Koirat.com

No ei koiran takia kannata stressata liikaa ja ei sen pennun kanssa koko ajan tarvii olla.Parempi vain että on välillä yksinkin että tottuu olemaan yksin. Eroahdistunut koira on aika ikävä koira!

Onko mitään ihanampaa keksitty kun keskustelupalstat oikeasti....Meille tuli vihdoin kauan suunniteltu pentu taloon ja nyt se on ollu 4päivää ja mä ressaan kauheesti kokoajan itkettää välillä se miten tuntuu että epäonnistun varmasti naapurit valittaa haukkumisesta ja että jos joudunki luopuun niin en osaa kiintyä.... Mutta nähtävästi nää olotilat on monella muullakin tunsin jo huonoa omatuntoa siitäkin että tunnen edes näin....Pentu on aivan ihana ja tulee kissojemme ja lasten kanssa toimeen mutta mua vaan ressaa tuo et kun jää yksin et itkeekö kauan perään....Eilenki kävin tupakilla vaan niin kauhee itku konsertti ja sit olin vaan päättäny etten mene ennen kun hiljenee...No mietin samalla et koska naapurit kyllästyy...Ääh kirjottelen sekavia kun ajatukset harhailee kun lapset kokoajan kyselee jotain et toiv. joku tajuaa jotain tästä...Kummis tavallaan kaduttaa kun otin ehdoin tahdoin kerrostaloon koiran vaikka mieski koitti sanoa et muutetaan eka sitten koira....OMAA tyhmyyttä mutta ehkä tää tästä....

Ihan normaaleja tosiaan nuo ajatukset on. MEillä on myös nyt nelikuinen pentu kasvamassa ja senkin kanssa alku oli tuskaa. Vähemmän kuitenkin itkin kuin mitä tuon toisen ollessa pentu, asiat oli sen verran jo tuttuja ettei joka tilanteessa iskenyt enää epätoivo. Mutta kyllä mä silti välillä mietin että mitä oon menny tekemään, että enhän mä ikinä jaksa kun ramppasin pennun kanssa parin tunnin välein alussa ulkona, siihen päälle toisen lenkitys, oman elämän hallinta ja työt. Alussa olin vielä niin pirun väsynyt kun pentu herätteli useita kertoja yössä. Mutta taas se auttoi mua jaksamaan että ei tää ikuisuuksia kestä. Eikä se kestänytkään. Nyt pentu on tosiaan 4kk ja nukkuu yöt hyvin, ei ole enää riiviö ja kamala vaan osaa asioita ja jopa tottelee kun kieltää yms. kyllä siihen hermokin välillä menee, mutta ei läheskään niin usein kuin alussa.
Ja vaikka ei tartte stressata niin sitä stressaa silti, usein se väsymys jo riittää siihen että kaikki pienetkin asiat sen pennun kanssa tuntuu valtavilta ja kaikki tuntuu menevän päin honkia vaikkei niin oikeesti oliskaan.

On aivan mahtavaa, että tällainen aihe on olemassa. Luulin, että oon/olin aivan yksin tällaisten ajatusten kanssa. Vihasin itseäni siitä, että koin itseni niin riittämättömäksi.
Koiranpentua oon halunnu pikkulapsesta asti, mutta pitkäaikainen unelma toteutui vasta nyt 24-vuotiaana. Yli kuukauden pennun odotus oli elämäni innokkainta aikaa. Katsoin koiraohjelmia, luin kirjoja, luin nettisivuja. Keskityin paljon niihin asioihin mitä ei kannata tehdä (miten ei edesauttaa eroahdistuksen syntymistä, miten ei edesauttaa muiden koirien arastelua jne jne.).
Siksi myös pelkäsin ja epäilin omia taitojani kasvattaa pentua heti alusta alkaen.

