja aja ylitsepääsemättömään epätoivoon.