Oon itsekin luonteeltani sellainen, että oon aina halunnut tehdä asiat omalla tavallani. Vastuuta on ollut elämässä; hevosia ja muita eläimiä (mm. matelijat ja kanit). Tiesin, että koira eroaisi näistä huomattavasti. Kuitenkin tein kaikkeni jotta olisin ollut varautunut uuteen perheenjäseneen.
Pentu tuli. Ensimmäisen yön aikana en nukkunut silmäystäkään koska pennun itku ahdisti itseäkin. Tiesin, että pennun itkuisuus on normaalia alussa. Silti se tuli uutena asiana, koska sen koki ensimmäistä kertaa elämässä "käytännössä" eikä teorian kautta.
Samalla tavalla yllätti pennun ensimmäinen haukkuminen. Jostain ihmeen syystä minulle tuli yllätyksenä se, että JOO, KOIRAT HAUKKUU! :D Yllätyksenä tuli myös pentuhepulit vaikka niistäkin olin lukenut ja niihinkin olin osannut varautua. Haukkuminen, rähinä ja murina oli mielestäni ahdistavaa. Ahdistuin kun pentu teki niitä, enkä osannut ajatellakaan pennun vain pitävän hauskaa. Pentuhepulit ahdistaa oikeastaan vieläkin. En estä niitä, käännän vaan pennulle selän jos se alkaa pomppimaan/haukkumaan minua kohti.
Totesin, että tämä on ensimmäinen omistamani eläin joka leikkii sillä tavalla. Hevoset ei murise tai hauku, ne harvemmin ääntelee muutenkaan (varsinkaan uhkaavasti).

Oli useita muitakin asioita jotka ahdisti. Huomasin pari viikkoa sitten seuraavani jatkuvasti pennun kaikkia liikkeitä (millon pentu nukkuu, millon pentu haukkuu, millon pentu vinkuu, millon pentu pissaa ja milloin mitäkin). Yhä jotkut asiat tuovat itsessä esille epävarmuuden siitä, että OSAANKO ja TEENKÖ OIKEIN. Siksi on jotenkin lohdullista aina kirjoitella asioita. Kun huomaa, että muutkin on käyneet läpi samoja ongelmia.

Mutta tämä on eka pentu, eikä ole missään vaiheessa tullut mieleenkään tuosta luopua. Ensimmäinen viikko oli pahin, kunnes ymmärsi mistä eri asiat johtuu. Kun näki pennun käyttäytymisen käytännössä ja oppi ymmärtämään sitä. Mutta vielä on paljon opittavaa ja kestettävää. Pennun pahin puremisvimma ja murrosikä ovat vasta edessäpäin. Saa nähdä miten suurina ylläreinä ne tulee, vaikka niihinkin on varautunut ;)

Mulla meni varmaan kuukausi ennen kuin aloin oikeasti kiintyä meidän pentuun Ensimmäiset viikot olivat todella raskaita ja pentu tuntui vain velvollisuudelta, joka täytyy hoitaa. Ensimmäisen viikon päällimmäinen fiilis oli, että voisikohan tän kuitenkin vielä palauttaa takaisin kasvattajalle. Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että avosta huomasin, miten pentu välillä tosissaan otti sitä päähän. Tuntui, että jouduin jatkuvasti "pyytelemään anteeksi pennun puolesta" kaikkea mitä se teki ja että se ylipäätään on meillä ja että joudun antamaan pennulle paljon huomiota (esim. vkl aamuisin sinkaisemaan ylös sängystä viemään pentua pihalle, kun aikasemmin ollaan tykätty söpöillä rauhassa ennen ylösnousua).

Nyt Hertta on 4kk ja asiat ovat huomattavasti helpottuneet. Pentu on mun pikku naskalihammasmussukka ja avo lässyttää sille paljon enemmän kuin minä Joten ei kannatta säikähtää ensimmäisten viikkojen ja kuukausien "pentumasennusta", antakaa itsellenne aikaa tottua uuteen perheenjäseneen, niin kyllä se siitä

Ihanaa kyllä lukea näitä, pidin itseäni hirviönä, kun samanlaisia ajatuksia esiintyi pennun saavuttua. :D mahtavaa, etten olekaan ainoa.

Ekat pari viikkoa oli hirveitä. En nukkunut, en syönyt, en uskaltanut liikkua kotona, kun pelkäsin herättäväni pennun (hahhah, välillä hammasta purren vain istuin paikoillani, vaikka vessaan olisi pitänyt päästä...). Laihduin viikossa neljä kiloa, mikä osaltaan kertoo siitä stressin määrästä. Lisäksi tunsin kauheaa syyllisyyttä, kun ajattelin tuollaisia, enkä kehdannut sanoa niitä ääneen, kun olin mukamas ollut niin varma ja valmistautunut, että kyllä mun on vaan pärjättävä. Sitten kun kahden viikon yhdessäolon jälkeen junalla mentiin visiitille vanhempieni luokse, kaikki yhtäkkiä purkautui, eikä itkusta meinannut tulla loppua. Ja se auttoi, kun sai purkaa ne ajatukset. Nyt pentu osaa jo olla, ja ennen kaikkea MINÄ osaan olla - rentoutuneempi, varmempi. Ja osaan nauttia pennun kanssa vietetystä ajasta. Tsemppiä aloittajalle ja kaikille pennun omistajille, kyllä me pärjätään!

^ Tuttua, tuttua. :D
Mun kohdalla meni niin, että kasvattaja tuli käymään kahvilla kun laitoin niin epätoivoista viestiä kasvattajalle omasta jaksamisesta ja ahdistuksistani. Kasvattaja antoi tuolloin Anan siskon yhdeksi yöksi meille hoitoon ja sen jälkeen näin miten koirat keskenään kommunikoi. Tämän kaiken jälkeen kivi vierähti sydämeltä!
Toki on vieläkin näitä ahdistushetkiä ja väsymyksiä, mutta tiedän ainakin mikä on normaalia ja mikä ei. Ja niillä tiedoilla mennään kovaa vauhtia eteenpäin :)

No mulla oli kanssa Aapon kanssa niin että pari ekaa viikkoa en vaan ehtinyt syödä enkä nukkua enkä tehdä mitään muutakaan. Muutenkin oon liian laiha niin varmaan pari kiloa tippui multakin siinä ajassa. Olin niin väsynyt koko ajan ettei ollu nälkä, ja sit sen kerran kun istuin alas niin ehdin yleensä haukata leivästä palasen niin piti jo pentu kiikuttaa ulos taas. Ja kun Aapo on alusta asti ilmaissut hätänsä vinkumalla niin ei se auttanut kuin mennä heti. Ja siihen päälle toisen lenkitykset erikseen niin tuntui oikeesti ettei ehdi mitään muuta kun käydä koirien kanssa ulkona. Onneks pentu on nyt jo sen verran iso että pitemmätkin lenkit menee yhdessä jo melko hyvin, säästää mun aikaa ettei joka lenkkiä tartte käydä erikseen. Edelleen käytän osan ulkoiluista erikseen, mutta sentään ehdin tehdä muutakin. Ja kun pidätyskyky on kasvanut niin yhä enemmän pentu jaksaa myös olla sisällä niin ettei tartte koko ajan olla viemässä ulos. Ja mitä sitten jos yks pissa silloin tällöin tulee lattialle, eipä tuo haittaa mitään. Oon nyt ottanut sen alun jälkeen sen asenteen että orjallisesti ei tartte pentuakaan kiikuttaa ulos. Kyllä se sisäsiistiksi oppii vaikka välillä lirahtaakin sisälle. Pakko kuitenkin panostaa myös omaan jaksamiseen ja siihen omaan aikaan kotona, mun työ on myös niin fyysisesti raskasta että tartten sitä lepoakin hetken.
Nopeesti se pentukin talon tavat oppii ja sen elämän rytmin. Mä ajattelin ekana kuukautena ettei tästä tuu mitään kun ei pentu nuku öitä ja jos nukkuu niin herättää joka aamu 5-6 aikaan. Olin niin äkäinen koko ajan väsymyksestä että hyvä etten töissäkin vaan tiuskinut kaikille.
Onneksi äiti auttoi sen verran että vei välillä vanhempaa koiraa hoitoon luokseen muutamaksi päiväksi niin sain levähtää edes sen osalta. Ja yks kaveri otti Aapon pariksi yöksi hoitoon kun halusi että saan levätä vähän. Ne auttoi paljon kun sai parikin yötä nukkua ilman pentua niin kummasti sitä jaksoi taas eteenpäin vähän virkeempänä.
Nyt tuo nukkuu yleensä siihen asti kuin minäkin (en koskaan itsekään nuku juuri 8 pitempään) ja ei herättele öisin vaan nukkuu itsekin. Elämä helpottunut huomattavasti kun saa kunnon yöunet.

Bunis kirjoitti:



....Pentu on aivan ihana ja tulee kissojemme ja lasten kanssa toimeen mutta mua vaan ressaa tuo et kun jää yksin et itkeekö kauan perään....Eilenki kävin tupakilla vaan niin kauhee itku konsertti ja sit olin vaan päättäny etten mene ennen kun hiljenee..

Tupakkatauot on hyviä yksinolon opetteluun. Pitää vaan lähteä nopeasti ja jättää pentu ihan ilman huomioita lähtöhetkellä. Ei puhetta, ei katsetta pentuun. Sitten kun tuut takaisin niin sama juttu. Lähtemisestä ja tulemisesta pitää tehdä pennulle täysin neutraali tilanne.
Tullessa pentu höösää jaloissa, mutta sille annetaan ensimmäisen kerran huomiota kun se on rauhoittunut. Lasten kanssa se ei varmaankaan onnistu, mutta ohjeita voi antaa ja aikuiset toimii aina näin.

^ Itekki alussa kädet korvilla menin vessaan ja kylppäriin ku ahdisti kuunnella sitä itkua. Hyvä ettei monesti itkeny itekki ku tiesi, että pentu siellä itkee. Muutaman viikon jälkeen oppinu ymmärtämään, että ei pentu siitä rikki mee jos itkee.
Kyllä kuitenkin vielä jokin haamu korvaan kuiskaa, että "Eroahdistus on mahdollinen..." :P

Onko muilla näin vaikeeta opettaa pissaan tai kakkaan ulos siis käydään päiväs mahd. monta kertaa ulkona joka kerta sama kaava...ollaan ulkona 20min-1h ja tullaan sisälle ja kusee suoraa matolle JEIJ....kyllä tuntuu et ihan sama käykö ulkona vai ei kun ei se mitään siellä tee......... >:/ miten ton jästipään saa tajuaan et ulos kussaan.......

^Huomasitko, että koulutuspalstalla on 22-sivuinen keskustelu sisäsiisteydestä? Tässä suora linkki keskusteluun
Kannattaa kurkata, josko siellä olisi vastaavanlaisia ongelmia jo ratkottu.

Bunis kirjoitti:

Onko muilla näin vaikeeta opettaa pissaan tai kakkaan ulos siis käydään päiväs mahd. monta kertaa ulkona joka kerta sama kaava...ollaan ulkona 20min-1h ja tullaan sisälle ja kusee suoraa matolle JEIJ....kyllä tuntuu et ihan sama käykö ulkona vai ei kun ei se mitään siellä tee......... >:/ miten ton jästipään saa tajuaan et ulos kussaan.......

Meillä teki täysin samaa!
Kirjottelinkin tuonne pennunomistajien palstalle ärsyyntymisestäni siihen, kun olin ollut tunnin koira kanssa ulkona, mitään ei tehnyt ja sisälletultaessa välittömästi lehden päälle pisulle..Tätä käy vain hihnapissatuksilla, vapaana tekee tarpeensa paljon nopeammin. Mutta nyt tämä on vähentynyt. Ensinnäkin itse rauhotin itseni pihalla enkä hermoillut heti kun aikaa oli mennyt vähän enemmän. Toiseksi olen alkanut ajoittamaan pissatuksia niin, että ruoan jälkeen en vie ihan heti ulos vaan muutaman minuutin päästä, samoin leikin jälkeen. Meillä pisu ainakin tulee tällöin nopeammin :) Ja sit tosissaan vaan kuljeksin tuon kanssa rauhallisesti ulkona. Jos ei tule mitään saatan tulla takaisin sisälle, mutta nappaan taas nopeasti kainaloon kun näyttää siltä että pisu tulee.
Voihan se myös olla ihan iästä ja kehityksestä kiinni. Kehun aina kamalasti kun pisu tai kakka tulee ulos. Ehkä sisätilat olivat aiemmin paljon turvallisempi alue. Tiedä sitä sitten. Mutta kyllä se siitä! :) Ulos kannattaa aina mennä, vaikka pisut olisikin tulleet sisälle. Tsemppiä teillekkin! :)

Varmasti monikin ensikoiran ottaja tuntee samanlaisia tuntemuksia, totta kai elämän muuttuu aikalailla kun uus perheenjäsen saapuu taloon. Mä en oo eläissäni varmaa IKINÄ ollu niin väsyny kun olin ekat muutama viikkoa ku meijän koira tuli pentuna meille.... Meinasin kirjaimellisesti nukahtaa koulussa, en jaksanu tehdä mitään, kaikki energia meni pentuun, sen hoitoon, sisäsiisteyden opettamiseen, (vahingon sattuessa lirujen siivoamiseen), kouluttamiseen, ulkoiluun 20 kertaa päivässä ja kauhee stressi millon pitää viedä ulos ja eikai se oo nälkänen jneJNE. Mutta, parin kuukauden päästä arki alko rullaamaan ja stressi ja väsymys alko väistyä tieltä :)

Et tsemppiä, ei se helppoa ole mut vaivan arvosta! ;)

Arica kirjoitti:

en jaksanu tehdä mitään, kaikki energia meni pentuun, sen hoitoon, sisäsiisteyden opettamiseen, (vahingon sattuessa lirujen siivoamiseen), kouluttamiseen, ulkoiluun 20 kertaa päivässä ja kauhee stressi millon pitää viedä ulos ja eikai se oo nälkänen jneJNE.

Mun elämä pähkinänkuoressa ^^
Jotenkin tuntuu, että haluais pennun olevan jo aikuinen. Mutta toisaalta pitäis nauttia pennusta, kun se on vielä pentu ;D

Bunis kirjoitti:

Onko muilla näin vaikeeta opettaa pissaan tai kakkaan ulos siis käydään päiväs mahd. monta kertaa ulkona joka kerta sama kaava...ollaan ulkona 20min-1h ja tullaan sisälle ja kusee suoraa matolle JEIJ....kyllä tuntuu et ihan sama käykö ulkona vai ei kun ei se mitään siellä tee......... >:/ miten ton jästipään saa tajuaan et ulos kussaan.......

Vaihteletteko ulkonaolon aikana paikkaa? Meillä pentu on välillä sellainen, että istuskelee ja seuraa maailman menoa eikä pissaamisesta ole tietoa. Mutta kun nappaa syliin ja kantaa vaikka muutaman metrin (tai vaikka tien toiselle puolelle tms.) päähän niin johan lirisee :D

Itseäni harmittaa niin paljon, kun pentu pissaa tai kakkaa sisälle. Tulee huono omatunto aina. Kun yleensä ne olisivat olleet estettävissä ja oman hidasreaktiomaisen toiminnan seurauksena. Tsemppiä sisäsiisteyteen.

Mielenkiintoinen ketju. Lueskelin silleen suunnilleen tuossa läpi. Täytyy sanoa, että onneksi en ole ainakaan tähän mennessä pystynyt samaistumaan noihin tuntemuksiin koiranpennun tullessa taloon. Meillä on aina ollut koiria lapsuudenkodista lähtien ja niihin on varmaan sikäli kasvanut, ettei koko pentuaikaa koe niin ihmeellisenä. Siitä osaa jopa nauttia, vaikka siinä onkin omat haasteensa. On oikeastaan jännää nähdä miten pentu kehittyy koko ajan.

Mutta siis rohkaisun sanoiksi -se aika kun koira on pentu on loppujen lopuksi kuitenkin todella lyhyt ja siitä kannattaa vain ottaa ilo irti, se mitä siitä saa. Pennut ovat leikkisiä joten niiden kanssa voi leikkimielisesti touhuta ja siinä samalla myös hieman opettaa sen varjolla tarpeellisia taitoja niin kuin esim. luoksetuloa. Samalla suhde koiraan vahvistuu. Sisäsiisteysvahinkoja sattuu enempi tai vähempi ensimmäisinä 4-5 kuukautena ainakin ihan varmasti, vaikka kuinka paljon niitä yrittäisi välttää. Siitä ei kannata morkkista ottaa. Kyllä me kaikki koiranomistajat niitä jätöksiä ollaan jouduttu siivoilemaan ja tullaan joutumaan. Se vaivanlähde nyt vain kuuluu kuvioon jonkun aikaa. Koko ajan se pentu kuitenkin oppii mitä useammin se onnistuu tekemään tarpeensa sallittuun paikkaan ja saa siitä kehut.

Yksinoleminen myös on välillä pennulle vain hyväksi, jotta se oppii senkin taidon. Ei sen vieressä tarvitse olla yhtä soittoa eikä kannatakaan. Kohtuumitoissa olevia yksinolojaan pentu voi oppia käyttämään nukkumiseen, kun se siihen tottuu. Eli ei mitään huolta. Koiran ei tarvitse eikä pidä luoda kanssasi napanuoramaista yhteyttä niin ettei se usko enää pärjäävänsä ilman sinua, vaan sen kuuluu kiintyä mutta silti pysyä sopivan itsenäisenä.

Ruokkimisen suhteenkin voi olla suhteellisen huoleton mikäli pentu vain on pentumaisen energinen, karva kiiltää, ruokahalu on hyvä, sen kakat ovat sopivan kiinteää tavaraa eikä se liho tai ennen kaikkea laihdu huomattavasti. Silloin on todennäköisesti ruoka-asiat keskimääräisen hyvin. No panic. Ja kasvattajahan on oiva henkilö, jonka kanssa kannattaa olla yhteyksissä jos joku asia epäilyttää. Häntä yleensä kuitenkin kiinnostaa miten kasvatit pärjäilevät uudessa kodissaan ja hyvältä kasvattajalta saat varmasti apuja tarvittaessa. Pentuaika on työläs ja toisinaan se ottaa voimille ihan tosissaan, mutta yllättävän nopeasti sitä huomaa, että hei mä muuten nukuin KOKO yön niin ettei ollut aamulla lammikkoa lattialla odottamassa tai tarvinnut nousta pissattamaan koiraa yms. Ne on niitä pieniä ilonaiheita ja niitä tulee vähitellen lisää!

Aloittelevalle koiranomistajalle ahdistuksen tunne jä väsymys ovat varmasti yleisiä. Itsekin olin melko lähellä, etten soittanut kasvattajalle ja pyytänyt hakemaan pentua pois. Suuri elämänmuutos vie voimat. Pentuaika etenkin on hyvin rankkaa, itse olin todella väsynyt kun yöllä ei saanut nukuttua juuri lainkaan kun pentua piti viedä ulos. Päivisin pentu riehui vaikka kuinka yritin sitä väsyttää. Lisäksi meillä oli aluksi johtajuusongelmia - koira uhitteli sen minkä kerkesi ja toki käytös yltyi koska olin itse väsynyt, enkä ollut kunnioitettava.

Mutta muutama viikko eteenpäin ja homma meni raiteilleen. Tänä päivänä koen, että olisin tehnyt elämäni suurimman virheen jos olisin pennusta luopunut.

Pentuaika on tosiaan raskasta - ja jopa minä, joka rakastuin suunnattomasti vallan mahdottoman vilkkaaseen kääpiöpinserineitiin nro 1, tunsin valtavaa rasitusta ja ahdistusta, kun kääkkäneiti nro 2 asteli viikko sitten taloon. Mulla tosin on koiria ollut useampia jo elämäni aikana, olen 35-v.
Mutta tosiaan, mielessä kävi, voisko kaupan perua ja kiikuttaa kakkospenskan takas kasvattajalle, kun on kumminki aikuinen ja viimosen päälle "helppo kääkkä" jo kotona, jolle ei tarvi opettaa enää perusjuttujakaan.. Vaan ihmeen nopiaa se rakkaus ja kiintymys mulla ainakin nosti sitten päätään, ei tarvittu kuin yksi yövuoro kun pikkuneiti meni kaverin luo hoitoon ja olin jo aika lailla itku kurkussa ja huolissani, kuinka mahtaa paapero pärjätä. Isohan pärjää jo hyvin itsekseen ja nukkuu yöt läpeensä.
Että ei muutako tsemppiä, jokaisella meistä on varmasti ollu samanlaisia ajatuksia päässä! :)

Se on kyllä varmasti totta, että sen pentuajan rasittavuus vielä tuplaantuu siitä, jos ei ole sellaisia tuttavia tai perheenjäseniä, joilla on halua ja kykyä hoitaa ehkä apuna koiraa tai ylipäätään olla vaikka edes henkisenä tukena... Helpottaa hurjasti, jos on joku muukin, joka edes joskus vähän osallistuu pennun hoitoon.

Itselle kyllä kehittyy joku kummallinen "äidinvaisto" aina pentukoiran kanssa. Vaikka olisin nukkumassa, niin herään siihen jos pentu rupeaa touhuilemaan, vikisee tai jotain. Eri asia reagoinko välttämättä sen puuhiin mitenkään, jos en koe sitä tarpeellisesksi, mutta ihan selkeästi oon aina enemmän "tutkalla" ne ekat viikot ainakin. Monesti mies jatkaa kuorsaamista kun minä hyppään ylös ja lopultahan siinä kävi nykyisen koirankin kanssa niin, että jos sillä on joku hätänä, niin se aina tulee ekana mun luo, koska mä yleensä huomaan! Hyvä toisaalta, mutta joskus kieltämättä vähän ärsyttävä juttu. Kyllähän se väsyttää nukkua toinen silmä auki, mutta ihmeen hyvin sen ajan kestää silti.